Diakonian puolesta katse peruutuspeilissä

Kirkkoa ja yhteiskuntaa yleensä näkijän ja innovaattorin silmin katsova professori Heikki Hiilamo lipsahtaa katsomaan tuulilasin asemesta peruutuspeiliin vaatiessaan, että diakonian virat pitäisi myös uudessa seurakuntarakenteessa säätää seurakuntiin pakollisiksi.

Virhe ei ole kuitenkaan siinä, että kirkolliskokouksen tutkittavana olevassa uudistuksessa ainoa pakollinen virka olisi kirkkoherran virka. Virhe on siinä, että edes kirkkoherran virka säädettäisiin pakolliseksi.

Organisaatioiden rakentaminen jonkin viran ympärille ja sen näkökulmasta on auttamattomasti menneestä maailmasta. On toki ymmärrettävää, että ajatustapojen muuttaminen on vaikeata, koska kirkossa on totuttu ajattelemaan ja valmistelemaan asioita virkojen ja viranhaltijoiden näkökulmasta. Mutta ehkä olisi aika herätä tähän päivään.

Kirkon säädösvalmistelussa on pysyvä paradoksi: samaan aikaan kun vaaditaan vähemmän pykäliä ja vähemmän säädöstämistä, samaan aikaan halutaan, että kunkin tahtojan tärkeistä asioista pitäisi kuitenkin säätää yksityiskohtaisesti. Ja mieluummin vielä hiukan laajemmin kuin niukemmin.

Tarkastelukulmaksi olisi otettava se, mitä asioita ja tehtäviä on hoidettava ja sitten rakennettava työntekijäkunta työn organisointi sen mukaisesti ja niin, että saavutetaan tahdottu toiminta ja tulos. Seurakuntarajat ja virkarakenteet ovat tässä pohdinnassa useimmiten vain toiminnan este.

Diakonia on yksi kirkon ja seurakuntien keskeisistä toimintasektoreista ja ilman muuta siitä on huolehdittava, se on turvattava ja sitä on kehitettävä. Kenenkään ei tulisi mieleen väittää, etteikö seurakuntien – joiden tuloista yleensä yli 90 % on verotuloja – taloutta olisi hoidettava huolellisesti ja kaikkia seurakuntia julkisyhteisönä sitovien säännösten mukaan. Jos taloutta ei hoidettaisi, toiminta pysähtyisi muutamassa ajassa kuin seinään. Silti nyt eikä tulevaisuudessa ole yhtään pykälää, joka edellyttäisi talouspäällikön virkaa seurakunnassa.

Heikki Hiilamo tulee paljastaneeksi - ehkäpä tarkoituksellakin - perusongelman eli diakoniaväen tunteman luottamuspulan sekä pelon jalkoihin jäämisestä ja arvostuksen puutteen kokemuksen. Diakoniaväki pelkää, että seurakunnat eivät osaa eivätkä ymmärrä huolehtia diakoniasta, jos virasta ja viranhaltijasta ei ole pykälää kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä. Olisi siis saatava säädös varmuuden vuoksi, jottei kukaan ajattelisi, että vain pappi tarvitaan.

Tämä on kestämätön lähtökohta. Samasta luottamuspulasta ja arvostuksen puutteen tunteesta on hämmästyttävän keskeisesti kysymys myös, kun kirkossa on vuosikausia käyty ja yhä käydään keskustelua ns. diakonaatista. Niin paljon olen vuosien saatossa ja tuoreeltaankin käynyt taustakeskusteluja ja ollut mukana valmisteluprosesseissa, että voin sen tosissani sanoa.

Eteenpäin päästäisiin paremmin kun puhuttaisiin asioista oikeilla nimillä ja peruutuspeiliin katsottaisiin vain sen verran, ettei maailma pääse huomaamatta ajamaan ohi.

6 kommenttia

  • Mauno Mattila sanoo:

    Nyt kun kirkolla ei ole enää ilosanomaa eli evankeliumia julistettavana, kun kaikki pääsevät taivaaseen ja Jeesuksen ristinkuolema ole kammottava virhe, niin kirkko kriisissä että mikä se tarkoitus on, kun yhteiskuntamme on jo sosialistinen ja meillä on jo sosiaalitoimisto, niin mihin kirkko tarvitaan? Eikö nämä palvelut voisi siirtää saman hallinnon alle, kuin KELA ja sosiaalitoimisto.

    Kirkko ilman Jeesusta on kallis turhake.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Lehikoinen sanoo:

    ”Tarkastelukulmaksi olisi otettava se, mitä asioita ja tehtäviä on hoidettava ja sitten rakennettava työntekijäkunta työn organisointi sen mukaisesti ja niin, että saavutetaan tahdottu toiminta ja tulos. Seurakuntarajat ja virkarakenteet ovat tässä pohdinnassa useimmiten vain toiminnan este.” Näinhän se pitäisi kirkossakin olla. Määritetään tavoitteet ja sitten katsotaan keinot millä tavoitteisiin päästään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Olli Salomäenpää sanoo:

    Voi kunpa voisinkin jakaa Risto Voipion huolettomuuden ja uskon todelliseen kykyyn ja asiantuntemuksesta paikallisesta sopimisesta, hyvyydestä sekä kyvystä tarkastella omaa seurakuntaa ja työyhteisöä, mitä se tarvitsee ja miten siihen päästään sekä minkälaisilla työntekijäresursseilla nyt, vuoden, 5 tai 10 vuoden kuluttua. Mutta kun minä en siihen usko.

    Mitä vähemmän sääntöjä mutta sen tilalla hurskaita toiveita, sitä enemmän mielivaltaa. Näin raadollisesti minä uskon. Kuvitellaan ja luullaan mutta lopputulos kuitenkin yllättää. Ja sitten saattaakin olla liian myöhäistä pyristellä. Löysät on housuissa ja tilanteen korjaaminen on erittäin hankalaa, jollei mahdotonta. Mutta ehkä tässä onkin siitä kyse. Pitää mennä tuskan kautta, jotta ajatus kirkastuisi. Mutta sitten pitäisi uskoa ja toivoa, että tilanne ei ole siihen mennessä peruuttamattomasti tuhoutunut korjauskyvyttömäksi. Ilmeisesti Risto Voipio luottaa siihenkin. Minä en.

    Voipion mallissa yksittäisistä työntekijöistä, eli ihmisistä tulee pelinappuloita, joita voidaan heitellä mielen mukaan tai päättää tarpeellisuudesta sekä tarpeettomuudesta täysin holtittomasti. Ihmisellä ja hänen elämällään ei ole väliä. Kuitenkin meidän yksi suurimmista tarpeistamme on elää turvassa ja rauhassa. Mieluiten yhdistettynä varmuuteen työpaikan pysyvyyteen. Koska se antaa pohjan muulle elämälle ja sen suunnittelulle. Se antaa pohjan myös vakaalle yhteiskunnalle, jopa vakaata ja ennustettavampaa seurakuntien, kuntien ja valtion taloutta myöten.

    Hiukankin keskustaajamien ulkopuolella olevissa seurakunnissa on tiettyjä virkoja / työpaikkoja vain yksi. Se yksi työpaikka, johon vaaditaan mahdollisesti pitkä koulutus. Mikä into on kenelläkään hakeutua syrjäisemmälle seudulle työpaikkaan, jos koko ajan joutuu olemaan varpaillansa siitä, kuinka pitkään työ jatkuu. Jos vaihtoehtoista työpaikkaa ei ole tarjolla, suurella todennäköisyydellä joutuisi myös muuttamaan. Ja kuka vähänkin keski-ikäisempi haluaa siihen alistua? Yksinäinen voi siihen kenties suostuakin mutta perheellinen ei taatusti. Ketä sellainen tilanne todellisuudessa hyödyttäisi? Ei ketään.

    Risto Voipion ajatus seurakunnista ja niiden työntekijäkuvasta on utopistinen haavekuva, jossa on liikaa optimistista fantasiaa. Kanttorina minulla on pitkä koulutus, joka antaa pätevyyden vain ja ainoastaan kanttorin virkaan, ei mihinkään muuhun. En kelpaa kouluun taikka musiikkiopistoon opettajaksi, koska minulla ei ole siihen pätevyyttä. Enkä siten voi hakea niistä vakituista työpaikkaa. Mitä minun pitäisi sitten tehdä? Ryhtyäkö keikkamuusikoksi, yrittäjäksi joka käy hakemassa satasen sieltä, toisen täältä. Ei minusta ole siihen eikä minua ole koulutettu siihen. Kuka haluaa tulla tuomituksi pitkän koulutuksen jälkeen tuomituksi epävarmuuteen? En minä ainakaan. Ehkäpä lähden kouluttautumaan bussikuskiksi enkä anna kirkon hyödyntää valtion kustantaman useamman 100 000 euroa maksaneen koulutukseni. Olisiko se hyvää talouspolitiikkaa?

    Suostumalla voipiolaiseen malliin kirkko sahaa omaa oksaansa nimenomaan työntekijöiden kohtelussa ja saatavuudessa. Minä haluan kuulua yhteisöön, en halua olla tehokkaasti käytettävä työntekijäyksikkö. Todellisen uhkakuvan kanttoreille ja kanttorin viralle muodostavat kirkolliskokousedustajat, jotka vakaasti ilmaisevat ja todistavat, että kanttorinkin hommat voisi hoitaa vapaehtoiset. Me olemme siis täysin korvattavia, mutta sitä ennen meistä vielä jäljellä olevista ammattikoulutetuista kirkkomuusikoista voi ottaa kaiken hyödyn irti. En voi välttyä toisaalta ajatukselta, että musiikista halutaan kyllä nauttia, mutta juuri mitään siitä ei haluttaisi maksaa. Ei kannata ihmetellä, jos sitä musiikkia ei kohta mistään saada, vaikka haluttaisiinkin. Kun ei niitä vapaaehtoisia sitten ollutkaan niin paljon ja eri tilanteisiin kun ne kirkon ja seurakunnan valistuneet päättäjät kuvittelivat. Ja vielä Suomen ihan joka niemessä ja nokassa. Eikä kirkkomuusikkoammattilaisiakaan ole enää tarjolla, koska kuka lähtee pitkään koulutukseen, jos töistä ei ole tietoa. Tai sellaista, jonka avulla voisi elättää itsensä. Ja kun ei koulutuskysyntää ei varmaan kohta olisi koulutustarjontaakaan.

    Ja niin me näppärästi tapettiin kirkkomusiikki, kirkkomusiikkikoulutus ja kanttorin virka Suomen ev.lut. kirkossa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Olli Salomäenpää sanoo:

    Vallan pahimpia käyttötapoja on vihjailut. ”Kyllä me varmaan voitaisiin nämä hommat ilman sinuakin hoitaa”. ”Mahtaakohan meillä olla juuri sinulle töitä enää vuoden kuluttua…” Kylvetään työntekijään epävarmuus ja suoranainen pelko, varsinkin jos työtä ihan taatusti olisi silloin vuodenkin kuluttua. Kenen takapuolta pitäisi ruveta nuolemaan ja millä tavalla siinä tilanteessa?

    Tämä on sellaista vallan väärinkäyttöä, jota ihan varmasti tulisi enenevässä määrin esiintymään seurakunnissa. Siitä olen nykytilannetta ajatellen täysin vakuuttunut. En luota siihen, että meidän päättäjistä tulisi yht’äkkiä paljon viisaampia ja asiallisempia kuin mitä ne tänä päivänä ovat. Ja näitä epäasiallisia esimiehiä ja päättäjiä varten meillä on lait ja asetukset, joiden poistamisella meille jää ne epäasialliset johtajat, jotka aivan varmasti pyrkivät käyttämään laajentuneita valtaoikeuksiaan väärällä ja lyhytnäköisellä tavalla.

    Tätäkin taustaa vasten ajatus seurakuntien kyvystä määritellä työntekijäkenttäänsä ilman mitään sääntelyä on utopistinen harhaluulo, jonka seurauksena onnistuttaisiin pilaamaan monen työntekijän elämä ja työura, mahdollisesti heti alkuunsa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Olli Salomäenpää sanoo:

    Se, että meillä on nyt määräys pakollisesta papista, kanttorista ja diakonista antaa vahvan viestin siitä, että mitkä nähdään seurakunnan, sen olemassa olon ja toiminnan kannalta keskeisiksi osa-alueiksi. Näin ovat viisaat ihmiset aikoinaan päättäneet. Onko tilanne siitä ajoista muuttunut? Onko meillä tarve muuttaa tilanne ja ajatusmaailma joksikin toiseksi? Pohjimmiltaan kyse on jumalanpalveluselämästä ja siihen liittyvistä teologista kysymyksistä. Minä en voi ymmärtää, miksi näistä halutaan luopua. Minkälainen viesti me halutaan tällä poisjättämisellä antaa, jos mietitään seurakunnan olemassa olon keskeistä identiteettiä. Poistamalla nämä katsotaan tai ainakin annetaan siihen mahdollisuus, että ei sillä nyt olekaan niin väliä. Meidän seurakunta onkin jotain ihan muuta. Voi kysyä, onko silloin kyse enää seurakunnasta, vai jostain muusta, jonka tavoitteena on tehdä vain jotain kivaa, hauskaa, elämyksellistä ja mukavaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Hiilamo sanoo:

    Diakoniaväen epäluottamus on epäluottamusta kirkolliseen vallankäyttöön, joka tosiaan periytyy muun muassa diakonaattiprosessista. Tasapaino saavutetaan sillä, ettei seurakunnassa olisi yhtään pakollista virkaa.

    Ilmoita asiaton kommentti