Olen nyt joululomalla tutkinut lisää Kuopion hiippakunnan arkistoja. Seuraava lainaus on suoraan Kuopion hiippakunnan syndodaalikouksen pöytäkirjasta vuodelta 1952. Jotta lainaus olisi blogitekstille sopivan mittainen, olen jättänyt toistoa ja epäolennaista sisältöä pois (tekstissä –). Sanamuotoja en ole muuttanut.
——————————–
”Avioeron saaneiden vihkiminen uuteen avioliittoon
Lääninrovasti M. V. Tena: Koska esitetty lisäys KL:n 71 §:ään, jota esitystä valmistusvaliokunta on kannattanut, ei tuo ratkaisevaa selvyyttä tähän kysymykseen, joka on jo kauan vireillä ollut ja kun samaan asiaan liittyy muutakin, joka edelleen jää aivan selvittämättömäksi (mm. avioeron saaneiden kuuluttaminen uuteteen avioliittoon, avioeron erilaiset syyt ym.) niin yleisvaliokunta esittää muutosehdotuksen jätettäväksi raukeamaan. Eronsaaneiden vihkimystä varten olisi saatava uusi tarkoitukseen sopiva vihkikaava kirkkokäsikirjaan —
Lääninrovasti S. A. Rantanen: Tästä asiasta on kovin paljon puhuttu –. Olen aina koettanut ymmärtää niitä, jotka ovat kipuilleet tämän asian kanssa omantunnon syistä. –Ehdotan tätä muotoa ”pappi ei ole velvollinen vihkimään jne.” Jätetään pois: omantunnon syistä.
Tuomiorovasti L. Halla.: Minä toivoisin, että tämä kirkkolakikomitean ehdotus hyväksyttäisiin. Olen täysin selvillä siitä, mihin joudutaan, jos tällainen päätös aikaansaataisiin. Suurissa seurakunnissa, joissa on pappeja paljon, tullaan huomaamaan, että toisilla on toisenlainen omatunto kuin toisilla; se voi aiheuttaa ikävyyksiä pappien välille. –On suurissa seurakunnissa pappeja, jotka kipuilemme näiden asioiden kanssa, ettei olisi tarvis vihkiä.– Mutta joka sunnuntai on saarnastuolista kuulutettava avioeron saaneita. Se on surkea tilanne —
Puheenjohtaja [eli piispa Eino Sormunen]: Viittaan myös Teologisessa Aikakauskirjassa julkaistuun kirjoitukseeni ”Avioliitto ja avioero alkukirkossa”. On etsittävä se muoto, joka lähinnä vastaa sitä raamatullista kantaa, jolla olemme: avioliitto on erottamaton. –Poikkeus, jonka Jeesus sallii koskee tapausta ”muun kuin huoruuden tähden”. Vaikea ongelma on, mitä tämä huoruus tarkoittaa. — Sielunhoidollinen keskustelu tulisi obligatoriseksi . Víhkiikö pappi vai ei, riippuu siitä, minkä kuvan pappi saa keskustelussa–
Asia palautettiin yleisvaliokuntaan”
—————————-
Lopputuloshan oli se, että eronneita alettiin kirkossa vihkiä. Omantunnonvapaus siihen periaatteessa kyllä jäi, mutta hyvin harva ns. tunnustuksellinenkaan pappi siihen käytännössä turvautui. Onkin mielenkiintoista, miksi nykyisestä samaa sukupuolta olevien avioliitosta on tullut ”tunnustuskysymys”, mutta tästä ei aikoinaan joistain yksittäisistä soraäänistä huolimatta tullut. Raamatussa ei löydy suoraan edes sanaa ”homoseksuaalisuus”, mutta avioliitosta ja sen pysyvyydestä opetus on hyvinkin yksiselitteinen. Ilmeisesti tuonkin ajan konservatiivisissa piireissä turvauduttiin valikoivaan Raamatun lukuun, mitä tosin virallisesti samoissa piireissä vieläkin paheksutaan, jos samaa metodia käytetään ”väärissä” asioissa. Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, yllä oleva keskustelu siinä esitettyine argumentteineen on hyvin vastaavaa kuin nykyinen samaa sukupuolta olevien avioliitosta käytävä keskustelu.
Itseäni on häirinnyt avioliittokeskustelussa ajatus nykyisestä avioliittokäsityksestä jonain aikojen alusta voimassa olleena instituutiona. Tutkimushan ei tätä ajatusta tue, vaan nykyinen vastavuoroisuuteen ja vapaaehtoiseen rakkauteen perustuva avioliittokäsitys on hyvinkin uusi. Suosittelenkin tutustumaan professori Jyrki Knuutilan artikkeliin ”Avioliitto yhteiskunnallisena ja kirkollisena instituutiona Suomessa 1200-luvulta 2000-luvun alkuun oikeudellisten näkemysten valossa”, joka on netissäkin kaikkien helposti saatavilla. Hänet jollain asteella henkilökohtaisestikin tuntevana voin sanoa hänen olevan niitä (valitettavan harvoja) teologeja, jotka pystyvät erottamaan tutkijan roolin omista henkilökohtaisista ja papillisista näkemyksistä. Tämä olisi sellainen asia, minkä jokaisen teologin, sekä ”liberaalin” että ”konservatiivin”, tulisi muistaa aina kun tutkimusta tekee.
Sakari Lintunen
Voiko pappisvirkaa ajatella vain elinkeinon harjoittamistoimena?
Eikös ”leipäpappi” ole jo käsitteenä aika vanha?
Olli Lehto. On se. Mutta se on käsitteenä negatiivinen.
Ronimus on aivan oikeassa siinä, ettei kirkko voi estää elinkeinon harjoittamista. Sen sijaan kirkko voi päättää siitä, kenet papistoon luetaan. Mikäli kirkollisten säädösten seuraaminen tuntuu papista ylivoimaiselta, voi tuomiokapituli arvioida edellytyksiä toimia kirkkomme pappina.
Oma mielenkiintoinen kysymyksensä tietty olisi sen jälkeen, laskettaisiinko pappisvirasta erotetun tarjoamien toimitusten mainostaminen kirkollisiksi toimituksiksi harhaanjohtavaksi markkinoinniksi…
Sehr kompliziert. Papiksi vihkimiseen edellytetään seurakunnan vokaatio. Mutta jos pappi menee muuhun virkaan, miksi pitäisi säilyttää pappisoikeudet. Keikkapappeja tarvitaan kyllä ihan oikeastikin seurakunnan kutsumina. Ainakin Porissa on eläkepapeista tässä mielessä jopa pulaa. Jos saa eläkettä, onko oikeasti keikan teko seurakunnan maksua vastaan elinkeinon harjoittamista. Minusta se on pikemminkin hyväntekeväisyyttä ja kutsumuksen noudattamista, sillä ei keikkapalkkioilla kukaan elä.
Käsittääkseni kyse ei oikeastaan ole edes siitä avioliittokäsityksestä. Keskustelu on vain lipsahtanut pois alkuperäiseltä uraltaan. Käsitän, että kyse on oikeasti kristillisen opin perustasta. Synti ja armo käsitteen alkuperäisestä merkityksestä ja niiden muuntumisesta muuksi. Eli syntisyyden hyväksymisenä vallitsevana tosiasiana ja uskona siihen, että Jumalan armo kattaa myös tämän hyväksynnän. Oikealta perustalta lipsuminen tulee saamaan aikaan kristillisen opin perustan mitätöintiä. Tästä pohjimmiltaan käsitän koko kirkon ”kriisistä” olevan kyse. Avioliittojutut on siinä aivan sivujuonne.
Menikö se niin, että Paasikivi pakotti kirkon eronneiden vihkimiseen, vai onko se myytti? Muutoin kirkko olisi menettänyt vihkioikeutensa.
No jos olisi halunnut pitää oppina puhtaana miksei sitten luopunut vihkioikeudestaan? Se ei liene pelastuskysymys?
Kirkolliskokous esitti 1948 kirkkolakiin muutosta, joka olisi kieltänyt eronneiden vihkimisen, jos entinen puoliso on elossa. Pappi ei olisi saanut siunatakaan siviiliviranomaisissa vihittyä paria. Papilla olisi kuitenkin ollut harkinnanvaraa, ja hän olisi voinut vihkiä tai siunata, jos hän olisi katsonut sen erityisistä syistä perustelluksi. Presidentti Paasikivi kieltäytyi kuitenkin lähettämästä lainmuutosehdotusta eduskunnalle, joten se raukesi.
Toiset papit vihkivät, toiset eivät. Piispainkokous hyväksyi 1978 (1979?) kannanoton, jonka mukaan pappi saa omantunnonsyihin vedoten kieltäytyä vihkimästä eronneita. Lienee edelleenkin voimassa.
Edellä oleva muistinvaraisesti. Vihkimisoikeuden mahdollisesta menettämisestä tai sen uhasta en osaa sanoa mitään.
Eronneiden vihkimisestä on saanut täällä lukea monet kerrat. Erityisesti siitä, miten tästä lipsumisesta kirkkoa syytetään ja todellisuudessa syy taisi mennä ihan toiseen suuntaan.
Kyllähän valtio tuossa oli keskeisessä roolissa. Kuitenkin se hiljaisesti hyväksyttiin kirkossakin. Ehkä tämän ja nykyisen keskustelun ero on siinä, että tuolloin kirkon autonomia oli kapeampi. Kirkko sai valtiokirkkojärjestelmässä tiettyjä etuja, mutta samalla alistui esivallan alle. Kapinahenki olisi vaarantanut nämä edut.
Eikä minulla ole missään nimessä mitään eronneitten vihkimistä vastaan. Raamattua vain käytetään konservatiivipiireissäkin enemmän tai vähemmän valikoivasti, vaikka mitä niissä piireissä yritetään väittää.
Eronneiden vihkiminen on yksi esimerkki siitä, miten muuto alkaa ”alhaalta”. Kun papit vihkivät eronneita, tuli kiire yrittää säännellä vihkimisiä. Se kuitenkin törmäsi valtiovaltaan.
”Raamattua vain käytetään konservatiivipiireissäkin enemmän tai vähemmän valikoivasti”
-Tietysti Raamattua on käytettävä siten että siinä annettuja kieltoja ja käskyjä tulkitaan ja sovelletaan, järjen ja lähimmäisenrakkauden mukaisesti.
Mutta varsinaisesti Raamattu ei olekaan kokoelma kieltoja ja käskyjä. Vaan se kertoo miten asiat ovat. Mikä avioliitto on.
”Itseäni on häirinnyt avioliittokeskustelussa ajatus nykyisestä avioliittokäsityksestä jonain aikojen alusta voimassa olleena instituutiona. Tutkimushan ei tätä ajatusta tue, vaan nykyinen vastavuoroisuuteen ja vapaaehtoiseen rakkauteen perustuva avioliittokäsitys on hyvinkin uusi.”
-Avioliittokäsityksessä kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa on ollut yksi yhdistävä tekijä, riippumatta suhteen ja avioparin välisestä dynamiikasta ja arvoasetelmasta, sekä siitä miten liitto on järjestetty.
Avioliitto on ollut miehen ja naisen välinen ja perustunut luonnollisen lisääntymisen aspektille. Kristillisessä merkityksessä siihen sitten sisältynyt tai liitetty, miten sen haluaakin nähdä ja ilmaista, myös mieheyteen ja naiseuteen ja näiden erilaisuuteen liittyvää tarkoituksellisuutta ja symbolisia viittauksia Kristuksen ja seurakunnan väliseen suhteeseen.
Nykyinen avioliittokäsitys, joka perustuu tunteille, suhteessa viihtymiselle ja sukupuolineutraaliudelle ei sisällä enää yhtään ydinominaisuutta, jonka kautta sen voisi tunnistaa avioliitoksi.
Ei ole enää yhtään yhteistä nimittäjää nykyisellä avioliittokäsityksellä ja instituutiolla, joka on säilynyt läpi historian. Vai onko?
Se ei ole kiintymys ja rakastuminen, koska se ei ole aina ollut avioliitossa olennaista. Koskaan ei ole myöskään väitetty etteivät järjestetyt avioliitot, jotka eivät ole alkaneet rakastumisesta, ole olleet ”oikeita avioliittoja”.
Se ei ole luonnollisen lisääntymisen oletus ja sukupolvien ketjun jatkuminen.
Se ei ole miehen ja naisen välinen erilaisuus, koska nyt täytyy voida mennä naimisiin sukupuolesta riippumatta, eikä sukupuolillakaan katsota enää olevan mitään olennaisia eroja. Jopa miehen ja naisen käsitteet on hämärretty.
Ei oikeus yhteiseen sukunimeen.
Ei adoptio-oikeus.
Mikä avioliitto siis oikeastaan (enää) on ja miksi se on?
Avioliittoa ei siis oikeastaan ole enää olemassa. Sen historia on jo päättynyt. Sen merkitystä ja tarkoitusta ei enää tiedetä eikä pidetä enää edes oleellisena. Tärkeintä vain että kaikki halukkaat pääsevät valitsemansa ihmisen kanssa naimisiin ja saavat kutsua suhdettaan ”avioliitoksi”. Ironisesti kylläkin tietyt perinteet ja muotomenot halutaan säilyttää, kuten isän saattaminen morsian alttarille ja luovuttaminen toiselle morsiamelle…
Kova on ollut melu sen puolesta, että kaikki saisivat ”oikeuden avioliittoon”, mutta minkä vuoksi? Nykyisin avioliittoon vihkiminen on kuin itsestäänselvästi yhdistetty ”täydelliseen hyväksytyksi tulemiseen ihmisenä”. Eli kirkossa vihkiminen tarkoittaisi homoseksuaalien täydellistä hyväksymistä joukkoon.
Se on toki ymmärrettävää, että ihmiset haluavat Jumalan siunausta ja ihmisten hyväksyntää yhteiselolleen. Itse ainakin olisin tällaisen valmis antamaan ja hyväksymään.
Mutta kirkollisen avioliiton ja vihkimisen teologiset perusteet eivät tässä keskustelussa enää kiinnosta. Avioliitto on kirkossa ymmärretty (kuin huomaamatta ja tietoisesti päättämättä) siten, että siinä on keskiössä rakastunut pari. Ei Jumalan luomistyö.
Mitä eronneiden vihkimiseen tulee, niin itse en pidä hyvänä että kirkko vihkii eronneita liukuhihnalta. Ikäänkuin ei olisi mitään eroa ensimmäisen ja ties kuinka monennen avioliiton välillä.
Mutta tässä kysymyksessä on kyseessä se kuinka ehdoton on uudelleen avioitumisen kielto. Ei se mikä avioliitto, kristillisessä merkityksessään, oikeastaan on.
Avioliitto on olemukseltaan ja tarkoitukseltaan elinikäinen, kyllä. Mutta voiko tässä tehtävien poikkeusten perusteella vaatia sitä että kirkko alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja.
Se ei olisi ”pieni poikkeus”, vaan merkitsisi avioliiton perusolemuksen muuttamista kokonaan.
Asiasta keskusteleminen on osoittaunut vaikeaksi. Koska on jo päätetty, että avioliittoon vihkiminen on yhtä kuin ihmisen hyväksyminen. Tästäkin oikeastaan huomaa sen, että kirkon ja yhteiskunnan jäsenten mielissä avioliitto on jo muuttunut täysin yksilökeskeiseksi ja tunteisiin perustuvaksi, ilman laajempaa, syvempää ja yhteisöllisempää tarkoitusta.
https://sarastuslehti.com/2014/11/21/kuka-tappoi-avioliiton/
https://ylioppilaslehti.fi/2014/01/en-tahdo/
Eronneiden vihkimisessä on siis mielestäni ongelmana se, että kirkko ei enää millään tavalla viestitä, että avioliiton elinikäisyys olisi ihanne ja tarkoituksenmukainen avioliiton merkitystä ja olemusta ajatellen.
Tässä on se ongelma.
Kukaan ei kuitenkaan voine väittää, vaikkei sitä suoraan sanotakaan, etteikö liiton elinikäisyys olisi edelleen ihanne.
Eli voiko suoraan rinnastaa eronneiden vihkimisen ja samaa sukupuolta olevien vihkimisen? Minusta kirkon pitäisi jollain lailla osoittaa että ensimmäisessä avioliitossa pysyminen olisi avioliiton varsinaisen tarkoituksen mukaista.
Esim. vain ensimmäiseen avioliittoon vihittäisiin, seuraavat siunattaisiin harkinnanvaraisesti. Ettei voisi vain astella papin pakeilla ja ilmoittaa menevänsä naimisiin kolmannen kerran. Vaan tässä vaadittaisiin papistolta ja piispoilta selkärankaa (löytyisiköhän?)
Siten että uuteen avioliittoon ei myöskään siunattaisi mitä paria tahansa. Esim. jos on kyse aiemman puolison jättämisestä uuden rakkauden vuoksi.
Sari : Kuten aikaisempina vuosina tuhannesti toistettu: aika rankka tuo sinun avioliittonäkemyksesi. Sinun logiikallasi tavalla tai toisella lisääntymiskyvyttömiä henkilöitä ei pitäisi siunata kristillisen avioliittoon. Ja tästä varmaan seuraisi se, että kun naisen vaihdevuodet ovat ohi, mies saisi vapaasti vaihtaa lisääntymiskykyiseen. Ihan kiva perspektiivi vanhoille rouville, ja varsinkin herroille.
Kirjoitat myös: ” Minusta kirkon pitäisi jollain lailla osoittaa että ensimmäisessä avioliitossa pysyminen olisi avioliiton varsinaisen tarkoituksen mukaista.” Että jos vaikka mies (tai nainen) on väkivaltaisesti käyttäytyvä. narsisti / alkoholisti / sekopää, niin senpä kanssa sitten elelet elämäsi loppuun asti, jos tämä riivattu sattuu olemaan ensimmäinen puolisosi.
” Esim. vain ensimmäiseen avioliittoon vihittäisiin, seuraavat siunattaisiin harkinnanvaraisesti. Ettei voisi vain astella papin pakeilla ja ilmoittaa menevänsä naimisiin kolmannen kerran. Vaan tässä vaadittaisiin papistolta ja piispoilta selkärankaa (löytyisiköhän?) Siten että uuteen avioliittoon ei myöskään siunattaisi mitä paria tahansa. Esim. jos on kyse aiemman puolison jättämisestä uuden rakkauden vuoksi.”
Tämä on mielenkiintoinen skenaario, johon tahtoisin joko jonkun yksipappisen seurakunnan tai jonkun monituhantisen jäsenen seurakunnan papin vastaavan. Tai jonkun piispan. Että uuteen avioliittoon pyrkivältä papisto tai piispa kuulustelisi avioliittoon pyrkivän motiiveita ja varmistelisi, ettei nyt vain ole kyse uudesta rakkaudesta. Tämä aika olisi tietysti muusta seurakuntatyöstä poissa, mutta takaisihan se tietysti seurakunnalle vain ihan oikeat kristilliset avioliitot. Mikä tietysti tärkeintä.
Niin tosiaan, en halua, että kopioit tähän vastaukseksi ne kaikki vuodatuksesi vuosien varrelta. Olen umpikyllästynyt floodaukseesi. Mutta jos sinulla on jotakin uutta sanottavaa asian tiimoilta, niin toki.
Muinaisten sumerilaisten ajoista aina 1900-luvulle saakka on kaikissa uskonnoissa ja kaikissa kulttuureissa ymmärretty avioliitto instituutiona, joka poikkeaa kaikista muista ihmisten välisistä liitoista ja sopimuksista siinä, että se sisältää miehen ja naisen välisen sukupuolisuhteen legitimoinnin, jolloin suhteesta mahdollisesti syntyvät lapset ovat laillisen perillisen asemassa suhteessa vanhempiinsa. Siksi on selvää, että myös kaikki mitä raamatussa avioliitosta sanotaan koskee nimenomaan ja yksinomaan tällaisia liittoja. Nykyinen avioliittolaki on laventanut avioliiton käsitettä tavalla, joka kaikille edellisten vuosisatojen ihmisille olisi ollut mahdoton käsittää. Voimassaoleva kirkkokäsikirjakin lähtee tuon aiemman avioliittokäsityksen pohjalta. Nykytilanne vaatisi ilman muuta selvennyksiä sääntöihin kirkollisesta vihkimisestä ja avioliiton siunaamisesta, mutta kirkolliskokouksen voimasuhteet ovat semmoiset, että asiassa on äärimmäisen vaikea päästä eteenpäin.