Avoin viestintä, vl-kristillisyys, arkuus ja hengellinen herkkyys

Olen saanut viime päivinä useita viestejä vanhoillislestadiolaisilta, jotka surevat Kotimaa24:ssa käydyn lestadiolaiskeskustelun yksipuolisuutta ja perustelevat kantaansa hyvin. Samaan hengenvetoon he kuitenkin toteavat, että eivät uskalla, jaksa tai pysty ryhtymään itse blogisteiksi tai aktiivisiksi verkkokeskustelijoiksi tälle sivustolle omalla nimellään – tai edes anonyymisti – tuomaan julki sitä toisenlaista näkökulmaa. Perustelut tälle arkuudellekin ovat sinänsä olleet ymmärrettäviä.

Mutta mitä tämä kaikki kertoo uudenlaisesta tavasta viestiä, somesta, hengellisistä verkkokeskusteluista, ihmisten kyvystä käydä keskustelua toisin ajattelevien kanssa, hengellisestä herkkyydestä, pelosta, uudenlaisten mediakäytäntöjen avoimuuden suhteesta tasa-arvoon ja siihen, kuka saa äänensä kuuluviin?

Toteutuuko idea tasa-arvosta ja kaikkien äänen kuulemisesta ajan kanssa, kun ihmiset tottuvat verkkokeskusteluihin, kun yhteisöt ja organisaatiot alkavat mieltää verkkokeskustelun normaaliksi osaksi arkea? Hälvenevätkö pelot siellä ja tuolla, alkavatko normaalit käyttäytymissäännöt ja hyvät tavat jalkautua myös verkkokeskusteluihin? Vai tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida? Ovatko verkkokeskustelut ja avoin kommunikaatio vain vain vahvojen oikeus? Entä onko se kenenkään syy? Voiko asiaan vaikuttaa – ja jos, niin miten?

Toinen tämän bloggauksen ajatustenherättäjä on ollut Tuija Aallon mielenkiintoinen uusi kirja Kuinka olla avoin, työelämän uudet viestintätaidot. Kirjassa Aalto siteeraa kirjailija Pauliina Suden Hesarissa ollutta kirjoitusta:

”Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.”

Toisaalta on selvää, että niin työelämässä, sosiaalisessa elämässä, yksityiselämässä kuin hengellisessäkin elämässä avoimuus ja vuorovaikutus mahdollistavat uusien ajatusten syntymisen ja kehittämisen, innovaatiot, sen ettei pyörää tarvitse keksiä yhä uudelleen. Avoimuus mahdollistaa kasvamisen ihmisenä ja työntekijänä.  Parhaimmillaan se lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.

Avoimuus palvelee tarkoituksenmukaista päätöksentekoa ja rohkaisee ilmaisemaan myös keskeneräisiä ideoita ja ajatuksia, mietteitä ja oivalluksia julkisesti. Avoimuuden kautta asiat kehittyvät nopeammin toimivaan suuntaan, kun väärän suunnan havaitsijoita on jo kesken matkan enemmän, ajatus väärästä suunnasta voidaan sanoa ääneen heti, ja tarvittaessa voidaan tarkistaa suuntaa.

Mutta miten tässä prosessissa taattaisiin ääni myös niille, jotka ovat arkoja ja pelokkaita ilmaisemaan itseään, huomioitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan?

Demokraattisissa yhteiskunnissa journalistien perustehtävä on tutkia ja läpivalaista ja tehdä julksieksi vallankäyttöä. Erilaiset WikiLeaksin jäljille nousseet vuotosivustot vievät vallankäytön läpinäkyvyyden äärimmilleen. Saman tyyppisiä hengellistä vallankäyttöä luotaavia vuotosivustojakin netistä löytyy paljon. Niille on paikkansa ja perusteensa. Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.

Journalisti minussa vaatii ehdotonta sananvapautta, mahdollisuutta kertoa avoimesti ja julkisesti omista kokemuksistaan, näkemyksistään, tiedoistaan ja havainnoistaan. Samalla ihminen minussa suree, että sananvapaus hyödyttää käytännössä vain niitä, joilla on sana hallussaan ja rohkeutta itseilmaisuun.

Kirjassaan Tuija Aalto toteaa, että siirtyminen avoimeen ja verkostomaisen toimintakulttuuriin edellyttää perinteisen hallintoajattelun korvaamista yhteistyöllä, joka perustuu vuorovaikutukseen eikä hierarkioihin. Ajatus avoimesta, yhteisöllisestä, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joka rohkaisee kaikkia ilmaisemaan omia näkökulmiaan, on kaunis ja tavoiteltava. Aivan varmasti se on pitkän päälle myös taloudellisesti kannattava, teknologian kehitystä edistävä, ihmisten asumisviihtyvyyttä lisäävä, monenlaista uutta hyvää tuottava toimintakulttuuri.

Silti ratkaisematta jää kysymys: Entä jos ihmisellä ei ole edellytyksiä nopeaan nettiajan vuorovaikutukseen, vauhdikkaaseen ja rohkeaan reagoimiseen, kirjoittamiseen? Entä jos ihmisen vuorovaikutustaidot ovat puutteellisia, rohkeus vähäistä, herkkyys pahastua ja loukkantua suurta?

Tekniikkaa voi aina oppia, vuorovaikutustaitojaankin voi epäilemättä kehittää. Mutta jääkö silti aina ongelmaksi persoonallinen arkuus, joka kenties estää herkän ja aran ihmisen hyvinkin viisaiden ajatusten mukaan saamisen yhteiseen keskusteluun, yhteiseen vaikuttamiseen, yhteiseen ideointiin, uuteen yhteiseen avoimuuden toimintakulttuuriin?

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Ajatus: ”ei vakiintunutta yhteisöä voi yksi ihminen muuttaa. Sen tekee vain Jumala. Kannattaa pitää huolta omasta uskonelämästä ja jättää muut rukouksen ja anteeksiantamisen hengessä Herran haltuun.”
    ei tullut ihan ymmärretyksi.
    Minusta jokaisen kannattaisi pitää huolta omasta henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnistaan. Kannattaisi pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin, joiden parissa tulee hyväksytyksi, rakastetuksi ja joiden seurassa kokee uskon yhteyttä ja turvallisuuta – ja Jeesuksen Kristuksen läheisyyttä. Ei Jumala tahdo, että kukaan elää vuosikymmenet katkeruudessa.
    Minun mielestäni kristillistä rakkautta toisin ajattelevia kohtaan ei saisi unohtaa silloinkaan. Jos joku nyt kuitenkin on sitä mieltä, että hän voittaa jotakin ta käännyttää jonkun leikkaamalla toiselta korvat pois, ei minun ainakaan kannata ruveta siitä kiistelemään.
    Se, mikä ei ole Jumalasta, luhistuu kyllä itsestään. On tietysti hankalaa, että Hänen myllynsä tunnetusti jauhavat kovin hitaasti. Jotain kokeneena uskon, ettei kukaan ihminen muutu ajattelussaan, ellei Jumalan käsi tartu häneen.

  2. Jorma. Se, miksi me jotkut jaksamme rumpua paukuttaa vl-epäkohtien johdosta, johtuu ensinnäkin siitä, että liikkeessä ei ole luovuttu sellaisista toiminnoista, jotka vammauttavat ihmisiä.

    Toinen hyvä syy paukuttaa rumpuja on se, että monet vaikeassa prosessissa olevat vl-ihmiset saavat apua ahdistukseensa täällä käytävistä keskusteluista. Jatkuvasti saan sellaista palautetta s-postiini.

    Kolmas hyvä syy paukkeelle on se, että kun itse saa tällä tavalla purkaa kipeäsisältöistä reppuaan, se kummasti kevenee koko ajan.

    Elekee työ peläkkö näitä keskusteluita Tää on vain elämää ja eipä sen kummempaa

  3. Olen ulkopuolinen ja lähtenyt ikäänkuin yleisestä mielenkiinnosta kirjoittamaan. En halua leimautua minkäänlaiseksi vastakirjoittajaksi, joten olisiko syytä jättää kommentointi vähemmälle? Ymmärrän hyvin, että haavoja ja katkeria kokemuksia on. En kuitenkaan usko katkeruudessa elämisen voimaan. Jumalan maailma on täynnä mahdollisuuksia uuteen ja eheään hengelliseen elämään samoin ajattelevien ja rakastavien ihmisten kanssa. Miksi emme käytä engergiaamme sen rakentamiseen?
    Mikä tahansa tiivis hengellinen yhteisö on enemmän kuin kristillisyys, se on myös sosiaalinen verkosto, mkä tietysti tekee asian vaikeaksi. Minä en osaisi muuta kuin jättää kaikki tuntemattomat ja sukulaiset Herran haltuun. En usko pahanpuhumisen voimaan – ei siinä taida olla Jumalakaan mukana.
    Toivoin aikoinani keskustleua lestadiolaisuudesta. Pari hyvää vasatausta sain, sitten alkoi tämän jäsentenvälinen. Yleensä näet ruvettiin puhumaan vanhoillisuudesta, mikä ei ole lainkaan sama asia. Ovatko ne kaikki 100 000 sellaisen kauhumaailman uhreja ja vankeja, että he sormi suussa odottavat vain viisaampien tuomaa pelastusta?

  4. Jormalta:

    ”Olen ulkopuolinen ja lähtenyt ikäänkuin yleisestä mielenkiinnosta kirjoittamaan. En halua leimautua minkäänlaiseksi vastakirjoittajaksi, joten olisiko syytä jättää kommentointi vähemmälle?”

    Kirjoita pois, mitä mieleen tulee, näinhän se keskustelu etenee.

    ”Ymmärrän hyvin, että haavoja ja katkeria kokemuksia on. En kuitenkaan usko katkeruudessa elämisen voimaan. Jumalan maailma on täynnä mahdollisuuksia uuteen ja eheään hengelliseen elämään samoin ajattelevien ja rakastavien ihmisten kanssa. Miksi emme käytä engergiaamme sen rakentamiseen?”

    Minä puolestani en usko siihen, että kukaan valitsee itsellensä katkeruudessa elämistä. Jos sua on pätkästy kirveellä reiteen, siinä on loppuelämäsi arpi jäljellä ja kipu saattaa tuntua edelleenkin vielä vuosien päästä joissakin tilanteissa, riippuu vähän vamman laadusta. Ei nämä jutut ole omia valintoja.

    Rakentamistahan tämä Jorma onkin. Haluan aidosti keskustella vl-liikkeen epäkohdista, jotta niihin tulisi muutosta ja liikkeen sisällä olevat jäsenet voisivat jatkaa onnellista elämäänsä siellä. Nythän on niin, että kun tarvittavia keskusteluja ei käydä liikkeen sisällä, moni ottaa ahdistuksessaan esimerkiksi muhun yhteyttä. Minusta minä en ole oikea ihminen auttamaan heitä, vaan heitä pitäisi auttaa liikkeen sisällä, mutta avuntarvitsijoita ei joko haluta huomata tai niitä ei oikeasti huomata, koska kukaan ei uskalla puhua ääneensä kipupisteistään seuraamusten pelossa.

    ”Mikä tahansa tiivis hengellinen yhteisö on enemmän kuin kristillisyys, se on myös sosiaalinen verkosto, mkä tietysti tekee asian vaikeaksi. Minä en osaisi muuta kuin jättää kaikki tuntemattomat ja sukulaiset Herran haltuun.”

    Tämä ei ole ihan noin yksinkertainen juttu. Jos nyt minäkin esim. jättäisin kaikki vl-sukulaiset ja -ystäväni hamaan menneisyyteen, samalla katkaisisin lapsiltani mahdollisuuden pitää heihin yhteyttä. Sukulaisia satamäärin, mutta koskaan et näe heitä etkä kohta enää edes tunne heitä. Mitä enempi liikkeestä lähtevät ja liikkeessä olevat tietävät toistensa ajatuksista, sitä helpompi on jatkossa pitää yhteyttä. Enimmäkseen liikkeestä lähtijät vain lähtevät ilman sen kummempia selityksiä ja ovat jatkossa aina altavastaajina kaikissa keskusteluissa. Se tarkoittaa sitä, että omia negatiivisia kokemuksia liikkeestä ei voi vapaasti kertoa, vaan pitää vain nöyristellä puhutteluiden alla.

    ”En usko pahanpuhumisen voimaan – ei siinä taida olla Jumalakaan mukana.”

    Kuka on puhunut pahaa?

    ”Toivoin aikoinani keskustleua lestadiolaisuudesta. Pari hyvää vasatausta sain, sitten alkoi tämän jäsentenvälinen.”

    Näinhän se on. Jäsenillä ei ole minkäänmoista foorumia keskustella asioista, ei livessä eikä somessa, vaikka sitä on kuinka moni toivonut. Liikkeen sisällä keskustellaan vain niistä asioista, mitkä eivät aiheuta hämmennystä. Eli epäkohdista ei haluta keskustella. Hirveän moni on halunnut esim. hoitokokouksista liikkeen sisällä perusteellisia selvityksiä, mutta tällaiset henkilöt on tiukalla kädellä hilljennetty.

    ”Yleensä näet ruvettiin puhumaan vanhoillisuudesta, mikä ei ole lainkaan sama asia. Ovatko ne kaikki 100 000 sellaisen kauhumaailman uhreja ja vankeja, että he sormi suussa odottavat vain viisaampien tuomaa pelastusta?”

    Ei tietty, johan tästä on monet kerrat puhuttu. Liikkeen piirissä on paljon onnellisia ihmisiä, mutta se edellyttää täydellistä kuuliaisuutta (ainakin näennäistä) liikkeen opetukselle ja säännöille.

  5. Köh Jorma. Sun on varmasti tosi vaikeaa ymmärtää, miten järjettömän vaikeaa yhteydenpito voi olla tilanteessa, jossa joku jättää vl-liikkeen. En usko kenenkään karttavan puolin ja toisin toisiaan pelkkä karttamisen ilosta, vaan siihen liittyy hirmuisesti jännitettä ja vaikeutta jatkaa samaan malliin yhteydenpitoa. Pitäis varmaan kirjoittaa aiheesta uusi blogimerkintä.

Karhu Emilia
Karhu Emilia
Olen Kotimaan toimittaja.