Avoin ja suljettu ehtoollispöytä

Piispainkokous on viime viikon kokouksessaan pohtinut aloitetta ehtoollisvieraanvaraisuuden laajentamisesta. Seurakuntalainen.fi -uutispalsta julkaisi keskustelusta artikkelin. Seuraan keskustelua mielenkiinnolla ja odotan yhtä kiinnostuneena ensi keväänä julkaistavaa selontekoa. Uutisessa nostettiin hyviä pointteja mm. vastavuoroisesta kasteen tunnustamisesta kuin myös ehtoollisesta ykseyden merkkinä.

http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/piispat-pohtivat-ehtoollisyhteyden-laajentamista/

Itse julkaisin kolmisen vuotta takaperin tällä palstalla blogin aiheesta, kuka voi osallistua luterilaisen kirkon ehtoolliselle. Käsittelin siinä perusteita, kenelle kirkkoni ehtoollispöytä on avoin ja suljettu. Julkaisen saman tekstin tässä vielä kertaalleen miltei suorana kopiona. Kirjoitin kaksi uutta kappaletta, joissa käsittelen lyhyesti ulkomaalaistaustaisia kristittyjä ja ns. ”seka-avioliittoja” (eli pariskunnat eri kristillisistä tunnustuskunnista) ja heidän ehtoollisenviettoaan.

Lukija luonnollisesti ymmärtää, että teksti on samalla kirjoittajan oma mielipide, mutta uskon näkemykseni olevan kirkkoni kannan mukainen.

______________________________________________________________

 

Avoin ja suljettu ehtoollispöytä

Ehtoollispöydästä keskusteltaessa tulee monesti esille kaksi sanaa: avoin ja suljettu. Käytännössä kysymys on seuraava: Kuka voi osallistua kirkossa ehtoolliselle? Sanat avoin ja suljettu heijastavat kunkin uskonyhteisön käsitystä, kenelle he voivat jakaa ehtoollista ja kuka vastaanottaa Jumalan siunauksen.

Oman luterilaisen kirkkoni kohdalla ehtoollispöytä on sekä avoin että suljettu. Tämän asian määrittelevät kirkon lainsäädäntö ja viralliset dokumentit.

Kirkossa ehtoolliselle voivat osallistua

1) kirkon jokainen kastettu ja konfirmoitu jäsen,

2) kastettu lapsi, jolle on opetettu ehtoollisen merkitystä, yhdessä vanhempansa tai muun hänen kristillisestä kasvatuksesta huolehtivan konfirmoidun kirkon jäsenen kanssa,

3) rippikouluun osallistuva ja ehtoollisopetusta saanut kastettu seurakunnan jäsen seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa rippikoulunsa opettajan kanssa, ja

4) muun kristillisen tai uskonnollisen yhdyskunnan jäsen, jos kirkolliskokous on hyväksynyt tuon kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan kanssa asiasta tehdyn sopimuksen.

Neljänteen ryhmään kuuluvat Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen jäsenet, Porvoon julistuksen allekirjoittaneiden Pohjoismaiden ja Baltian maiden sekä Brittein saarten luterilaiset ja anglikaanit, Skotlannin kirkon jäsenet (laajennetun piispainkokouksen päätöksellä 9.12.1954), Saksan evankelisen kirkon jäsenkirkkojen jäsenet Hannoverissa 2002 solmitun yhteistyösopimuksen nojalla. Viimeisimpänä tulokkaana tähän ryhmään ovat Suomen metodistikirkot, sopimus on allekirjoitettu 14.12.2010.

Näille kaikille ryhmille kirkon ehtoollispöytä on avoin, mutta hyvin surullinen asia on, että muille pöytä on suljettu. Tämän vuoksi ehtoollista ei ole suositeltavaa jakaa mm. katolisille, ortodokseille tai vapaitten yhteisöjen jäsenille. Jokainen on aina tervetullut alttarille siunattavaksi. Mutta, miksi asia on näin?

Ensinnäkin ehtoollinen kuuluu siihen yhteisöön, joka sitä omassa jumalanpalveluksessaan tai kokouksessaan viettää, ja ehtoolliselle osallistuvat luonnollisesti yhteisön omat jäsenet. Ulkopuoliset eivät ole yhteisön jäseniä, jolloin ehtoollinen ei ole silloin heidän ateriansa. Ulkopuolisilla on heidän omien yhteisöjensä ehtoollisjuhla. Ehtoollinen ilmentää kaikessa kauneudessaan kyseisen yhteisön ykseyttä.

Toinen syy on poikkeavat ehtoolliskäsitykset. Ehtoollista viettävällä yhteisöllä on oma käsityksensä ehtoollisesta, jonka ehtoolliselle osallistuvat kristityt hyväksyvät. Esimerkiksi luterilainen käsitys ehtoollisesta on erilainen mitä vapailla suunnilla – törmäykseen tulee kysymys siitä, että onko Kristus todellisesti läsnä ehtoollisaineissa vai korostuuko ehtoollinen vain Kristuksen kuoleman muistoateriana. Joka tapauksessa ehtoollista viettävä uskonyhteisö määrittelee, mitä ehtoollinen tarkoittaa ja ehtoolliselle osallistuva hyväksyy tämän käsityksen.

Ongelma tulee konkreettisena esille esimerkiksi joidenkin vapaitten suuntien ehtoolliskäsityksessä, joissa ehtoollispöytä on kaikille avoin ja silloin kaikki ovat tervetulleita, myös yhteisön ulkopuoliset vierailijat. Yhteisö määrittelee ehtoollisen merkityksen eikä se ole samanlainen mitä on luterilainen tai katolinen käsitys. Vaikka ehtoollisyhteys on tässä tilanteessa mahdollinen, yhteys ei kuitenkaan ole todellinen. Todellinen yhteys perustuu yhteisymmärrykseen ja yhteinen sopimus tästä on kaksipuolinen – yhteys ei voi rakentua ilmoitukseen, jossa toinen yhteisö yksipuolisesti ilmoittaa ehtoollispöydän olevan avoin. Yhteys rakentuu silloin kyseisen yhteisön omaan käsitykseen, ei kahden osapuolen yhteiseen käsitykseen.

Tämänkin asian vuoksi luterilaisten ei ole suositeltavaa osallistua toisen yhteisön ehtoollisenviettoon, vaikka yhteisön ehtoollispöytä olisi avoin, ellei kyseessä ole sellainen kirkko tai yhteisö, jonka kanssa luterilainen kirkko on sopinut ehtoollisyhteydestä tai –vieraanvaraisuudesta. Kirkkomme jäsenet voivat pyytää siunausta kyseisen kirkkokunnan tai yhteisön papilta/vastuunkantajalta ehtoollispöydässä.

Vastavuoroisesti toivon, että myös luterilaisen kirkon omaa käsitystä kunnioitetaan eikä tahallisesti aiheuteta sitä tilannetta, että alttaripalveluksessa olevat papit ja avustajat ovat pakotettuja jakamaan ehtoollista myös niille, joiden kanssa ehtoollisyhteyttä ei ole. Papisto ja avustajat eivät isoissa yhteisöissä tunne henkilökohtaisesti jokaista seurakuntalaistaan eikä alttarilla voi kysellä jokaisen ehtoollisvieraan kirkollista taustaa. Jokainen on tervetullut alttarille siunattavaksi ja siitä voi tiedustella etukäteen ennen messua kirkon sakastista. Alttarilla asia kannattaa rohkeasti sanoa tai ilmaista muulla selvällä tavalla.

Poikkeuksena tästä ovat erityistilanteet ja lapset. Hätätilanteesta yksittäistapauksissa kirjoitetaan Jumalanpalveluksen oppaassa seuraavasti:

Yksittäistapauksissa ehtoollinen voidaan antaa myös muulle henkilölle, joka on sairaana tai hätätilassa ja käsittää ehtoollisen merkityksen (KJ 2:11,3). Sen arvioiminen, miten hyvin ehtoollisen pyytäjä ymmärtää ehtoollisen merkityksen, on vaikea tehtävä. Voidaan kuitenkin ajatella, että jo pyyntö saada sakramentti kertoo ehtoollisen merkityksen ymmärtämisestä. Kyse on erityistilanteesta. Papin tulee käyttää pastoraalista harkintaa. Kirkon varhaisista ajoista lähtien myös hätäehtoollisen edellytyksenä on pidetty kastetta.

Kun kyse on hätätilanteesta, asiassa kannattaa esimerkiksi keskustella etukäteen messua toimittavien pappien kanssa sakastissa.

Sen kastetun lapsen kohdalla, joka saapuu vanhempiensa tai muun konfirmoidun kristityn kanssa ehtoollispöytään, voidaan menetellä kahdella tavalla. Hänelle voidaan jakaa ehtoollinen tai hänet siunataan. Tästä tekee päätöksen se aikuinen, jonka seurassa lapsi on ehtoollispöydässä. Kirkon ohjeissa korostuu kaksi asiaa: Ehtoollisen edellytys on kaste, jonka nojalla ehtoolliselle voidaan ylipäärään saapua. Sen vuoksi lapsen tulee olla kastettu. Toisekseen ohjeissa myös tuodaan ilmi, että lapselle on pitänyt opettaa ehtoollisen merkitystä hänelle ymmärrettävällä tavalla. Nämä kaksi asiaa, kaste ja opetus, ovat lapselle jaettavan ehtoollisen edellytys. Muussa tilanteessa lapsi on suositeltavaa siunata.

Isommissa kaupungeissa asuu nykyisin runsaasti maahanmuuttajia, jotka eivät välttämättä ole luterilaisen kirkon jäseniä. Seurakunnat ja seurakuntayhtymät ovat palkanneet kansainväliselle työalalle useampia työntekijöitä, mm. pappeja, jotka tekevät työtä maahanmuuttajien keskuudessa. Maahanmuuttajille suunnatuissa, pääsääntöisesti englanninkielisissä kansainvälisissä messuissa ei ole selvitetty maahanmuuttajien omaa kirkollista taustaa, vaan on tarjottu kirkon sisällä mahdollisuus hengellisen elämänviettoon ja huolehdittu kaukaa maailmalta tulleista sisarista ja veljistä. Maahanmuuttajien mahdollisuus osallistua ehtoollispöytään on poikkeusratkaisu, joka on reilu ja tervetullut. Kun omaa kirkollista yhteisöä ei kenties ole lähistöllä, on viisasta valtakirkon huolehtia maahanmuuttajien hengellisistä tarpeista ja tarjota heille hengellinen yhteisö. Tämä ratkaisu korostunee entistä enemmän lähikuukausina, kun vastaanottokeskuksiin saapuu turvapaikanhakijoita. Pidän mahdollisena, etteivät kaikki heistä ole muslimeja, vaan joukossa on jonkin verran kristittyjä. Heidän hengellisyydestään on muistettava myös huolehtia.

Eri tunnustuskuntien jäsenten väliset avioliitot ovat Suomessa jo arkipäivää. Pariskunnat ovat varmasti keskustelleet hengellisestä identiteetistään ja luultavasti löytäneet linjan, miten kumpikin harjoittaa omaa kristillistä traditiotaan ja miten sitä harjoitetaan yhdessä. En osaa arvioida, miten ongelmakysymykset on ratkaisu. Esimerkiksi luterilaisen ja ortodoksin avioliiton kohdalla molemmilla yhteisöillä on oma opetuksensa ehtoollisesta. Luterilainen ei voi osallistua ortodoksisen kirkon ehtoolliselle, eikä ortodoksi virallisesti luterilaiseen ehtoollispöytään. Ymmärtääkseni näissä avioliitoissa kirkkoni suhtautuu tilanteessa kuitenkin joustavasti, eli eri tunnustuskuntaan kuuluva aviopuoliso voi osallistua perheensä mukana ehtoolliselle.

Lopuksi. Pyydän jokaista kanssakristittyä kunnioittamaan yhteisöjen omia käsityksiä ja identiteettiä, eikä lähteä toimimaan vastoin oman uskonyhteisönsä päätöksiä. Yhteyden puuttuminen on kipeä ja surullinen asia, mutta on viisautta myöntää tämä asia ja elää sen mukaisesti, vaikka miten harmilliselta se tuntuukin. Näin joudun itse tekemään hyvin surullisena ja sydän haavoilla. Kristuksen kirkko on hajalla meidän ihmisten syntien vuoksi. Yhteyttä etsitään ja rakennetaan, mutta se vie aikaa. Sen puolesta saa rukoilla koko sydämestään. Omalle luterilaiselle kirkolleni ehtoollinen on ykseyden merkki, jota kohti kanssakristittyjen kesken yhdessä pyritään.

***

Kirjallisuutta ja lähteitä

Tietoja kirkon omilta verkkosivuilta

Yleistietoa ehtoollisesta: http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Ehtoollinen

Kuka voi osallistua ehtoolliselle: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content42F3DA

Lasten osallistumisesta: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp2?open&cid=Content42A61A

Siunaaminen ehtoollisen vaihtoehtona: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content43BFF9

 

Ekumeenisia sopimuksia

Piispainkokouksen päätös Skotlannin kirkosta: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/215E302C60D9F6FAC225773000452F61/$FILE/Ehtoollisyhteys%20Skotlannin%20kirkon%20kanssa%201954.pdf

Porvoon julistus: http://www.porvoochurches.org/whatis/resources-0201-finnish.php

Sopimus Saksan evankelisen kirkon kanssa: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/215E302C60D9F6FAC225773000452F61/$FILE/Vertrag%202002.pdf

Sopimus metodistien kanssa: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content49E165

Kirkkojärjestys, 1:4 ja 2:11 §: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19931055?search[type]=pika&search[pika]=kirkkoj%C3%A4rjestys

Jumalanpalvelusten opas: http://www.evl.fi/kirkkokasikirja/jp-opas.pdf

 

Keskustelua aiheesta ja sen ohessa

Erkki Koskenniemi: http://sley.fi/pulmakirja/TOP/Pyhahenki/Oikea_kirkko.htm ja http://sley.fi/pulmakirja/TOP/Pyhahenki/Ehtoollisesta.htm

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Joissain kommenteissa on kysytty Jeesuksen asettamia ehtoja ehtoollisen vietolle. Mitä Raamattu asiasta sanoo?

    Jeesus asettaa ehtoollisen oppilailleen, joiden hän otaksuu olevan yhteisö, joka uskoo häneen. Torstai-illan ateriakuvaus on puhutteleva, koska samassa pöydässä oli myös henkilö, joka oli petturi ja kavaltaja. Hän oli tuossa vielä yhteisön jäsen ja mahdollisuus peräytyä kavalluksestaan. Mutta koska Juudas ei katunut, hän jäi sittemmin yhteisön ulkopuolelle. Muut 11 miestä olivat vielä yhteisessä rintamassa samanmielisinä.

    Minulle kertomus ehtoollisen asettaminen kuvaa vahvasti yhteisöä, joka on yksimielinen Kristuksen luona. Ehtoollinen on juuri liturginen ateria yhteisölle, ei yksityiskodeissa tarkoitettu nautittavaksi perheen kesken. Se on uskovien yhteinen ateria, yhteinen uskonilmaisu, yhteisön tunnustus. Muut Uuden testamentin tekstit ehtoollisesta kuvaavat selvästi ehtoollisen liturgista käyttöä: kastettujen kristittyjen yhteinen kokoontuminen, jossa ateriaa vietetään Herran päivänä, eli sunnuntaina ylösnousemuksen päivänä. Ei ehtoollista yhteisön ulkopuolella, vaan yhteisössä. Ehtoollinen on jo Uudessa testamentissa liturginen ateria.

    Ehtoolliselle on Paavalin 1. Kor. 11 mukaan käytävä harkiten ja yhdessä, ei riitaa aiheuttaen, vaan sovussa. Itsetutkiskelua on käytävä, koska joka käy aterialle, tulee Jeesuksen eteen kaikkine mitä hänellä on tunnollaan. Yhteisön rauhan lisäksi korostuu kristityn oma henkilökohtainen sovinto Jumalan kanssa. Ei syntiä ja paheksuntaan kenenkään suuntaan, vaan ehtoollisella toteutuisi rakkauden kaksoiskäskyn molemmat alueet – rakkaus Jumalaan ja rakkaus koolla oleviin lähimmäisiin.

    Ehtoollispöytä on myös tuomioistuimen pöytä. Paavali kuvaa Jumalan tuomion liittymistä ehtoolliseen – ”syö ja juo itselleen tuomion”. Sen vuoksi itsetutkiskelu ja syntiensä tunteminen edeltää ehtoollista. Ne tuodaan Jumalan tuomioistuimen luokse saadakseen armahduksen. Jeesushan ohjeistaa, että mikäli lähimmäisen kanssa on riitaa, asia on sovittava ennen oikeusistuimeen tuloa. Sikäli opetusta voi soveltaa ehtoollispöytäänkin.

    Jeesuksen opetuksessa riitojen sopimisesta on kyse vähän muusta kuin teologisesta erimielisyydestä ja erilaisesta ajattelusta. Kyse ei ole samanlaisesta riidasta, jossa vahingoitetaan toista ihmistä ja siitä pitäisi saada korvaus. Ei läheskään. Teologisessa erimielisyydessä nahistellaan uskonsisällyksen kanssa, jossa oleva riita ei ole samalla tavalla maallisen korvauksen piirissä. Kyse ei ole sellaisesta vahingonteosta, jossa on jotain tuhottu/vahingoitettu, tai loukattu kunniaa tai mainetta. Silti kyse on kristittyjen keskinäisestä riidasta, joka hajottaa kristittyjen kokonaisyhteisöä, jonkintyyppisestä synnistä hajottamisen suhteen, muttei ihan synnistä kuitenkaan (verraten kahden ihmisen todelliseen riitatilanteeseen, joka vahingoittaa). Niin kauan kuin asiaa ei ole sovittu, ei yhteiseen pöytään oikein voi mennä. Tästä perspektiivistä myös voi pohtia, mikä merkitys yhteisymmärryksellä ehtoollisteologiassa on. Ehtoollinen ilmaisee yhteisön ykseyttä syvästi, samanmielisyyttä, ei hajaannusta tai opetuksellista erimielisyyttä.

  2. Erimielisiä voidaan silti olla kunnioittavalla tavalla. Kommenteista huomaa hyvin sen, millä tavoin ehtoollisvietosta luterilaisen kirkon jäsenet ajattelevat. Toiset kannattavat avoimuutta, toiset taasen ”suljetumpaa pöytämallia”. Nämä näkemykset eivät ole luterilaisen yhteisön, ev.lut. kirkon sisällä silti sellaista, mikä merkitsisi hajoamista. Minä kunnioitan kanssasisarien ja -veljien näkemystä, vaikken asiassa ole samaa mieltä. Ja samaan pöytään voidaan silti mennä, koska yhdistävä tekijä on yhteisön opetus ehtoollisesta.

    Olen kokenut syvää yhteyttä keskusteluissa mm. helluntailaisten kanssa. Juuri kunnioittava sävy on ollut tekijä, joka on mahdollistanut yhteyden – haukkuminen ja vähättely turhentaa ja saa aikaan tarpeetonta murhetta. Kun ymmärtää, että toinen osapuoli on vakavissaan asiassaan ja pitää asiaansa totena, niin hyvä on ymmärtää olevansa samalla vakavissaan. Samalla viivalla ollaan.

    Rauhallinen ja sopuisa mieli saa paljon enemmän aikaan kuin se, että huudellaan, että ”Sinä olet väärässä!”. Se tuottaa vain vihamielisyyttä ja huutelija asettuu toisen immeisen yläpuolelle. Sellaista pitää välttää.

    • Minä ainakin pidän katolisia, ortodokseja, helluntalaisia jne. kristittyinä. Kuulumme eri kirkkokuntiin/liikkeisiin mutta olemme kaikki kristittyjä. Meillä voi olla eri käsitys ehtoollisesta, kasteesta ja muistakin sakramenteista, sukupuolten tasa-arvosta jne. jne. mutta meitä yhdistää se, että olemme kristittyjä. Se yhdistää, ja sen takia ajattelen, että voin mennä heidän kanssaan ehtoolliselle.

      Ville Hassinen,

      kun sinä näet asia toisin, niin tarkoittaako se, että et pidä katolisia, ortodokseja jne, kristittyinä? Ja jos mahdollisesti kuitenkin pidät heitä kristtityinä, ja katsot, että sinua ja heitä kuitenkin yhdistää (pelastava) usko Jeesukseen, niin miksi tämä ei riitä sinulle yhdistäväksi tekijäksi, jotta voidaan nauttia ehtoollista yhdessä?

    • Minäkin pidän eri kirkkokuntiin tai hengellisiin yhdistyksiin kuuluvia (tai mihinkään kuulumattomia) kristittyinä veljinäni ja siskoinani, jos he uskovat Jeesukseen Messiaana. Ei heitäkään kristityiksi ole tehneet sakramentit tai muut rituaalit, vaan Sana on saanut itää heidän sydämissään ja synnyttänyt uskon.

      Kirkkokunnat haluavat pitää raja-aitoja yllä, mutta vahingon kärsivät uskovat, Jeesuksen seuraajat. Oppien kautta kukaan ei voi olla yhtä Kristuksessa, mutta sydämen usko tekee heistä yhden ruumiin jäseniä.

    • Näin uskon itsekin, Tapio!

      ”Niin usein kun syötte tätä leipää ja juotte tätä viiniä, tehkää se minun muistokseni”.

      En ymmärrä miksi edellytetään yksimielisyyttä niin suuresta määrästä opillisia asioita, ennenkuin voidaan tulla ja mennä joidenkin kanssa yhteiseen pöytään?

      Luulisi, että se, että tunnustetaan toisemme kristityiksi, riittäisi.

    • Vaan entä jos ei edes tunnusteta kristityksi?

      Tapio haukkuu täällä teologit ja luterilaiset lahkolaisiksi ja muotomenojen pyörittäjiksi. Sari puolestaan olet käyttänyt paljon aikaa ja energiaa lähetysjärjestöjen nujertamiseen. Kumpikin viesti on selvä: ette ole veljiä ja sisaria.

      Miten tällaisesta lähtökohdasta olisi mahdollista viettää yhteistä Herran ateriaa?

    • Sari, esitit hyvän kysymyksen. Kristittyinä pidän kaikkia uskovia sekä kristillisiä kirkkokuntia ja yhteisöjä, niitä joilla on sama apostolinen usko, eli usko Kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesus Kristus, Jumalan Poika, tosi ihminen ja tosi Jumala, pelastajana ja Messiaana. Sama pelastava usko meitä yhdistää, katoliset, ortodoksit, anglikaanit, helluntailaiset, vapaakirkolliset…

      Minulle opillinen ja hengellinen yhteys on samalla näkyvää ykseyttä. Usko on sama, mutta opetus tämän uskon ilmentämisestä ei ole samanlainen eri kristillisten yhteisöjen kesken. Minulle juuri opetuksen yhdenlaisuus, josta toisensa tunnistaisi, on tärkeä. En voi itse tunnustaa täyttä yhteyttä vain yhteyden kokemukseen perustuen, vaan taustalle tarvitsen riittävän yksimielisyyden keskeisistä kristillisistä opetuksista.

    • Sari Roman-Lagerspetz :”Luulisi, että se, että tunnustetaan toisemme kristityiksi, riittäisi.”

      Niinhän se teille poliittisesti sitoutuneille ilmeisesti riittääkin. Kaikki se mitä tälläkin palstalla olen nähnyt esim. Jehovan todistajiin kohdistettuna kolleltiivisena mustamaalauksena puhumattakaan ortodoksi- tai katolisen uskon vähättelystä ja toisaalta vain fyysisen seksuaalisuuden ylikorostamisesta, niin toivotan teille erittäin viihtyisää ”kristillisyyttä” pornomessujenne yms. parissa. Henk.koht. olen lapsesta asti oppinut ajattelemaan näistä asioista ”toisin”, enkä voi enkä halua osallistua evl.kirkon ehtooliisiin. Elämässä on niin paljon muitakin mahdollisuuksia, jotka olen tehnyt ja voin jatkossakin tehdä Hänen muistokseen.

    • Ville Hassinen,

      Minulle riittää Raamatun ilmoittama tunnustus: ”(Sinä olet) Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika” osoittamaan ihmisen kristityksi. Tunnustuskirjat sisältävät yli Kirjoitusten menevää oppia, josta kristikunnassa vallitsee erimielisyyttä.

  3. Mieleeni on painunut syvälle se mitä C.O.Rosenius vastasi, kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei tule palvelemaan kirkkoa. Hän vastasi jotenkin näin:”teillä kirkossa on hyvät aseet ja haarniskat.Niitä te huollatte ja kiillotatte koko ajan. Ette kuitenkaan tee niillä mitään. Meillä täällä Metodisteilla on vain keppejä ja kiviä. Niillä me hakataan, niin paljon kuin ehditään.”

    Näin taitaa meillä kirkon porukoilla olla tänäänkin. Pidämme tiukasti kiinni opista ja sen oikeista tulkinnoista, mutta opista tietämättömät saavat kulkea omia polkujaan.
    Vähät välitämme niistä, jotka eivät oikeaa oppia tunne eivätkä sitä todeksi elä.

    Tämä kupla on nyt kyllä puhkeamassa. Ihmiset eivät enää tyydykkään vain istumaan ja uskomaan. Kirkossa tulisi nyt jo herätä vähän käytännöllisemmän teologian toteuttamiseen.

    • Pekka Pesonen kirjoittaa asiaa. Juuri aseitten ja haarniskojen kiillottaminen on kirkolle tärkeämpää kuin niiden käyttäminen. Kentällä, missä ihmiset tarvitsevat lohduttavaa evankelimin sanaa ja Pyhän Hengen virvoitusta, ei ensimmäisenä tule mieleenkään ruveta päntätä näille ’oikeaa’ oppia (kun se tuntuu olevan hakusessa vähän itsekullakin).

      Vuodesta toiseen tälläkin foorumilla on joukko teologeja, jotka katsovat tehtäväkseen paukuttaa näitä samoja teesejä. Haloo! Mitä saatte aikaan?

    • Kimmo, yritän paimentaa heitä keskittymään oleelliseen. Minun kai tätä taustatyötä on tehtävä, että raja-aidat kaatuisivat. Toisaalta, raja-aitojen lujittajatkin ovat asialla, mutta aina siellä täällä yksi ihminen tulee avarammalle alueelle pois aitojen varjoista.

    • En minä Tapio sitä kysynyt. Kysyin sitä, mitä olet saanut aikaan kirkkoa ja teologeja haukkumalla. Moniko on tullut uskoon, kun olet vaikkapa haukkunut luterilaisia lahkoksi ja teologeja hengettömiksi?

    • Kimmo,

      Minun ei tarvitse haukkua luterilaisia teologeja ulkopuolisille, kerron heille ainoastaan Jumalan rakkaudesta ja armosta. Minulla on kanttia puhua (kirjoittaa) teille suoraan oppinne vääristymistä eikä selän takana juoruillen.

    • Kimmo,

      Kiitos, kuuntelin (ensimmäisen kerran), vaikkei ollutkaan musiikkimakuani. Sanoma oli selkeä ja sitä on hyvä kuunnella (ja suositella) itselle. Toisille suunnattuna sanoman voi kokea lähettäjän roolista, mikä ei liene sinunkaan tarkoituksesi.

  4. Oma tavoitteeni ei ole kirkon haukkuminen, vaan sen käytäntöjen uudistaminen. Kirkon vanhurskauttamisoppi on ihan oikea. Ongelma on vain siinä että vain pieni osa kirkon jäsenistä käsittää mistä siinä on kyse. Tästä johtuu suoraan sekin, ettei kansa elä kristillistä elämää. Kirkossa kuitenkin eletään aivan, niikuin ihmiset tuntisivat evankeliumin sisällön perinpohjaisesti.

    Rippikoulu on tästä epäkohdasta oikein kouluesimerkki. Pidämme hienot oppitunnit ja selitämme asiat perinpohjaisesti.
    Jostakin syystä asiat vain eivät mene perille. Teemme vain työn, mutta emme vastaa tuloksista. Vai oletteko tavanneet niitä, jotka muistavat mitä rippikoulussa on opetettu, tai onko teillä jotain muistikuvia?

    Opetus kun lähtee siitä oletuksesta että nuorilla on jo se usko johon kaikki opetus pohjautuu. Entäpä jos sitä uskoa ei ole. Silloin heillä ei ole mitään kiinnekohtaa mihinkään opillisiin kysymyksiin. Niinpä hienot sanakääntemme valuvat, kuin vesi hanhen selästä. Näin kuitenkin jatketaan vuosikymmenestä toiseen. Teemme täysin turhaa työtä. Saavuttamatta tuskin lainkaan niitä tavoitteita joita työllemme on asetettu. Kuitenkin toimimme ikäänkuin tässä ei olisi mitään ihmeellistä.
    Näin opin opettamisesta on tullut itsetarkoitus. Oppiminen tulisi olla kaiken opetuksen tarkoitus. Jos oppilas ei opi, niin opetuksessa on vika.

    • Eiköhän ne ”tulokset” saa Jumala aikaiseksi. Itselleni ja ystävilleni ovat jopa pyhäkoulun aikaiset opetukset ja kokemukset muodostuneet merkittäviksi. Joillekin vasta vuosikymmenien jälkeen. Tulosjohtajuus ei sovi tähän yhteyteen.

    • Pekka Pesonen: ”Opetus kun lähtee siitä oletuksesta että nuorilla on jo se usko johon kaikki opetus pohjautuu. ”

      Kirjoitat asiaa. Ei tarvitse kuin lukea muutama tämänkin foorumin teologin kirjoitus huomatakseen, mistä tällainen virheellinen käsitys johtuu.

      Kiitos, että kannat huolta nuorisomme hengellisestä tilasta. Vastuunkantajia tarvitaan, kun kirkko maallistuu kovaa vauhtia.

  5. Toki Jumala saa kaiken aikaan. Myös sen että ymmärtäisimme, ettei kuulijamme tiedä evankeliumin ihanasta salaisuudesta vielä ehkäpä yhtään mitään. Liian usein on julistusta jossa, ei oteta huomioon kuulijoiden lähtökohtia.

    Olen yli kaksiymmetä vuotta ihmetellyt sitä miksi kirkko hyväksyy sellaisen rippikoulukäytännön , jossa sen käyminen on itsetarkoitus. Ei tosissaan tähdätä siihen, että nuoret kokisivat seurakunnan omaksi yhteisökseen. Pidetään itsestään selvänä ettei nuoret koe kirkkoa omakseen. Tänä kesänä vasta pääsin näkemään aidosti tähän tavoitteeseen pyrkivän riparin. Se edellyttää paljon syvällisempää nuorten omilla ehdoilla toimista, kuin mikä kirkossamme on vallitseva käytäntö.

    Tulosjohtamien ei tietenkään sovi, jos mitään tuloksia ei tarvitse odottaa. Voidaan tehdä vain työ ja kaikki on ok. Mitään krirtiikkiä silloin ei tarvitse kuunnella, eikä siitä mitään välittää.

    Minulla vain nyt sattuu olemaan syvä huoli nuoristamme. Aina kun tuon esiin huoleni siitä, etteivät nuoret tällätavoin pääse sisälle uskonelämään, niin aina löytyy
    niitä joiden mielestä kaikki on ihan hyvin. Miksiköhän tälle asialle ollaan kirkossa näin sokeita?

    • Tämä ei nyt ole keskustelu rippikoulusta; halusin vain tuoda esiin sen yleisen luottamisen asenteen. Eikä se tarkoita välinpitämättömyyttä. Enempi haluaisin kuulla nuorten itsensä kertomuksia ja kokemuksia rippikouluista.

  6. Jeesus sanoo yksinkertaisesti kahden tai kolmen kokoontumisen hänen nimessään
    riittävän hänen läsnäoloonsa.. Edelleen hän Johaneksen vankeliumisa selittää kärisvälliseti että lihan ja veren ’syömisessä’ kyse ei ole muusta kuin hänen opetuksiensa (liha ja veri) eli ’sanojensa ’muistaminen, sillä n i i s s ä on henki ja elämä. (Ei siis häne konkreettisessa ruumiissaan): Joh 6:63 ”63. Henki on se, joka eläväksi tekee; e i l i h a mitään hyödytä. Ne s a n a t, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä.

    • Seppo Heinola puhuu näillä muutamilla riveillä asiaa, johon on helppo yhtyä. Miksi tämän hyväksyminen tuottaa luterilaisille niin suunnatonta vaikeutta? Koska sakramenteista on tehty autuuden välineitä Raamatun Sanan ja Pyhän Hengen vaikutuksen tilalle.

    • Heinola ja Ukkola edustavat henkisellä ”kristinuskollaan” gnostilaisuutta.

      Mitäs Kristus sanoi mainitussa evankeliumissa lihansa syömisestä ja verensä juomisesta?

    • Miten Jeesuksen kuulijat, juutalaiset, hänen sanansa kuulivat? Vertauskuvallisestiko? Juutalaisesta kontekstista on hyvä lähteä liikkeelle, että tarkoittiko Jeesus sanoillaan juuri fyysistä ruumista ja verta, ei vain henkeä ja sanoja.

    • Sori, luin huolimattomasti Heinolan kommentin. Mutta sitä suuremmalla syyllä Heinola edustaa gnostilaisuutta.

    • Jaatila, se mitä sanoin Jeeuksen sanoista asian yhteydessä on f a k t a a, joka on aivan riippumatonta siitä mikä tai kuka minä olen. Teit ad-hominem-hyökkäyksen kun et voinut Jeesuksen sanoja Joh. 6:63 ohittaa.

    • Hassinen,Jeesushan nimen omaan k o r j a s i opetuslasten lapsellisen kirjaimellis/ruumiillisen tulkinnan ja selitti lihansa syömisen olevan vertauskuvaa eli opetussanojensa sulattamista! Siis Joh. 6:63! Pitänee toistaa:
      ”Henki on se, joka eläväksi tekee; e i l i h a m i t ä ä n h y ö d y t ä. Ne s a n a t, jotka minä olen teille puhunut, o v a t h e n k i ja o v a t e l ä m ä.

    • Jaatila, se mitä sanoin Jeesuksen sanoista asian yhteydessä on f a k t a a, joka on aivan riippumatonta siitä mikä tai kuka minä olen. Teit ad-hominem-hyökkäyksen kun et voinut Jeesuksen sanoja Joh. 6:63 ohittaa.

    • Jeesus käytti opetuksissaan VT:n kirjoituksia eikä hän puhunut ”omiaan”. Hän opetti juutalaisille, mitä nuo Kirjoitukset tarkoittivat. Jumala puhui israelilaisille Mooseksen ja ilmestysmajan kautta. Kenestä nuo ilmestysmajan kautta annetut varjokuvat puhuivat? Tarvittiinko tähän gnostilaista selitysoppia ymmärtää Kirjoitukset?

      Entä, kun Jeesus tarjosi kuulijoilleen ’vettä’ juodakseen (Joh. 7.). Tarjosiko hän H2O:ta? Miettikää, hyvät teologit, mitä kirjoitatte!

    • Pekka, kommenttisi rippikoulusta on sellainen, mitä pitää vakavasti pohtia. Pidän itse ripareita kesäisin ja ei käy kieltäminen, etteikö parannettavaa olisi, mutta joka vuosi omalta kohdaltani jotain aina muuttuu.

      Oppi ei ole mörkö, vaan se on evankeliumia kokonaisuudessaan. Uskontunnustus Lutherin sanoin on kokonaan evankeliumia, koska se kertoo, mitä Jumala ihmisille lahjoittaa.

      Miten sen opettaa ja kertoo, on mietittävä tarkasti, että se tulee elämään ja ymmärrettävää.

  7. Ajatus siitä että viikossa voidaan riparilla opettaa opin keskeinen sisältö on aika absurdia. Opettaessmme mitä tahansa, on aina otettava huomioon se, mihin asia kytkeytyy kuulijoiden mielissä. Jos kytkentöjä ei ole, niin ei tapahdu oppimistakaan.
    Loppukokeet asian paljastaa aika raadollisesti.
    Mielestäni riparin tavoite pitäisi suunnata siihen, että nuoret kokisivat kirkon toiminnan riparin jälkeen omakseen. Nuoten illoissa voisi alkaa syventää opetuksen tasoa.

    Minua pyydettiin ohjaajaksi eräälle riparille ja pääsin näkemään toimintamallin jollaista olen jo tosi kaunan kaipaillut. Opetuksen lisäksi siinä synnytettiin aivan erityinen ryhmähenki. Tuo toimintamalli estää myös syrjätymistä ja kiusaamista. Siinä kun toteutui:”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta”. Lisäksi nuoret vedettiin heti jo konfirmaatiopäivänä mukaan toimintaan. Siitä sitten viikoittain mukaan. Ilman mitään taukoja. Hienoa oli myös se miten isosvaiheen jälkeen on mahdollisuus apuohjaajiksi. Mallissa nuorten ei tarvitse pudota riparivaiheen jälkeen pois kirkon nuorisotyöstä. Mielekästä ja vastuullista puuhaa riittää aikuisuuteen asti. Hyvin pienillä muutoksilla nuorisotyömme voisi kukoistaa aivan eri säfääreissä. Se vain vaatisi pientä heräämistä nykyisten mallien heikkouksiin.

Hassinen Ville
Hassinen Ville
Kuopiolaissyntyinen ja neljänkymmenen alkupuolella oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen seurakuntapapiksi. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.