Augustinuksen vaikutus moderniin ilmastopuheeseen

Joskus pohdin, miltä länsimainen kulttuuri näyttäisi, jos kirkkoisä Augustinus (354–430) olisi suhtautunut itseensä hiukan lempeämmin. Jos hänen Tunnustuksensa eivät kaluaisi sivutolkulla niin piinallisen yksityiskohtaisesti hänen jokaista syntiään tai oletettua syntiään. Jos hänen aataminsa ei olisi vetänyt koko ihmiskuntaa mukanaan turmeltuneisuuteen ja pahuuteen. Toisin sanoen, miltä näyttäisi kulttuurimme, jos sen ihmiskuva olisi optimistisempi?

Johduin pohtimaan tätä luettuani Irving Stonen kirjoittaman elämäkerran Michelangelosta.  Michelangelo oli rohkea oman tiensä kulkija, joka pyrki viimeiseen saakka säilyttämään taiteellisen itsenäisyytensä. Aina se ei onnistunut, mutta silloinkin, kun hän oli pakotettu maalaamaan paaville mitä pyydettiin, hän vei työt monta astetta korkeammalle tasolle. Vaikka hän ei useinkaan saanut veistää marmoria, kuten olisi halunnut, vaan joutui maalaamaan freskoja, hän toteutti niissä oman visionsa jopa terveytensä kustannuksella. Hän uhmasi oman aikansa sovinnollisia taidekäsityksiä ja teki ihmishahmoistaan vahvasti fyysisiä. Ja silloin, kun hän sai itse valita veistoksensa teeman, se nousi usein antiikin myyteistä, jotka hänen aikalaisensa mielsivät pakanallisiksi, epäsopiviksi aiheiksi.

Michelangelo vähät välitti. Miksi? Koska hänen ihmiskäsityksensä ja jumalakuvansa oli toinen kuin silloisen kirkon. Michelangelo otti todesta Genesiksen sanat siitä, että Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen. Näin ollen taiteilija katsoi Jumalan arvostavan ihmisen älyä, kauneudentajua, dynaamisuutta ja jopa fyysisyyttä. Hänelle ei ollut olemassa pakanallisia aiheita, oli vain Jumalalta saatu luovuuden lahja.

Taiteilijan teologia ilmenee parhaiten hänen työssään Aatamin luominen. Siinä Jumala kurkottaa ihmistä kohti lahjoittaakseen hänelle elämän. Taiteilija antaa molempien säkenöidä voimaa, niin Jumalan kuin ihmisenkin. Ylipäänsä kuva pursuaa energiaa, niin fyysistä, henkistä kuin älyllistäkin – Michelangelo piilotti maalaukseen aivot punaiseen verhoon ja enkelten hahmoihin, joiden siivittämänä Kaikkivaltias liikkuu.

Michelangelo eli merkittävän elämän. Hänen rohkeutensa, luomisvimmansa ja työteliäisyytensä tähden taide sai kokonaan uuden tyylisuunnan ja hän jäi historiankirjoihin yhtenä suurimmista taiteilijaneroista. Uskallan väittää, että jos hänen ihmiskuvansa olisi ollut toinen, olisimme jääneet vaille hänen ajasta aikaan puhuttelevia töitään. Ehkä nuori Michelangelo ei olisi uskaltautunut taiteilijaksi ensinkään vaan taipunut isänsä tahtoon hakeutua kaupalliselle alalle. Tai ehkä hän olisi kuunnellut munkki-veljeään, kunnon kristittyä, ja luopunut omista taiteellisista visioistaan.

En tarkoita mittailla Michelangeloa ja Augustinusta millään arvoasteikolla. Augustinus oli nerokas ajattelija, jonka vaikutus kirkon teologiaan yhtä lailla kuin maailmankirjallisuuteen on ollut hyvä ja huomattava. Kuitenkin hänen kehittelemässään perisyntiopissa on jotakin tavattoman synkeää ja pessimististä. Aikanaan siitä käytiin mittelöä Augustinuksen aikalaisteologin Pelagiuksen kanssa, joka näki perisyntiopin epäjohdonmukaisena ja sisäisesti ristiriitaisena. Kirkko julisti Pelagiuksen opin heresiaksi. En tunne asiaa tarkasti, mutta yksi syy on ilmeisesti ollut se, että Pelagius näki ihmisen voivan löytää Jumalan ilman kirkkoakin. Asia saattoi olla kirkolle jossain määrin valtakysymys, joskin taustalla oli myös vakavasti otettavia teologisia syitä.

Tiedän liikkuvani nyt heikoilla jäillä, koska perisyntioppi on yksi luterilaisuuden kulmakivistä, jota muun muassa augustinolaismunkki Martti Luther kiivaasti puolusti (samalla hän muuten torjui Augustinuksen predestinaatio-opin, jonka oli aikanaan torjunut myös Pelagius). Selvennettäköön siis, että en tässä blogissani väitä mitään perisyntiopista. Minä vain pohdiskelen sitä, sillä asia aidosti mietityttää minua. Ihmiskuva nimittäin vaikuttaa kaikessa taustalla, vaikka emme useinkaan tule ajatelleeksi sitä.

Moderni esimerkki voisi olla vaikka tapa puhua ilmastonmuutoksesta. Puhe on syyllistävää ja masentavaa: ihminen on pilannut maailman hirvittävässä itsekkyydessään ja nyt olisi syytä tehdä parannus tai kuolemme kaikki. Kuulostaako tutulta? Kuulostaa, koska tämä on länsimaiseen kulttuuriin uuttunutta kristillistä puhetta. Jo Vanhan testamentin profeetat julistivat samaa sanomaa. Paha ihminen ei osaa tehdä mitään oikein.

En väitä, etteikö ilmastonmuutos olisi totta. On se. Sekin on totta, että ihminen toimillaan sen vaikuttaa. Mutta se ei välttämättä ole totta, että ihminen on pahuuttaan ja itsekkyyttään tuhoamassa ilmaston. Ihminen on älykäs, kekseliäs ja tavattoman luova. Kaikki älyn tuotoksemme ovat vain johtamassa järkyttäviin sivuvaikutuksiin, joita emme aikanaan osanneet ennakoida. Ja kun aloimme ymmärtää niiden seuraukset, olimme jo niin syvällä keksintöjemme varassa lepäävässä modernissa kulttuurissamme, että emme osanneet lopettaa – ainakaan heti.

Tietenkin on myös oikeaa pirullista pahuutta, kuten lihan tehotuotanto (tarkoitan amerikkalaista mallia, jolla ei ole tavallisen karjatilallisen kanssa mitään tekemistä) tai halpavaatetuotanto ja niin edelleen. Ymmärrätte kuitenkin varmasti jutun jujun: ihminen ei ole keksinyt lentokonetta, laivoja tai autoja pilatakseen ympäristön, vaan päästäkseen nopeasti paikkoihin, nähdäkseen maailmaa ja sujuvoittaakseen kaupankäyntiä. Mikään näistä ei ole synti, vaan aplodit ansaitsevaa älyn käyttöä.

Ajattelen, että jos ihmiskuvamme olisi myönteisempi, ehkä ilmastopuhe olisi toisenlaista. Sen sijaan, että moittisimme ihmistä hänen suuresta itsekkyydestään, me ehkä kiittäisimme hänen kekseliäisyyttään ja älyään. Tämä luultavasti motivoisi ihmistä syytöspuhetta enemmän etsimään luovia ratkaisuja vaikeassa tilanteessa. Sen sijaan, hän helposti vetäytyy kyyryyn ja kieltäytyy muuttamasta käytöstään – toisin sanoen joutuu puolustuskannalle.  Asia ei toki ole näin yksinkertainen, tämä on tarkoituksellisesti karrikoitu esimerkki, jotta pohdiskeluni ydin piirtyisi esiin.

Mikä kaikki muu olisi toisenlaista? Sitä on vaikea edes kuvitella, koska olemme 1500 vuotta kulkeneet Augustinuksen viitoittamaa tietä, jossa ihminen on jo syntyessään täysin turmeltunut ja kykenemätön hyvään. Mitä jos olisimme kulkeneet Pelagiuksen jalanjäljissä tai jonkun Michelangelon kaltaisen ennakkoluulottoman mielen? Jos muistaisimme, että ihminen on – jo syntyessään – myös Jumalan kuva? Olisimmeko lähempänä vai kauempana Jumalasta?

Tahdon painottaa sitä, että en väitä, etteikö ihminen ole syntinen ja etteikö hän kykene käsittämättömiin pahuuksiin ja tarvitse armoa. Etteikö ihmiskunta kokonaisuudessaan tarvitse armoa, vapautusta ja Vapahtajaa. En ylipäänsä väitä blogissani mitään. Mutta pohdin – lupaukseni mukaan – sitä, mikä on ihminen.

  1. Misku,

    Kivasti onnistuit saamaan samaan juttuun Michelangelon, Augustinuksen ja ilmastonmuutoksen ?

    Olen myös monesti miettinyt tuota perisyntiasiaa.
    Jotenkin tuntuu siltä, että siinä on jotain, mitä emme ole ymmärtäneet. Periaatteessa se ehkä menee sen suuntaisesti, miten Augustinus ja Luther ovat sen ajatelleet, mutta jokin ei vain täsmää. Sen ymmärrän, että me emme hyvillä teoillamme ansaitse pelastusta vaan ainoastaan Jeesuksen kautta. Mutta se maan matosena ja kauheana syntisenä oleminen lienee liioteltua tai jopa ihan väärin ymmärrettyä. En vain ole vielä ihan löytänyt ratkaisua asiaan…

    Miten muuten olisi käynyt, jos kuolemaa ei olisi?
    Oli se sitten synnin aiheuttamaa tai ei, niin meitä olisi täällä aikas paljon enemmän, jos emme kukin vuorollamme lähtisi täältä. Vai olisiko kenties niin, että jos ei olisi kuolemaa, ei olisi syntymääkään?
    Aadam ja Eeva palloilisivat täällä edelleen kahdestaan ?

    • Kiitos Kari:) Ja juuri näin! Jotain perää, mutta jokin ei natsaa.

      Kuuntelin Areenasta tavattoman viisaan emerituspiispamme Eero Huovisen ajatuksia perisynnistä ohjelmassa ”Paha toistuu sukupolvelta toiselle – Eero Huovinen ja Paavo Westerberg keskustelevat perisynnistä, totuudesta ja valheesta”. En tiedä, saiko hän ohjelmassa sanotuksi asian juuri siten kuin sen tarkoitti, mutta ainakin minussa hänen kommenttinsa herättivät vahvaa vastakaikua. Yllättäen hän totesi, että perisyntikäsite on ollut ihmisten yritys ymmärtää pahuutta maailmassa. Huovisen mielestä perisynti on sanana huono – enemmin pitäisi puhua yhteisestä synnistä (viittaa rakenteelliseen tai globaaliin syntiin, joissa kaikki ovat osallisia) tai vastaavasta. Pahuuden ja synnin olemassaoloa sinänsä hän ei kieltänyt, vaan totesi sen olevan täysin ilmeistä, kun vähänkin katsoo ympärilleen – ja niinhän se on.

      Koska perisyntioppi herättää usein vahvoja intohimoja kristityissä, olin hämmästynyt Huovisen kommenteista. Ne tuntuivat minusta (raikkaan) rohkeilta emerituspiispan suusta. Luulen kuitenkin, ettei ohjelmassa ollut riittävästi aikaa sanoittaa asiaa teologisesti tai muuten laajemmin. Ohjelman luonnekaan tai kohderyhmä ei tukenut norsunluutornimenoa. Jos hän kirjoittaisi aiheesta kirjan, uskoisin hänen pohdiskelevan asiaa useammalta kantilta ja ottavan kantaa Paavalin kirjeisiin, joihin tulkinta perisynnistä lähinnä perustuu.

      Mutta joo. Huovis-fani olen ollut aina, nyt vielä enemmän. Hänen puheissaan on järkeä, sydäntä ja henkeä.

      https://areena.yle.fi/audio/1-4188515

    • Piispa Huovinen lähestyy positiivisesti lausunnollaan yhtenäisen kirkon oppia lankeemuksesta ja sen vaikutuksesta. Pitää kuulolla joskus tuo.

    • Misku, kiitos linkistä.

      Huovinen on varsin suora puhuessaan pahasta ja pahuudesta. Hänen mielestään se on realiteetti eikä pahan todellisuutta tarvitse keksiä, kuten hän toteaa;

      ”Paha on kertakaikkiaan vaan läsnä ja se istuu meissä ja maailmassa kuin tauti. Sillä on globaalia luonnetta, kuin sisään kietoutuneena kudelmana meidän todellisuudessamme. Katsokaa maailmaa ympärillänne, niin ei tarvitse keksiä syntiä, eikä pahaa, eikä edes perkelettä, kun tämä elämä on niin helvetillistä välillä.”

      Voi olla, että tuo sana perisynti on huono ilmaus selittää syntiä ja sitä miksi paha toistuu sukupolvelta toiselle ihmiskunnan historiassa. Mikäli synti periytyy ja kun se periytyy kollektiivisesti ja yksilönä, niin ei kaiketi sitä voi verrata virukseen, josta toiset paranevat ja toiset eivät. Tuskin piispa Huovinen sentään noin ajattelee. Kolletiivisesta synnistä ja syyllisyydestä ja siihen liityvästä yksilön vastuusta hän toteaa, että ”mikäli asia olisi pelkästään yhteisellä vastuulla, niin silloin se ei ole kenenkään vastuulla. Puolue vastaa, mutta jäsenet eivät.”

      Ristillä meidät on tietenkin lunastettu/vapautettu kollektiivisesti, mutta vain yksilöinä tuo lunastus meissä konkretisoituu.

    • Kosti, kyllä, Huovinen puhuu pahuudesta juuri niin kuin se maailmassa ilmenee eikä hän pyri poistamaan yksilön vastuuta.

    • Misku, piispa Huovinen kyllä tuossa perisynti asiassa hieman kierteli. Eihän se seksiin sinänsä liity, mutta muuta kautta ei oikein taida tulla jälkeläisiä, jotka kyllä perivät hyvin monenlaisia ominaisuuksia.

    • Kosti, kommentoin epätarkasti, en siis tarkoittanut, että perisyntioppi liittyy seksiin sinänsä, vaan hedelmöitykseen. Lapsen katsotaan perivän aimo syntitaakan heti, kun hän on pienenä pisteenä olemassa kohdussa. Ortodoksit eivät esimerkiksi jaa tätä käsitystä ja ymmärsin, ettei Huovinenkaan oikein liputa asialle.

    • Misku, toki tuon ohjelman perusteella voisi ajatella, ettei piispa Huovinen oikein liputa luterilaisen perisyntiopin puolesta, josta olisin hieman yllättynyt. Tuo ohjelma ei teologisesti mennyt oikein syvälle. Ajan puitteissa se ei olisi ollut madollistakaan. Täytyy ottaa selvää, mitä piispa Huovinen asiasta oikeastaan ajattelee. Hän käsittelee asiaa kirjassa (muistaakseni kirjassa – Minä kuolevainen), jossa hän paneutuu Lutherin ajatteluun., nimenomaan Jumalan kuvan katoamiseen perisynnin takia. Huolimatta siitä ihminen on kuitenkin Jumalan kuva. Tuo ortodoksinen näkemys antaa kyllä ihmiselle vapautta valita. Katolisillla perisynti poistuu kasteessa, ettei sitä käytännössä ole, jonka varmasti tiedätkin.

  2. Elämä on lahja, joka on synnissä siinnyt. Vanhempamme ovat (kenties) nauttineet hetkestään, mutta siitä seuraavan lahjan kirous on edellisten sukupolvien lahjoittama peritty synti. Näin lahja on muuttunut taakaksi ja velaksi, jota maksetaan koko elämän ajan, kuka milläkin tavalla. Tähän hätään ovat kirkot keksineet tilin, jonne voi tallettaa maksunsa. Maksuksi kelpaa vain raha. Nöyrästä mielestä on apua. Tili on jatkuvasti miinuksella, niin kuin ihmisen syyllisyyskin. (Voiko syyllisyyden jalostaa positiiviseksi ?) Korkoa ei makseta, eikä bonuksia kerry. Tili muuttuu positiiviseksi vasta kuoleman jälkeen, jos uskoo lupauksia, joita tilin (maallinen) omistaja ahneudessaan lupaa. Maksa nyt, palkkio tulee kuoleman jälkeen. Entä jos ei tule ? Jos ihminen keskittyisi vain tähän elämään ja sen helpottamiseen heille, joille elämä on käynyt raskaaksi (perisynnin tähden).

    (Mitä jos lääkäri sanoisi syöpää sairastavalle potilaalleen, että tauti paranee heti, kun olet kuollut ?)

    • Tämän(kin) Huovinen näki ongelmalliseksi perisynti-termissä: että asia liitetään luterilaisessa opissa seksiin.

    • Charlotta, en ole varma tarkoititko tämän vastaukseksi minulle, mutta tarkennan varmuuden vuoksi. Kommenttini siis liittyi tähän: ”Elämä on lahja, joka on synnissä siinnyt. Vanhempamme ovat (kenties) nauttineet hetkestään, mutta siitä seuraavan lahjan kirous on edellisten sukupolvien lahjoittama peritty synti.” Juuri tätä Huovinen kritisoi – että synnin katsotaan lapsen siittämisen kautta periytyvän sukupolvelta toiselle.

    • Emeritus Huovinen ei kritisoinut virassa ollessaan, eikä kannata muidenkaan virassa olevien ennenkuin kirkolliskokouksemme uskon asian katsoo toiseksi. Kirkkokuri voi olla kovin lähellä.

      Kelvoton toiminta arjessa, meidän erilaiset intohimot elämässämme, lähimmäisen kadottaminen arjessa, ovat asiaa syntyen saamastamme kehnosta opetuksesta ja hengellisestä tiennäytöstä. Tässä on kehnon tradition juuri mikä kertautuu uusille sukupolville.

      Sitten on tärkeä asia missä Ihmisiä ei voi moittia siitä mitä He eivät ymmärrä, tai mitä koskaan eivät ole tulleet ajatelleeksi.

      Kirkon opetuksessa meillä on vielä kuoppa mikä ei huomaa ymmärtäen katumuksen ja syyllisyyden asiaa kun ripin päästettävä asia on oikeasta uskosta syntynyt synnintunto mikä on herkkä epäuskon hetkille jolloin Ihminen palaa vanhaan.

      Miten näin Ihminen edes kirkon opetuksen asialla kykenisi muuttumaan ja korjaaan elämäänsä.

      Näin Emeritus Huovisen ajatusta pahuudesta en ota sellaisenaan vastaan ilman tarkentavaa pohdintaa asian syistä.

    • Perisynti siirtyvänä mahdollisena hengellisenä substanssina on toki mielenkiintonen.

      Missä tämä substanssi oleilee ajan ennen alkion elollistumista äidinsä kohdussa. Aiemmin huomattiin tytön elollistumisiäksi 80.tä vuorokautta, ja pojalle kohtuullisesti 40.tä vuorokautta. Huolimatta huomattavan määrän alkioita poistuvan luonnollisesti varhaisessa vaiheessa pitää kuitenkin kysyä eivätkö henki ja sielu ole Ihmisalkion vakiovarusteita hedelmöityksestä alkaen. Eikö näin pitemmälle päässeitä alkioita kohtaan aina syntymään asti tulisi olla kiitollinen Jumalan antamista lahjoista eikä ensimmäiseksi olla huolissaan kasteesta ja sen armovaikutuksista jättäen opetuksen ja hengellisen tiennäytön toiselle sijalle.

      Hyvä kun kirkossa puhutaan, uskalletaan pohtia vaikka sitten eläkkeellä.

  3. Didymos Sokea, jolla oli merkittävä rooli kolminaisuus opin kehittäjänä, erityisesti Pyhän Hengen jumalauus ( 313-398). Hänen mukaan paholainen ei voi täyttää ketään tekemällä ihminen osalliseksi luonnostaan tai substansistaan ja vaikuttaa ihmisessä asuen. Didymos perustelee asiaa yksinkertaisesti siten, että olemuksena voi luotuun mennä vain luomaton luonto. Yksin kominaisuus voi tulla luontoineen ja substansseineen muiden sisälle.

    > On hämmästyttävää, että jopa luterilaiset tunnustuskirjat tekevät tämä saman eron, puhuen ihmisen luonnon ja perisynnin välisestä erosta;

    ”Status controversiae – Keskeinen kiistakysymys

    1. Onko perisynti sanan varsinaisessa merkityksessä, mitään eroa tekemättä, ihmisen turmeltunut luonto, substanssi ja olemus tai jopa hänen olemuksensa tärkein ja paras osa, järjellinen sielu ylevimmillään ja kyvykkäimmillään? Vai onko vielä lankeemuksen jälkeenkin olemassa ero toisaalta perisynnin, toisaalta ihmisen substanssin, luonnon, olemuksen, ruumiin ja sielun välillä, niin että luonto ei ole yhtä kuin perisynti, joka on turmeltuneeseen luontoon piintyneenä ja joka turmelee luonnon?

    Affirmativa
    Edellä olevan ohjeen ja opin summan mukainen puhdas oppi, usko ja tunnustus

    1. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että on olemassa ero ihmisluonnon ja perisynnin välillä. Tämä ei koske ainoastaan ihmisluontoa sellaisena kuin se alussa oli Jumalan luomana, puhtaana, pyhänä ja synnittömänä, vaan myös meidän nykyistä luontoamme lankeemuksen jälkeen, sillä luonto pysyy lankeemuksen jälkeenkin Jumalan luomuksena. Tämä ero on niin suuri kuin Jumalan ja Perkeleen teon välinen ero aina on. ” ( Yksimielisyyden ohje tiivistelmä, 1 Perisynti, 428).

    • Kari Roos17.06.2021 23:26 esittää kysymyksen

      ”Miten muuten olisi käynyt, jos kuolemaa ei olisi? Oli se sitten synnin aiheuttamaa tai ei, niin meitä olisi täällä aikas paljon enemmän, jos emme kukin vuorollamme lähtisi täältä. Vai olisiko kenties niin, että jos ei olisi kuolemaa, ei olisi syntymääkään? Aadam ja Eeva palloilisivat täällä edelleen kahdestaan”

      Patristiset isät näkevät asian niin, että ihmisen erottelu kahdeksi sukupuoleksi mieheksi ja naiseksi johtuu siitä, että Jumala näki mihin ihmisen tahto kääntyisi ja siksi hän lisäsi jaon kahdeksi, mieheksi ja naiseksi. Tällä jaolla ei ole mitään yhteyttä Jumalalliseen Alkukuvaan, vaan se on epäjärjellistä luontoa. Tästä johtuen seksuaalisuus ylitetään löytämällä sille uudenlaisia merkityssisältöjä, marialogiasta, ekklesiologiasta, avioliiton sakramentista tai enkelielämästä luostareissa.
      Tämä jako näkyy vanhojen kirkkojen elämässä seksuaalielämän pidättäytymisessä, mm ennen eukaristiaa, näin ainakin idän kirkossa.

    • Sami,

      Kirjoitin kuolemasta ja syntymästä, sinä kirjoitit seksuaalisuudesta. En ihan nähnyt yhteyttä…

    • Kari, vastasin vähän huonosti, mutta joitakin pointteja tuossa on jotka liittyvät kysymykseesi laajemmin. Yritän uudestaan laajentaa vastausta.

      Kari kysyit, pohdit;

      ” Kari Roos17.06.2021 23:26 esittää kysymyksen

      ”Miten muuten olisi käynyt, jos kuolemaa ei olisi? Oli se sitten synnin aiheuttamaa tai ei, niin meitä olisi täällä aikas paljon enemmän, jos emme kukin vuorollamme lähtisi täältä. Vai olisiko kenties niin, että jos ei olisi kuolemaa, ei olisi syntymääkään? Aadam ja Eeva palloilisivat täällä edelleen kahdestaan”

      1. Pyhä Maksimoksen mukaan, ( syntiinlankeemuksen) jälkeen ihmisen tuli pyyhkiä kahden sukupuolen jako. Sen jälkeen hänen tuli yhdistää paratiisiin koko muu maailma. Ihminen oli kutsuttu kokoamaan itseensä kaikki luotu todellisuus. Hänen tuli saavuttaa täydellinen yhteys Jumalaan ja näin pyhittä koko luomakunta. > idän teologiassa tätä ideaa toteutetaan laajasti kirkon rukous elämässä ja liturgiassa, tarkoituksena on jumaloitua. Lähde; V. Losski, Idän kirkon mystinen teologia, s. 142>

      2. Tämä näkökulma liittyy varsinaisesti kysymykseesi, vastaus tulee Johannes Damaskolaiselta;
      ” olkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa ” tämä Raamatun kohta ei tarkoita suoranaisesti seksuaalista kanssa käymistä, sillä Jumala voisi lisätä ihmisiä toisella tavalla. Jos ihminen ei olisi langennut syntiin he olisivat jääneet paratiisiin ja saaneet lapsia, mutta ei samalla tavalla kuin nykyään. > tässä kohdassa Johannes Damaskolainen näkee, että ihmiset eivät tunteneet seksuaalista vetovoimaa toisiinsa. Vastaus lisääntymiseen lähtee siis toisesta näkökulmasta. Lähde; https://www.youtube.com/watch?v=5Er2_6bgG2I&list=PLGF1y5bdq178JPvgzHP9aeUz_tlOwjmWC&index=9

    • Nämä pyhien isien näkemykset ovat todellakin hyvin mystisiä ja aika kaukaa haettuja. Jokaisella on toki oikeus omiin näkemyksiin ja siihen, kenen näkemyksien mukaan tänä päivänä eletään ja uskotaan. En lähtisi kuitenkaan kovin paljon asioita mystifioimaan, se voi johtaa hyvinkin omituisiin tulkintoihin. Mielestäni luterilaisessa kirkossa on hyvää juuri se, että ylimääräistä mystiikkaa ei juuri suosita vaan asiat nähdään melko selkeästi ja todenmukaisesti.

    • Kari, en näe selityksiä mystisiä, vaan varteenotettavina. Luterilaisuudessa, ei löydy apofaatista teologiaa tai jos löytyy, niin kovin ohuesti. Mielikuvitusta idän teologiassa pidetään hyvin vahingollisena, kun taas lännessä se on polttoaine teologisessa pohdinnassa.

    • ”ihmisen tuli pyyhkiä kahden sukupuolen jako”

      ”tarkoituksena on jumaloitua”

      ”saaneet lapsia, mutta ei samalla tavalla kuin nykyään”

      No, ehkä nämä eivät ole mystiikkaa, mutta hyvää mielikuvitusta kylläkin…

    • Kari täytyy tietysti jonkin verran tuntea vanhojen kirkkojen teologisia mallituksia, että ymmärtää miksi he puhuvat kuten puhuvat. Luterilaisen on tehtävä työtä, että hän ekumeenisesti valistuu toisentyyppiselle ajatukselle mihin on tottunut.

  4. Kosti Vasumäki: ”Huovinen on varsin suora puhuessaan pahasta ja pahuudesta. Hänen mielestään se on realiteetti eikä pahan todellisuutta tarvitse keksiä, kuten hän toteaa;

    ”Paha on kertakaikkiaan vaan läsnä ja se istuu meissä ja maailmassa kuin tauti. Sillä on globaalia luonnetta, kuin sisään kietoutuneena kudelmana meidän todellisuudessamme. Katsokaa maailmaa ympärillänne, niin ei tarvitse keksiä syntiä, eikä pahaa, eikä edes perkelettä, kun tämä elämä on niin helvetillistä välillä.””

    Tämä on melko oireellinen tapa katsella maailmaa. Siinä kehitellään täysin luonnollisille ilmiöille yliluonnollisia määritelmiä ja maailmasta maalaillaan täysin vääristynyttä kuvaa. Ei elämä mitään helvetillistä ole. Elämä on erilaisten syy-seuraussuhteiden sekametelisoppaa, jossa hyvää ja pahaa esiintyy ihan itsestään.

    Minkäänlainen paha ei myöskään istu meissä millään tavalla. Väite on hyvin vahingollinen ja vääristää syvästi maailman hahmottamista sellaisena kuin se on.

    Jos väitetään, että pahuus istuu meissä ja maailmassa kuin tauti, niin miten se ilmenee teidän jokapäiväisessä elämässä, omasta näkökulmastanne ja toimistanne tarkasteltuna? Kun te heräätte aamulla, niin mietittekö te mitä pahaa sitä voisi tänään tehdä ja kenelle?

    Kuvailkaa muutama tapausesimerkki, jossa te mielestänne osoitatte, että teissä istuu pahuus?

    • Niin, lainasin vain emerituspiispa Huovisen tekstiä. Sinulla Antero on kyllä mielenkiintoinen tulkinta maailmasta, kun kaikki ilmenee ja tapahtuu vain ihan itsestään ilman mitään syy-seuraussuhdetta. Kaikki vain on. Uskoa tuo sinunkin tulkintasi vaatii. Sitä paitsi ei Jumala mikään yliluonnollinen ole. Häntä luonnollisempaa ei voi olla.

    • En osaa Huovisen puolesta vastata, mutta ihminen on kykenevä sekä hyvään että pahaan. Kun paha saa vaikka poliittisen oikeutuksen ja vallan, se imee monet ihmiset mukanaan joko omasta tahdostaan tai tahtomattaan osaksi koneistoa. Yksilöiden ja yhteisöjen raakuus yltää käsittämättömiin mittoihin vaikkapa totalitaristissa valtioissa tai sodissa.

      Jos ajattelen omaa elämääni turvallisessa demokraattisessa länsimaassa ja pahuuden ilmentymistä jokapäiväisessä elämässäni, niin kyllä minä teen monta kertaa vaikka epäeettisiä kulutusvalintoja. Osallistun kollektiiviseen syntiin joskus tieten tahtoen, joskus välttämättömyydestä. Valintani tukevat välillä rakenteita, jotka heikentävät joko ihmisten, luonnon tai eläinten elämää jossain muualla. Voin yrittää tehdä parempia valintoja ja monta kertaa teenkin, mutta aina se ei ole mahdollista. Esim. teknisten laitteiden tuottaminen ja hävittäminen sisältää ongelmia. Kuitenkin tarvitsen työssäni tietokonetta ja älypuhelinta. Nykyihmisen on muutenkin hankala olla ilman niitä (vaikka ei mahdotonta). Tosin tämä ei ole näin mustavalkoista: valinnat voivat olla yhtaikaa hyviä ja pahoja, aina ei ole olemassa mitään oikeaa vaihtoehtoa.

      Välillä myös olen välinpitämätön toisen hädän edessä tai loukkaan ihmisiä ympärilläni. En heti herätessäni päätä tehdä niin. Minä vain teen niin.

      Olen täysin eri mieltä siitä, etteikö elämä ole välillä helveltillistä. Huovinen tuskin tarkoitti tuota missään kirjaimellisessa mielessä. Suuri osa maailman ihmisistä elää todella epäinhimillisissä olosuhteissa. Ja jos mietin omaa elämääni, on siinäkin ollut jaksoja, jolloin eläminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kärsimys kuuluu maailmaan, ihmisyyteen, elämään. Hienoa, jos joku siltä säästyy.

      Tämä puheenvuoroni ei kuitenkaan tarkoita perisyntiopin kannalta yhtään mitään. On täysin eri kysymys onko maailmassa pahaa kuin se, että periytyykö se paha ja onko ihminen luonnostaan hyvä vai paha vai neutraali.

    • Misku,

      Kyllä me kaikki olemme tänä teknologian aikana väistämättä osa ”koneistoa”, oli se sitten hyvän tai pahan asialla. Se koneisto on tänä päivänä nimeltään verkko ja verkostoituminen tai sitten vain yhteiskunnan yleinen ”systeemi”, tapa elää ja toimia. Tietty voi heittää kännyn ja muut laitteet ”jorpakkoon” ja mennä metsään asumaan ja elämään ekologista elämää, mutta siitä ei ehkä tule kovin laajamittaista elämäntapaa kuitenkaan.

      Jeesuksen aikana ei ollut teknologiaa, mutta ne tietyt yhteiskunnan asettamat ”systeemit” toimivat varmaan silloinkin. Ihmiset ovat aika pitkälle sidottuja kulloinkin voimassa oleviin systeemeihin, jotka ovat toki erilaisia ajasta ja paikasta riippuen.
      Lieneekö täysin eettistä systeemiä koskaan ja missään ollutkaan. Ihminen kun on ainakin siinä mielessä syntinen luonteeltaan, että jonkin sortin ahneus tahtoo aina ottaa osansa tuosta systeemistä. Vaikka ”ideologia” olisi kaikinpuolin hyvä ja toteuttamisen arvoinen, niin ihmisen ahneus ja itsekkyys kyllä pilaa ideologian toteuttamisen. Raha esimerkiksi on sellainen houkutin ihmiselle, että se tahtoo pilata kaiken. Järki ja ideologia yleensä katoavat kummasti, mitä enemmän rahaa ja omaisuutta on saatavilla. Yksi yhteiskunnan tervehdyttämisen perusasia olisikin mielestäni se, että rahasta tehtäisiin jotenkin ”vähemmän arvokasta ja haluttavaa”. Tärkeämmät arvot nousisivat paremmin esiin ja rikoksetkin vähenisivät, ehkä…

      Näitä kun ajattelee, niin pahan periytymisenkin ymmärtää ehkä vähän eri tavalla kuin miten se uskonnollisessa kontekstissa yleensä ymmärretään.

    • Kari, no tuota oikeastaan tarkoitin, mutta en osannut sanoittaa sitä niin hyvin. Eli ihminen on osa ja on aina ollut osa rakenteellista, yhteistä syntiä.

  5. Kyllä Emeritus Huovisen ajatuksista ohjelmaa kuuntelematta nyt perisyntiin liittyen on hyvä puhua.

    Aiemmin mainitsin perisyntiopetuksen johdannaisista pelastukseen asti. Sitten puutuin Lutherin rippiymmärrykseen.

    Perisyntiopin uudelleen ymmärtäminen vaikuttaisi kaikkeen neljään mainitsemaani.

    Otetaan tässä vanhurskauttaminen mistä kirkossamme on haikeaa puhua.

    Taustana on Lutherin ripin malli minkä katumuksen sisältö on oikeasta Uskosta syntynyt synnintunto.

    Vaivahan tässä on päästetyn asian kestävyys kuin pysyvyys ajan kanssa muutoksessa seuraavaan epäuskon hetkeen saakka kun inhimillisesti Ihminen usein on sivuuttanut Ihmisarvoisen katumuksen ja syyllisyyden prosessin.

    No, oikeamielistyykö vaikko vanhurskautuuko Ihminen sanojen eri tavalla kirjoittamisella.

    Oikeamielinen sana hyvin johdattaa meidät prosessiin muutoksessa mihin täytyy sisältyä aito katumus ja syyllisyyden huomaaminen jotta parantuminen olisi pysyvää.

    Näin paras on kirjoittaa Ihminen vanhurskautuu, tai oikeamielistyy kosketuksessa Jumalaansa mikä tarkoittaa uskossa muutosprosessiin suostumista.

    Kun kirjoitetaan Ihminen vanhurskautetaan on asia epäselvästi ilmaistu oikean uskonkin kautta koska parantuminen oikeamielistyneeksi on joltinen prosessi ja harvoin hetken hujaus vaikkakin sitten saadusta Oikeasta Uskosta, ja edellinen Armosta.

    Kun Lutherilla Oikean Uskon kautta Ihminen voi tulla vanhurskautetuksi on asia yhtlailla ennaltamääräämistä.

    Näin edelleen katson hyvää opetusta ja hengellistä tiennäyttöä, enkä Ignatiuksen ja Ireneauksen jäljissä kulkemista.

  6. Ja sitten takaisin Raamattuun, jossa ”synti” on kuoleman aiheuttaja. Me kuolemalla kuolemme, koska synti tuli ihmisen osaksi ja näin myös maailmaan.

    Kristuksessa ihminen taas on ylösnousemuksen lapsi ja kuoleman jälkeen nouseva ylös. Meitä ei siis ole pelastettu tämän elämän haasteista, vaan, että me kuoleman jälkeen saisimme ylösnousemuksen ja Elämän. Tämä ei tietenkään pois sulje Elämän yltäkylläisyyttä Kristuksessa jo nyt, mutta synnin taakka meillä on loppuun asti.

    ”Synti” on määritelmänä kaksijakoinen, me teemme syntiä, koska olemme syntisiä.
    Hyvän ja pahan tekeminen on siis ihmiselle mahdollista, mutta synnitömäksi ihminen ei voi itseään tehdä. ”Synnin palkka on kuolema” kirjoittaa Paavali, eikä puhu teko synneistä. Muutenhan me kuolisimme jo heti ensimmäisen väärän teon seurauksesta pienenä lapsena. Ihminen voi syntyä ja kuolla jo lapsi vuoteeseen. Synti on koska me kuolemme… Näin siis Raamattu opettaa synnistä. On alkusynti ja tekosynti, kummatkin ovat kuolemaksi.

    Paavali kirjoittaa myös: ”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.” Room7:14
    Jeesus taas sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.”

    Nyt kun kysyn itseltäni, miksi teen ”syntiä” (kaikki vääryys on syntiä 1.Joh.5:17), niin voin vastata vain, kuten Paavali:

    ”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen. Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen.
    Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.
    Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu.
    Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei;
    sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?

    Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.
    Room. 7:14-25

  7. Misku hyvä! Augustinuksen perisyntioppi ja predestinaatio-oppi ovat erottamattomia. Katsoihan Calvin predestinaatiokäsityksineen olevansa täysin augustinolainen. Augustinus itse piti vapaan tahdon merkityksen olemattomuuden ja perisynnin ymmärtämisen käsitystä erittäin vaikeina ja harvojen ymmärrettävissä olevana. Augustinus ei pitänyt koskaan luostarilaitosta tarpeettomana.

    Minusta Johannes Cassianus, Augustinuksen kirjeenvaihtoystävä, sanoi asian parhaiten. Pelastukseen tarvitaan uskoa ja tekoja, mutta vain Jumala tietää, kumpi on tärkeämpää.

    • Hei Matti, en tietääkseni ole väittänyt muuta. Luther kuitenkin hylkäsi Augustinuksen predestinaatio-opin.

    • Luther, ei hylännyt Augustinuksen predestinaatio-oppia, hän vain vähän fiksasi sitä. Luterilaisuudessa ei ole valintaa kadotukseen kuten ehkä Augustinukselta voimme lukea. On vain positiivinen valinta kadotuksen massasta, joka tarkoittaa sitä, että Jumala pelastaa vain tietyt ihmiset, tätä kutsutaan luterilaisuudessa positiiviseksi asiaksi.

    • On kuitenkin hyvä huomata, että ohi armonvälineiden mitään valintaa ei tapahdu. Senvuoksi valintaa tulee katsoa armovalinnaksi yksin uskon kautta Kristukseen, jolloin Jumala saa ihmisen pelastuksesta kaiken kunnian. Sovitus koskee tietenkin kaikkia ja Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuvat. Ei voida kuitenkaan ajatella pelastusta iankaikkisen valinnan perusteella, mikäli me unohdamme sanan ja sakramentit ja epäuskossa ne torjumme, sillä niiden kautta Jumala jatkuvasti meitä kutsuu valtakuntaansa ketään poissulkematta. Jumala siten ennalta määrää ihmisen pelastukseen Kristuksessa Jeesuksessa. Joka siis epäilee tätä ennaltamääräämistä, niin katsokoon Kristusta ristillä meidän edestämme, jossa meillä kaikilla on lunastus.

    • Kosti, ”Jumala siten ennalta määrää ihmisen pelastukseen Kristuksessa Jeesuksessa” . Ennaltamäärääminen realisoituu predestinoitujen kohdalla, sanan ja sakramenttien kautta. Tosin ei ole mitään universalia valintaa, kaikki ovat valittu Kristuksessa. Sellaista luterilaisuus ei tunne.

    • Toistan vain sen, mihin edellä viittasin. Mikäli joku epäilee tätä ennaltamääräämistä ja valitsemistansa, niin katsokoon ainoastaan uskossa Kristukseen ristillä meidän edestämme, jossa meillä kaikilla on lunastus ja syntien anteeksiantamus.

    • Kosti, Kristukseen katsominen ei auta mitään, vaikka kuinka katsoisi, jos ei ole valittu. Tällöin meidän katsominen ratkaisi Jumalan ennaltamääräämisen, lisäksi se olisi lain teko.

      Kosti, nämä sinun vastaukset eivät poista sitä teologista perusongelmaa luterilaisesta predestinaatiosta. Jumala on valinnut vain osan ihmisistä ennen maailman perustamista, nämä vain pelastuu.

  8. Sami, mikä ero on kadotukseen valitsemisella ja sillä, että jätetään valitsematta pelastukseen?

    Lopputulos ja sen aikaansaaja ovat samat.

    • Niin, melko ihmeellistä sanoilla saivartelua. Mielestäni erottelu ”kaksinkertaisen” ja ”yksinkertaisen” predestinaation välillä on irrationaalinen. Ei ole olemassa kuin yhdenlaista predestinaatiota.

  9. Kiitos hyvistä pohdinnoista. Ihmisen luovuus ja kyky uuteen on suuri lahja, joka on tuottanut paljon hyvää. Samalla kun luovuuden käyttövoimana on itsekkyys, seuraa siitä kärsimystä, josta blogisti antaa osuvia esimerkkejä, teollisen lihantuotannon ja halpavaateteollisuuden.

    Michelangelo Buonnaroti edusti renessanssia, missä antiikki nousi uudelleen kukoistukseen esimerkiksi myyttien, taiteen ja arkkitehtuurin kautta. Ei kirkko vastustanut renessanssia ainakaan läpikotaisin, vaan edisti sitä suuresti, esimerkkinä vaikka Rooman Pietarinkirkko. Kiinnostus lähteisiin, antiikin käsikirjoituksiin, kohdistui myös Raamatun teksteihin ja niiden kääntämiseen. Se taas oli reformaation ja Erasmus Rotterdamilaisen humanismin lähtökohtana.

Misku Välimäki
Misku Välimäki
Rajalla-blogissani pohdin ihmistä, elämää ja Jumalaa uskonnon, filosofian ja kirjallisuuden rajapinnoilla. Koulutukseltani olen teologi ja kirjallisuustieteilijä. Tekstini ovat toisinaan kaunokirjallisia.