Joskus pohdin, miltä länsimainen kulttuuri näyttäisi, jos kirkkoisä Augustinus (354–430) olisi suhtautunut itseensä hiukan lempeämmin. Jos hänen Tunnustuksensa eivät kaluaisi sivutolkulla niin piinallisen yksityiskohtaisesti hänen jokaista syntiään tai oletettua syntiään. Jos hänen aataminsa ei olisi vetänyt koko ihmiskuntaa mukanaan turmeltuneisuuteen ja pahuuteen. Toisin sanoen, miltä näyttäisi kulttuurimme, jos sen ihmiskuva olisi optimistisempi?
Johduin pohtimaan tätä luettuani Irving Stonen kirjoittaman elämäkerran Michelangelosta. Michelangelo oli rohkea oman tiensä kulkija, joka pyrki viimeiseen saakka säilyttämään taiteellisen itsenäisyytensä. Aina se ei onnistunut, mutta silloinkin, kun hän oli pakotettu maalaamaan paaville mitä pyydettiin, hän vei työt monta astetta korkeammalle tasolle. Vaikka hän ei useinkaan saanut veistää marmoria, kuten olisi halunnut, vaan joutui maalaamaan freskoja, hän toteutti niissä oman visionsa jopa terveytensä kustannuksella. Hän uhmasi oman aikansa sovinnollisia taidekäsityksiä ja teki ihmishahmoistaan vahvasti fyysisiä. Ja silloin, kun hän sai itse valita veistoksensa teeman, se nousi usein antiikin myyteistä, jotka hänen aikalaisensa mielsivät pakanallisiksi, epäsopiviksi aiheiksi.
Michelangelo vähät välitti. Miksi? Koska hänen ihmiskäsityksensä ja jumalakuvansa oli toinen kuin silloisen kirkon. Michelangelo otti todesta Genesiksen sanat siitä, että Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen. Näin ollen taiteilija katsoi Jumalan arvostavan ihmisen älyä, kauneudentajua, dynaamisuutta ja jopa fyysisyyttä. Hänelle ei ollut olemassa pakanallisia aiheita, oli vain Jumalalta saatu luovuuden lahja.
Taiteilijan teologia ilmenee parhaiten hänen työssään Aatamin luominen. Siinä Jumala kurkottaa ihmistä kohti lahjoittaakseen hänelle elämän. Taiteilija antaa molempien säkenöidä voimaa, niin Jumalan kuin ihmisenkin. Ylipäänsä kuva pursuaa energiaa, niin fyysistä, henkistä kuin älyllistäkin – Michelangelo piilotti maalaukseen aivot punaiseen verhoon ja enkelten hahmoihin, joiden siivittämänä Kaikkivaltias liikkuu.
Michelangelo eli merkittävän elämän. Hänen rohkeutensa, luomisvimmansa ja työteliäisyytensä tähden taide sai kokonaan uuden tyylisuunnan ja hän jäi historiankirjoihin yhtenä suurimmista taiteilijaneroista. Uskallan väittää, että jos hänen ihmiskuvansa olisi ollut toinen, olisimme jääneet vaille hänen ajasta aikaan puhuttelevia töitään. Ehkä nuori Michelangelo ei olisi uskaltautunut taiteilijaksi ensinkään vaan taipunut isänsä tahtoon hakeutua kaupalliselle alalle. Tai ehkä hän olisi kuunnellut munkki-veljeään, kunnon kristittyä, ja luopunut omista taiteellisista visioistaan.
En tarkoita mittailla Michelangeloa ja Augustinusta millään arvoasteikolla. Augustinus oli nerokas ajattelija, jonka vaikutus kirkon teologiaan yhtä lailla kuin maailmankirjallisuuteen on ollut hyvä ja huomattava. Kuitenkin hänen kehittelemässään perisyntiopissa on jotakin tavattoman synkeää ja pessimististä. Aikanaan siitä käytiin mittelöä Augustinuksen aikalaisteologin Pelagiuksen kanssa, joka näki perisyntiopin epäjohdonmukaisena ja sisäisesti ristiriitaisena. Kirkko julisti Pelagiuksen opin heresiaksi. En tunne asiaa tarkasti, mutta yksi syy on ilmeisesti ollut se, että Pelagius näki ihmisen voivan löytää Jumalan ilman kirkkoakin. Asia saattoi olla kirkolle jossain määrin valtakysymys, joskin taustalla oli myös vakavasti otettavia teologisia syitä.
Tiedän liikkuvani nyt heikoilla jäillä, koska perisyntioppi on yksi luterilaisuuden kulmakivistä, jota muun muassa augustinolaismunkki Martti Luther kiivaasti puolusti (samalla hän muuten torjui Augustinuksen predestinaatio-opin, jonka oli aikanaan torjunut myös Pelagius). Selvennettäköön siis, että en tässä blogissani väitä mitään perisyntiopista. Minä vain pohdiskelen sitä, sillä asia aidosti mietityttää minua. Ihmiskuva nimittäin vaikuttaa kaikessa taustalla, vaikka emme useinkaan tule ajatelleeksi sitä.
Moderni esimerkki voisi olla vaikka tapa puhua ilmastonmuutoksesta. Puhe on syyllistävää ja masentavaa: ihminen on pilannut maailman hirvittävässä itsekkyydessään ja nyt olisi syytä tehdä parannus tai kuolemme kaikki. Kuulostaako tutulta? Kuulostaa, koska tämä on länsimaiseen kulttuuriin uuttunutta kristillistä puhetta. Jo Vanhan testamentin profeetat julistivat samaa sanomaa. Paha ihminen ei osaa tehdä mitään oikein.
En väitä, etteikö ilmastonmuutos olisi totta. On se. Sekin on totta, että ihminen toimillaan sen vaikuttaa. Mutta se ei välttämättä ole totta, että ihminen on pahuuttaan ja itsekkyyttään tuhoamassa ilmaston. Ihminen on älykäs, kekseliäs ja tavattoman luova. Kaikki älyn tuotoksemme ovat vain johtamassa järkyttäviin sivuvaikutuksiin, joita emme aikanaan osanneet ennakoida. Ja kun aloimme ymmärtää niiden seuraukset, olimme jo niin syvällä keksintöjemme varassa lepäävässä modernissa kulttuurissamme, että emme osanneet lopettaa – ainakaan heti.
Tietenkin on myös oikeaa pirullista pahuutta, kuten lihan tehotuotanto (tarkoitan amerikkalaista mallia, jolla ei ole tavallisen karjatilallisen kanssa mitään tekemistä) tai halpavaatetuotanto ja niin edelleen. Ymmärrätte kuitenkin varmasti jutun jujun: ihminen ei ole keksinyt lentokonetta, laivoja tai autoja pilatakseen ympäristön, vaan päästäkseen nopeasti paikkoihin, nähdäkseen maailmaa ja sujuvoittaakseen kaupankäyntiä. Mikään näistä ei ole synti, vaan aplodit ansaitsevaa älyn käyttöä.
Ajattelen, että jos ihmiskuvamme olisi myönteisempi, ehkä ilmastopuhe olisi toisenlaista. Sen sijaan, että moittisimme ihmistä hänen suuresta itsekkyydestään, me ehkä kiittäisimme hänen kekseliäisyyttään ja älyään. Tämä luultavasti motivoisi ihmistä syytöspuhetta enemmän etsimään luovia ratkaisuja vaikeassa tilanteessa. Sen sijaan, hän helposti vetäytyy kyyryyn ja kieltäytyy muuttamasta käytöstään – toisin sanoen joutuu puolustuskannalle. Asia ei toki ole näin yksinkertainen, tämä on tarkoituksellisesti karrikoitu esimerkki, jotta pohdiskeluni ydin piirtyisi esiin.
Mikä kaikki muu olisi toisenlaista? Sitä on vaikea edes kuvitella, koska olemme 1500 vuotta kulkeneet Augustinuksen viitoittamaa tietä, jossa ihminen on jo syntyessään täysin turmeltunut ja kykenemätön hyvään. Mitä jos olisimme kulkeneet Pelagiuksen jalanjäljissä tai jonkun Michelangelon kaltaisen ennakkoluulottoman mielen? Jos muistaisimme, että ihminen on – jo syntyessään – myös Jumalan kuva? Olisimmeko lähempänä vai kauempana Jumalasta?
Tahdon painottaa sitä, että en väitä, etteikö ihminen ole syntinen ja etteikö hän kykene käsittämättömiin pahuuksiin ja tarvitse armoa. Etteikö ihmiskunta kokonaisuudessaan tarvitse armoa, vapautusta ja Vapahtajaa. En ylipäänsä väitä blogissani mitään. Mutta pohdin – lupaukseni mukaan – sitä, mikä on ihminen.
Onneksi kaiken saamme peilata, niin mihinkäs muuhun, kuin Raamattuun. Siinä samassa peilissä on edesmenneet ja me. Sen kuvan mukaan ihminen on syntinen jo syntyjään ja taarvitsee näin ollen uudestisynnyttävän kasteen peson. Näin selvä on sanan tie.
Kyllä, Raamattu on kaiken ydin. Samaa Raamattua lukeneet kristityt ovat kuitenkin päätyneet erilaisiin käsityksiin eri teemoista, muun muassa siitä, mitä perisynnillä tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Siksi meillä on eri kirkkokuntia.
Peilata Raamattuun? Tässä on se ensimmäinen virhe. Kirkko ei ole ymmärtänyt asiaa ikinä näin. Tämä näkemys syntyi uskonpuhdistuksen myötä, ( ns. Luterilainen muotoperiaate). Kirkolla on aina ollut alusta asti traditio ja Raamattu. Raamattu on kirjalliseen asuun saatettua kirkon traditiota. Lähteitä ei kuitenkaan ole kaksi, kuten helposti voisi ajatella, vaan yksi.
Sami: Kuinka monella kielellä olet lukenut Raamattusi?
Kyllä eri kieliperheiden raamatunkäännöksistä heijastuu varsin erilainen käsitys kirkon traditioista. Ja kaikki ovat mielestään ainoita oikeita.
Hyvää pohdintaa… On hyvä muistaa, että Kirkkoisät lähestyivät ihmistä langenneena Jumalan kuvana (1.Moos.5.3) ja perisynti on se, joka aiheuttaa ihmisen kuoleman, josta pelastuminen on ihmiselle mahdottomuus, kuten nyt näemme maailmasta, kaikki kuolevat, synnin tähden.
Kaikki tietävät kuinka tulisi toimia, mutta ahneus ja itsekeskeisyys vievät aina voiton, kun katsomme ns. ”Isoa kuvaa.” Meillä on hyvät lait ja ohjeet, mutta yhä uudestaan keksimme, kuinka niitä voidaan kiertää, ettei laissa säädetty rangaistus osuisi meihin.
On myös hyvä muistaa, että Raamatusta löytyy vakavasti otettava lause: ”Synnin palkka on kuolema” joka kohtaa jokaista ihmistä. Jos emme olisi syntisiä, niin meillä ei olisi kuolemaa. Luomakunta ei ole ”kehittyvä” kuten annetaan ymmärtää, vaan katoava Raamatun mukaan. eliöstö toistaa ja kopio itseään tiettyyn pisteeseen ja sitten katoaa. (Luomakunta on kehitysopin vastainen )
Lopulta Kirkon sanoma kiteytyy ylösnousemuksen toivoon, eli focus ei niinkään ole tämän lihassa elävän kuolevaisen parantaminen, vaan sielun pelastaminen ikuiselta kuolemalta.
Jokaiselle Kristitylle tulevan kuoleman jälkeisen Elämän toivo on myös nyt lihassa elettävän elämän ilo ja onni, joka kulminoituu lähimmäisen rakastamisena, Rakkautena ja Luomakunnan kunnioittamisena.
Onneni on olla Herraa lähellä, ei tarkoita synnin syövereissä rypemistä ja murheen alhossa elämistä, vaan syvästi tietoisen siitä, että maailma on Rakastavan Jumalan käsissä, eikä minkään sattuman varaisen kohtalon. Jumala on lunastanut minut ja kaikki Kristityt, ei maailmaa pelastamaan, vaan ihmiset ”maailmasta” (tuota ei saa käsittää väärin, niin, että Kristitty ei voisi suojella ja arvostaa Luomakuntaa, mutta Kristityn toivo ei ole luodussa, vaan Luojassa.)
Paavalin sanoin: ”Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”
Kun lukee kertomusta Kainista ja Aabelista (1Mo 4:6-7), niin se jo näyttää tuovan ilmi lankeemuksen syvän pimeyden ihmisen suhteen.
Kun Herra ei mielistynyt Kainin uhrilahjaan, niin Herra sanoi Kainille: ”Miksi olet vihastunut, ja miksi hahmosi synkistyy? Eikö niin: jos teet hyvin, voit kohottaa katseesi; mutta jos et hyvin tee, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä!”
Kun Herra oli hylännyt Kainin uhrilahjan, Kain oli vihastunut ja hahmonsa synkkä, kuten Jumala asian ilmaisee. Ennenkuin Kain tappoi Aabelin hänen sydämeensä oli noussut viha veljeänsä kohtaan, niin synti oli silloin ”ovenraossa”. Kun Kain sitten tappoi veljensä ja Aabel makasi kuolleena, niin synti nukkui Kainissa. Kuinka kauan? Siihen asti, kun Kainin korviin kajahti huuto; Missä on veljesi Aabel? Ja synti heräsi! Ja Kain totesi: ”Syyllisyyteni on suurempi, kuin jaksan kantaa.”
”Mutta hallitse sinä sitä”, kuten tuossa tekstissä sanotaan. Mutta seuraako siitä, kun käsketään heti se, että me itsessämme kykenemme siihen, kun kerran ”synnin himot vaikuttavat meidän jäsenissämme”, kuten Paavali asian ilmaisee (Ro7:5)?
Tuo ”ilmastonmuutos” on hyvin lähellä uusmoralistista saarnaa, jota kuulee lähes päivittäin. En tietenkään kiellä ihmisten vaikutusta asiaan. Mutta saa nähdä, mihin tuolla saarnalla pyritään ja ovatko tavoitteet niin ylevät, kuin annetaan ymmärtää? Ilmastonmuutoksia on tapahtunut historian kuluessa ilman ihmisen vaikutustakin. 1100-1300 sen ajan Euroopassa lämpimät kaudet vaihtuivat sateisiin ja kylmiin ja 1315 iski nälänhätä suuriin osiin Eurooppaa.
Kosti, on ero satunnaisilla ja pysyvillä ilmastonmuutoksilla. Nyt ollaan menossa kohti pysyviä muutoksia, jos ei jotain tehdä.
”Lentomatkustuksen päästöt – iskeekö ilmastoahdistus? – Sitra”
”Lentämisestä aiheutuvaa ilmastoahdistusta voi hyvittää rahalla – mutta mihin rahat menevät ja mistä voi tietää oikean summan? Internetistä löytyviä laskureita kannattaa katsoa kriittisesti ja vertailla, sanoo Matti Kahra Elinkeinoelämän keskusliitosta.” (Hs 2018)
”Kun raha kirstuun kilalahtaa, niin sielu – taivaalle – vilahtaa, sanoo sananlasku keskiajalta. Suurinpiirtein.
Mä tykkään näistä Miskun blogeista; raikkaita. Kiitos:) En ota perisyntiin teologisesti kantaa (niinkuin ei blogistikaan), mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä kyynisemmäksi ja jopa inhorealistisemmaksi sitä muuttuu: ihminen ei kykene täysin epäitsekkääseen hyvään kuin vahingossa, itseltään salaa. Lutheria – kaikesta iloluonteisuudestaan olutkolpakon ääressä huolimatta – voidaan pitää jopa synkkänä antropologialtaan, ja siitä hlökohtaisesti pidän.
Kirkon historiassa on monta mielenkiintoista tienhaaraa ja risteystä, joissa olisi voinut lähteä kulkemaan toiseenkin suuntaan.
Olen vuosia sitten lukenut Irving Stonen kirjat sekä Michelangelosta, Pissarrosta, että Van Goghista; suosittelen myös etenkin jälkimmäistä.
Minäkin liityn Miskun blogien tykkääjien joukkoon. Raikkaita ajatuksia, uusia polkuja ja etsintää. Jotain ihailtavaa on siinä, että ihminen avoimesti etsii vastauksia, kyselee ja kyseenalaistaa, se kertoo matkallaolosta. Tärkeitä on se, että ihminen löytää oman sielunsa integroituna kirkon yhteiseen uskoon, ja siihen Pyhän Hengen luomaan elämään, jossa saamme jumalallistua ja tulla jumaliksi.
Kiitos palautteesta, Kari-Matti:) Olen lukenut Van Goghin elämäkerran, se oli upea. Pissarroa en, kiitos vinkistä!
On siinä oma viehkeytensä, että ihmisen olemus tunnustetaan tällä tavoin rehellisesti. En silti ole vakuuttunut, että kysymys on aina pahuudesta. Ihminen on selviytyvä eläin siinä missä muutkin eläimet. Monet ratkaisut nousevat sisäänrakennetusta selviytymisvaistosta – äärioloissa tämä nousee selvästi esiin: omat tarpeet menevät muiden tarpeiden edelle, vaikka miten olisi hyvä, sivistynyt ihminen. Sitä vastaan voi toki taistella ja ihmisellä on tietoisena olentona erilainen vastuu kuin muilla eläimillä. Silti mietin, voiko selviytymisvaisto olla syntiä – vai onko se biologiaa samalla tavoin kuin nälkä tai jano? Pahuus on olemukseltaan jotain muuta, se on suunniteltua ja tarkoituksellista, raakuutta.
Kiitos Sami:) Noin elämän aika lailla miellänkin, matkallaoloksi.
Olikohan kirja Kuu ja Hopearaha Van Goghista; englantilainen, hyväsä työssä, perheellinen mies, joka ei voinut olla kuulematta kutsumustansa.
Ensin Ranskaan, sieltä Marseilleen, ja eteenpäin saarille etelään misää asui osan aikaa paikallisen tytön kanssa.
Maalasiko Hän luomisen ja elämänkulun asian asumisensa seinälle minkä vain yksi tai muutama Ihminen ehti nähdä. Muuten Hän oli sielunsa peili sivellin kädessä maailmaa ja Ihmisiä kuvatessaan hienosti värittäen.
Monet ihmiset tekevät hyvää, oli se sitten epäitsekästä tai itsekästä. Kristinuskon mantra siitä, että ihminen on pohjimmaltaan paha estää tehokkaasti hyväntekemisen, sillä ihminen ei ”pelastu” hyvän tekemisen tähden. Mutta hyvää ei tehdä sen takia, vaan siksi, että hyvän tekeminen saattaa pelastaa jonkun ihmisen päivän, jopa elämän.
Minäkin teen hyvää, vaikka sitä ei kukaan tiedä. Niin monet muutkin. Enkä ”pelastu”, sillä en tarvitse pelastusta mistään. Mutta aion jatkaa. Joka päivä voi tehdä jotain hyvää toisten takia.
Charlotta, puhu vain luterilaisten puolesta, ”ihminen on pohjimmiltaan paha”, älä sekoita valtaosaa kristikuntaa näihin höyryihin. Suurin osa kristikunnassa ajattelee, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Tämä on Jumalan kuvaan kuuluva luomistyö. Tämä myös on hyvin positiivinen näkökulma rakastaa ja kunnioittaa kaikkia ihmisiä.
Ero on vaan siinä, että jos ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä, niin Jeesuksen ei olisi tarvinnut tulla Vapahtajaksi. Sillä ei meitä ole mistään pikku tekosista ja synneistä vapahdettu, vaan syvästä Aadamillisesta kirouksen perimästä Hänen uuden Aadamin kautta.
”Samuel Kettunen17.06.2021 15:27
Ero on vaan siinä, että jos ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä, niin Jeesuksen ei olisi tarvinnut tulla Vapahtajaksi. ”
Eli toisin sanoen ihmisen on oltava paha ja läpeensä paha, sitten vasta Jeesus voi tulla Vapahtajaksi. Jos sen sijaan ihminen on Jumalan kuvana pohjimmilta hyvä Jeesus ei ole Vapahtaja. Näin varmistetaan Augustinuksen harhaoppi todeksi. Kaava on tosin lapsellinen ja yksinkertainen.
Koskaan Jumalan luomisteko ei ole pahaa, minkä näemme nytkin kesän kauneudessa, lapsen suloisuudessa, miehessä ja naisessa, kaikessa hyvissä teoissa luomakunnassa ja maailmassa, jne. Silti on se syntiinlankeemus taustalla, joka rikkoi perustavasti yhteyden, mutta jonka Jeesus Kristus palautti Isäänsä uskon kautta.
Katolinen Luonnontieteellinen kongregatio hyväksyy Ihmisen Luomisen kuudennen päivän anomalian. Näin luotu oli yhtä muiden luotujen kanssa ja kuitenkin omansa lainen. Tästä syystä Jumala tätä luotuaan käski kuten toisia luomiaan.
Edellisen kahdeksannen päivän anomalian erijatkuvuutta diskontinuiteettina Jumala kielsi. Kuudennen päivän anomaliaa ei olisi hyödyttänyt kieltää.
Tässä onkin asialle hyvä katsomisen paikka olisiko kyseessä Ihmisen erijatkuvuudelle annetut orastavat lahjat omassatunnossa ja kyvyssä valita perisynnin lahjan sijaan.
Asiaa kannattaa katsoa ja tuumata onhan teologisella työllä ollut hirmuiset vaikutukset ulottuen aikaamme.
Synti, armo, vanhurskauttaminen, omakohtainen usko pelastukseen minkä vain Jumala Yksin voi Ihmiselle oikeassa uskossa antaa tai suoda on kirkkomme lupaama tie kuljettavaksi missä kasteen armolupaukset saattavat.
Missä vaiheessa Ihmisen anomalia olisi sitten ryhtynyt kehittymään ettemme paratiisissa vieläkin olisi.
Jostain kehityssykäyksen saa kait Raamatustakin huomata vai pitääkö tarkoituksella olla huomaamatta jotakin olennaista.
Itse kuulun niihin jotka arvokkaana huomaavat anomalian diskontinuiteetin saaneen silloin vielä orastavat lahjat joiden oli ja on määrä yrityksen, erehdyksen, ponnistuksen, usein epäonnistumisten, aina sinne asti missä kipu ja hätä ovat läsnä, kohota hiljakselleen historiassaan sittemmin moraalisena olentona kuten kohotakseen ajassa henkisessä tasossaan.
Ja eikö Jeesus edellistä juuri tullut meille kirkastamaan.
Kirkon opetuksella haaste näyttää mahdottomalta.
Pekka, tulkitsenko oikein, että tarkoitat sitä, että syntiinlankeemus tarvittiin, jotta ihminen voisi kehittyä eettiseksi olennoksi?
Minä näen luomiskertomuksen syntiinlankeemuksineen juuri näin – ihmisen luomana tarinana siitä, miten meistä tuli tiedostavia ihmisiä, miten opimme erottamaan hyvän ja pahan.
Kyllä, juurikin näin.
Eikö siis ”kristikunta” ole yksimielinen uskonnon perusteista, ihmisen asemasta hyvän ja pahan akselilla ? En puhu minkään uskonnon ”höyryistä”, vaan siitä, mitä mikin uskonto ”tuottaa”. Hyvää vai pahaa. Sen mukaan kristinusko on tuottanut sekä hyvää, että pahaa. Ihminen voi valita ilman minkäänlaista uskontoa omien tekojensa seurauksia. Oma ”asema” määrittyy sen mukaan, onko se oman itsen vai toisen hyvän palveluksessa.
Katolisilla ja ortodokseilla on vähän erilainen käsitys perisynnistä kuin protestanteilla. Kaikki siis näkevät ihmisen langenneena, mutta vain luterilainen kirkko uskoo perisynnin tehneen ihmisestä täysin turmeltuneen ja kelvottoman mihinkään hyvään – jopa siihen pisteeseen, että vastasyntyneetkin joutuvat kadotukseen ilman kastetta, mikä näin sivumennen sanoen tuntuu paitsi epäloogiselta myös uskomattoman julmalta. Noilla kahdella muulla kirkkokunnalla ihmiskäsitys on optimistisempi – ymmärtääkseni ortodoksit hylkäsivät aikanaan Augustinuksen teologian.
Kasteen armovaikutukset katolisilla ja luterilaisilla eivät ole yhtenevät.
Eikö jo Paavali katsonut Jumalan kutsuvan ketä kutsuu. Lutherilla asia on oikeassa uskossa jonka vain Jumala itse voi antaa.
Eikö näin Uskonpuhdistajat katsoneet ennaltavalintaan päin.
Näyttää olevan vallalla kirkossamme ajatus Ihmisen hyvää tekevistä mahdollisuuksista. Asiahan on totta mutta joutaisi kertoa mistä tämä herätys tulee.
Totisesti saisi kertoa kirkon rivijäsenille miten perisynnin suvullisesti kertautuva substanssi suhtautuu tähän. Emmekö enää ole kaikissa töissämme vian ja väärintekemisen alla.
Tästä ei kait ole kirkolliskokouksen päätöstä.
”Eikö näin Uskonpuhdistajat katsoneet ennaltavalintaan päin.” Luther nimenomaan hylkäsi Augustinuksen predestinaatio-opin, hyvä niin.
”Näyttää olevan vallalla kirkossamme ajatus Ihmisen hyvää tekevistä mahdollisuuksista. Asiahan on totta mutta joutaisi kertoa mistä tämä herätys tulee.”
Onko näin? En tiedä muista, mutta itselläni pohdinta nousee siitä, että minun on vain vaikea ymmärtää perisyntioppia. Etenkin sen luterilaista versiota, joka on jokseenkin äärimmäinen. Tahdon tutkia asiaa ja ymmärtää aidosti. Sen kautta jäsentyy sitten oma suhteeni siihen.
Perisynnin – ja sitä kautta kroonisen huonommuuden – käsite on tällaiselle uskonnottoman retaleelle täysin käsittämätön konsepti. Siinä konseptissa ihminen on jossain ihmeellisessä olevaisuuden velkavankeudessa, josta voi vapautua ainoastaan synkistelemällä ja tunnustamalla olevansa syntisyyden ikeessä koko maallisen elämänsä.
Kuviosta tulee mieleen Harry Potterista tutut ankeuttajat. Kristinusko on ankeuttamisen ideologia, jossa vain kärsimällä ja huonommuudella voi voittaa jotain ylevää.
En tiedä kenen keksintö näin umpipessimistinen maailmankuva on, mutta jos kristillisen tarinan hyvä ja paha ovat olemassa, ainoastaan tarinan pahuuden lähettiläs voi keksiä ihmiselle näin ankean osan maallisen vaelluksen ajaksi.
Toinen vaihtoehto olisi ollut tsemppaavampi konsepti. Esimerkiksi jättää kokonaan istuttamatta hyvän ja pahan tiedon puu ja antaa ihmiskunnan nauttia elämästä ilman täysin turhaa välimallin synkistelyä. Mutta ei. Ehkä Jumala on perimältään suomalainen, ja lempiriiminsä on ”hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä”.
Tässä Anteron kuvauksessa näkyy hyvin, kuinka kristinusko ja kristityn sisäinen elämä on Anterolle vieras. Koko se kolmiyhteinen ykseyden valtakunnan harmonia, iloa, onni ja tasapaino on tavoittamaton. On vain kysymyksiä, se saatanallinen puu, Harry Potter, jne, vielä ei kuitenkaan olla pääsy tämän pitemmälle.
Sami, minä ymmärrän Anteron kommentin ihan hyvin;) Onhan siinä totuutta – perisyntioppi ei nyt varsinaisesti voimaannutta. Kristityn sisäinen elämä voi siitä huolimatta olla kaikkea mitä kuvaat, mutta kannattaa kuitenkin olla varovainen kristillisen ylemmyydentunnon kanssa. Kaikki kuljemme omaa tietämme ja jokaisella on omanlaisensa matka.
Misku, tunnistan hyvin nämä kysymykset, mitä Antero esittää. Ne ovat yleismaailmallisia. Jotakin rohkeata vastapainoa täytyy hakea. Eräs pyhä isä sanoi; pidä mielesi helvetissä, mutta älä menetä toivoa. Ei ole kysymys ylemmyyden tunteesta, vaan toivosta.