Diakonian puolesta katse peruutuspeilissä

Kirkkoa ja yhteiskuntaa yleensä näkijän ja innovaattorin silmin katsova professori Heikki Hiilamo lipsahtaa katsomaan tuulilasin asemesta peruutuspeiliin vaatiessaan, että diakonian virat pitäisi myös uudessa seurakuntarakenteessa säätää seurakuntiin pakollisiksi.

Virhe ei ole kuitenkaan siinä, että kirkolliskokouksen tutkittavana olevassa uudistuksessa ainoa pakollinen virka olisi kirkkoherran virka. Virhe on siinä, että edes kirkkoherran virka säädettäisiin pakolliseksi.

Organisaatioiden rakentaminen jonkin viran ympärille ja sen näkökulmasta on auttamattomasti menneestä maailmasta. On toki ymmärrettävää, että ajatustapojen muuttaminen on vaikeata, koska kirkossa on totuttu ajattelemaan ja valmistelemaan asioita virkojen ja viranhaltijoiden näkökulmasta. Mutta ehkä olisi aika herätä tähän päivään.

Kirkon säädösvalmistelussa on pysyvä paradoksi: samaan aikaan kun vaaditaan vähemmän pykäliä ja vähemmän säädöstämistä, samaan aikaan halutaan, että kunkin tahtojan tärkeistä asioista pitäisi kuitenkin säätää yksityiskohtaisesti. Ja mieluummin vielä hiukan laajemmin kuin niukemmin.

Tarkastelukulmaksi olisi otettava se, mitä asioita ja tehtäviä on hoidettava ja sitten rakennettava työntekijäkunta työn organisointi sen mukaisesti ja niin, että saavutetaan tahdottu toiminta ja tulos. Seurakuntarajat ja virkarakenteet ovat tässä pohdinnassa useimmiten vain toiminnan este.

Diakonia on yksi kirkon ja seurakuntien keskeisistä toimintasektoreista ja ilman muuta siitä on huolehdittava, se on turvattava ja sitä on kehitettävä. Kenenkään ei tulisi mieleen väittää, etteikö seurakuntien – joiden tuloista yleensä yli 90 % on verotuloja – taloutta olisi hoidettava huolellisesti ja kaikkia seurakuntia julkisyhteisönä sitovien säännösten mukaan. Jos taloutta ei hoidettaisi, toiminta pysähtyisi muutamassa ajassa kuin seinään. Silti nyt eikä tulevaisuudessa ole yhtään pykälää, joka edellyttäisi talouspäällikön virkaa seurakunnassa.

Heikki Hiilamo tulee paljastaneeksi – ehkäpä tarkoituksellakin – perusongelman eli diakoniaväen tunteman luottamuspulan sekä pelon jalkoihin jäämisestä ja arvostuksen puutteen kokemuksen. Diakoniaväki pelkää, että seurakunnat eivät osaa eivätkä ymmärrä huolehtia diakoniasta, jos virasta ja viranhaltijasta ei ole pykälää kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä. Olisi siis saatava säädös varmuuden vuoksi, jottei kukaan ajattelisi, että vain pappi tarvitaan.

Tämä on kestämätön lähtökohta. Samasta luottamuspulasta ja arvostuksen puutteen tunteesta on hämmästyttävän keskeisesti kysymys myös, kun kirkossa on vuosikausia käyty ja yhä käydään keskustelua ns. diakonaatista. Niin paljon olen vuosien saatossa ja tuoreeltaankin käynyt taustakeskusteluja ja ollut mukana valmisteluprosesseissa, että voin sen tosissani sanoa.

Eteenpäin päästäisiin paremmin kun puhuttaisiin asioista oikeilla nimillä ja peruutuspeiliin katsottaisiin vain sen verran, ettei maailma pääse huomaamatta ajamaan ohi.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Katsoin tavoistani poiketen tuon tuon kk uutisen, koska Juhani oli kirjoittanut sen. Silmiin pistävä oli vastineessa Pentikäisen liitos Suomen ongelmiin ja suomalaisiin vaikka ymmärtääksen Juhani kirjoitti ihan muusta. Saman havaitsin sen toisen tarkkailijan blogissa, joka täällä aikoinaan kirjoitti. En ole seurannut Juhan blogia, koska en pysty hahmottamaan häntä puolueettomaksi tarkkailijaksi jo pelkästään hänen aikaisemman toiminnan täällä kotimaa24:ssä takia.

    Suomalaisten Israel myötämielisyys tai vastaisuus ei vaikuta mielestäni mitenkään sen enempää juutalaisen kuin palestiinalaisen arkeen kuin korkeintaan yksilötasolla. Mutta laajempaa boikottia tukeva, vaikka vain sinisilmäisyyttään mahdollistaminen vaikuttaa molempien osapuolten kansalaisten arkeen.

    Varmempina lähteinä pidän, kun Ylen uutiskeskustelussa oleva nainen lähi-idästä laittoi viestin taisteleville suomalasille, että tajutkaa, että täällä märkänee kaksi kansaa. Tilanteen toivottomuutta puki sanoiksi yksi tuntemani YK-sotilas, että tilannetta voi auttaa ainoastaan asvaltti päälle. Kuitenkin ehkä nimenomaan palestiinalaisia tuntevan Irjan sanat tulevat mieleeni. Kyllä me toimeen tultaisiin jos poliitikot jättäisivät meidät rauhaan. Mietin, että olisiko se juuri tämä toinen infata, joka rauhan hehkutusten ja jouston seurauksena syöksi molempien kansojen talouden kuralle.

    Rytkönen veti sitten jo Eu:n mukaan, jonka en ole tiennytkään olevan mitenkään puolueeton yhteisö tai edes pyrkivän siihen

  2. TT Pasi Turunen on kirjoittanut hyvän vastineen KUA:n rahoittaman juutalaisvaltio Israelin boikotointia käsitelleestä FinnWatchin tutkimuksesta, joka kannattaa lukea.

    http://www.kuvajasana.fi/filebank/3970-Turunen,_Kielletyt_Hedelma776%3Bt,_2_,_tark__painos.pdf

    Mutta on mielenkiintoista, kuinka Jumala toimii kun käännymme juutalaisia vastaan. Kun Suomi alkoi ajamaan valheellisen ”tutkimuksen” nojalla juutalaisten tuotteiden boikotointia kuin Natsi-Saksa aikaanaan 1930-luvulla, niin puolen vuode jälkeen tästä alkoi kampanjan suomalaisten tuotteiden boikotoinnista myös valheellisten perusteluin.

    http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194772295632/artikkeli/venalaisaiteja+vainotaan+vain+uutisissa+jopa+idea+elintarvikeboikotista+tuli+backmanilta.html

    Niin kuin kaatui maailman suurin valtakunta Brittien imperiumi käännyttyään juutalaisia vastaan, niin kaatuu kaikki muutkin. Kun propaganda lisääntyy, niin valitse sinä tarkasti kumman puolella seisot, sillä tuomiot tulevat kyllä – enemmin tai myöhemmin.

    http://ennustuksia.com/2014/01/03/tuomiot-tulevat/

  3. No, ei sen nyt kyllä ihan noinkaan mene. On väärää pelkoa ja taikauskoa, jos jättää puuttumatta vääryyksiin – tapahtuivat ne sitten juutalaisten tai muiden toimesta. Jokainen meistä on Jumalan silmäterä. Ei se juutalaistenkaan kohdalla tarkoita sitä, että pitäisi sietää julmuuksia ja syrjintää. Mutta liian sinisilmäinen ja hyväluuloinen ei pidä olla. Järjen käyttö on sallittua. Eikä pidä myöskään lähteä valtavirran mukana huutelemaan vasten parempaa tietoa.

  4. Niinpä niin Jorma ja varsinkin amerikkalaiselle, joiden piti ajaa ne pois. En näe kolonialismissa mitään hyvää. Brittiläinen imperiumi tarkoittaa siirtomaa valtaa.

    ” Kolonialismi nähdään usein imperialismin esiasteena, tilana, jossa valtiollinen valta ei vielä ole muodollisesti vahvistettua.
    Imperialismi jonkin kansan tai joidenkin kansojen alistaminen toisen valtaan, niin että vallanpitäjä voi hallita alistetun varallisuutta ja voimavaroja.” Moty

    Ruusunpunaisia unia Jormalla

    • Vastaan vielä, että Jormakin pitäisi varmaan melkoisena Jumalan siunauksena, jos naapurimaasta päätettäisiin, että Jorma laittaa pihan täyteen raparperia ja muuta ei saa kasvattaa. sitten se olisi vielä myytävä heille ja ottaisivat siitä vielä mahdollisimman korkean veron. 😉

  5. Voi olla kuitenkin kiinnostavampaa katsoa, millä tavalla KUA lopulta vastaa K&Kn artikkelissa esitettyihin dokumentoituihin seikkoihin kuin tyytyä Helena Holmbergin tavoin kysymään kirjoittajan omista järjestökytkennöistä. KUA, KMN, EAPPI ja mitä kaikkea niitä onkaan, eivät ole aivan irrallaan kehotuksista, joissa kehotetaan (ainakin 50 tavalla) toimimaan aktiivisesti Israelia vastaan (”miehityksen lopettamiseksi” . Tämä kaikki tehdään oikeudenmukaisuuden, vanhurskauden ia (oikean) kristillisen uskon nimissä. Tälle kaikelle päämäärätietoiselle uskonnollis-eettiselle toiminnalle yleismaailmallinen kirkollinen suojaverkko antaa turvallisen näköisen toimintaympäristön. On erittäin hyvä, että asiakirjaviidakkoa pengotaan näiltä osin perusteellisesti. KUAn vastine, että KUA, EAPPI ja KMN tekevät hyvää, ei riitä vastauksena silloin, kun edellytetään, että asiapapereita on ensin sisällön suhteen pitänyt lukea. – Holmbergilta voisi kuriositeettina kysyä, missä kohdin hän lukee K&Kn artikkelia siten, että siellä olisi kirjoittajan toimesta esillä vaikka antisemitistikortti? – Oman käsitykseni mukaan K&Kn kirjoittajan kytköksistä ilmenee tässä ja muissa yhteyksissä ainakin se, että hän on Suomen valtion kansalainen.

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.

Kirkkoa ja yhteiskuntaa yleensä näkijän ja innovaattorin silmin katsova professori Heikki Hiilamo lipsahtaa katsomaan tuulilasin asemesta peruutuspeiliin vaatiessaan, että diakonian virat pitäisi myös uudessa seurakuntarakenteessa säätää seurakuntiin pakollisiksi.

Virhe ei ole kuitenkaan siinä, että kirkolliskokouksen tutkittavana olevassa uudistuksessa ainoa pakollinen virka olisi kirkkoherran virka. Virhe on siinä, että edes kirkkoherran virka säädettäisiin pakolliseksi.

Organisaatioiden rakentaminen jonkin viran ympärille ja sen näkökulmasta on auttamattomasti menneestä maailmasta. On toki ymmärrettävää, että ajatustapojen muuttaminen on vaikeata, koska kirkossa on totuttu ajattelemaan ja valmistelemaan asioita virkojen ja viranhaltijoiden näkökulmasta. Mutta ehkä olisi aika herätä tähän päivään.

Kirkon säädösvalmistelussa on pysyvä paradoksi: samaan aikaan kun vaaditaan vähemmän pykäliä ja vähemmän säädöstämistä, samaan aikaan halutaan, että kunkin tahtojan tärkeistä asioista pitäisi kuitenkin säätää yksityiskohtaisesti. Ja mieluummin vielä hiukan laajemmin kuin niukemmin.

Tarkastelukulmaksi olisi otettava se, mitä asioita ja tehtäviä on hoidettava ja sitten rakennettava työntekijäkunta työn organisointi sen mukaisesti ja niin, että saavutetaan tahdottu toiminta ja tulos. Seurakuntarajat ja virkarakenteet ovat tässä pohdinnassa useimmiten vain toiminnan este.

Diakonia on yksi kirkon ja seurakuntien keskeisistä toimintasektoreista ja ilman muuta siitä on huolehdittava, se on turvattava ja sitä on kehitettävä. Kenenkään ei tulisi mieleen väittää, etteikö seurakuntien – joiden tuloista yleensä yli 90 % on verotuloja – taloutta olisi hoidettava huolellisesti ja kaikkia seurakuntia julkisyhteisönä sitovien säännösten mukaan. Jos taloutta ei hoidettaisi, toiminta pysähtyisi muutamassa ajassa kuin seinään. Silti nyt eikä tulevaisuudessa ole yhtään pykälää, joka edellyttäisi talouspäällikön virkaa seurakunnassa.

Heikki Hiilamo tulee paljastaneeksi – ehkäpä tarkoituksellakin – perusongelman eli diakoniaväen tunteman luottamuspulan sekä pelon jalkoihin jäämisestä ja arvostuksen puutteen kokemuksen. Diakoniaväki pelkää, että seurakunnat eivät osaa eivätkä ymmärrä huolehtia diakoniasta, jos virasta ja viranhaltijasta ei ole pykälää kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä. Olisi siis saatava säädös varmuuden vuoksi, jottei kukaan ajattelisi, että vain pappi tarvitaan.

Tämä on kestämätön lähtökohta. Samasta luottamuspulasta ja arvostuksen puutteen tunteesta on hämmästyttävän keskeisesti kysymys myös, kun kirkossa on vuosikausia käyty ja yhä käydään keskustelua ns. diakonaatista. Niin paljon olen vuosien saatossa ja tuoreeltaankin käynyt taustakeskusteluja ja ollut mukana valmisteluprosesseissa, että voin sen tosissani sanoa.

Eteenpäin päästäisiin paremmin kun puhuttaisiin asioista oikeilla nimillä ja peruutuspeiliin katsottaisiin vain sen verran, ettei maailma pääse huomaamatta ajamaan ohi.