Miikka Ruokasen teesit kirkon tulevaisuudesta ovat herättäneet keskustelua. Hyvin moni tuntuu yhtyvän siihen perusnäkemykseen, että tulevaisuuden kirkko on messuyhteisöjen verkosto, joita rakennetaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Vain harvoin törmään kirkolliseen vaikuttajaan tai työntekijään, joka olisi näistä suuresti eri mieltä.
Mistä johtuu, että kirkon askeleet kohti tätä näkyä ovat olleet verkkaisia? Ja miten voisimme edetä ripeämmin?
Syitä verkkaisuuteen on mielestäni ainakin kolme.
Ensinnäkin vallitseva kirkkokäsityksemme haraa vastaan. Useimpien valtaapitävien kirkon ihmisten puheessa kuuluu edelleenkin jonkinlainen nostalginen kaiho, kun mainitaan sana kansankirkko. Heidän mielestään se on se ”oikea ja luterilainen” kirkkokäsitys. Muut näkemykset ovat ”vapaakirkollisia, armerikkalaisia tai pietistisiä”. Niinpä kirkon piirissä yhteisöjä lähinnä siedetään, ei aktiivisesti tueta.
Toiseksi meiltä puuttuvat toimivat mallit toisenlaisesta seurakuntaelämästä. Ulkomailla innostavia esikuvia piisaa ja monet kirkon ihmiset ovatkin käyneet Tukholman Sankta Klarassa tai Englannin uudistusseurakunnissa. Jostain syystä näitä kokemuksia ei kuitenkaan osata soveltaa ja niinpä inspiraatio haihtuu usein jo paluumatkalla.
Niinpä kolmanneksi kirkkomme työntekijöiltä puutuvat käytännölliset työkalut toisenlaisen seurakuntaelämän toteuttamiseen. Esimerkiksi teologin tutkintoon sen paremmin kuin pastoraalinkaan ei sisälly opetusta siitä, miten rakennetaan yhteisöä tai miten vapaaehtoisten kanssa toimitaan. Ei voi vaatia, jos ei ole opetettu!
Entä sitten lääkkeet? Niitä voi listata myös kolme.
Ensimmäisenä meidän pitää haastaa kirkkokäsityksemme. Kansankirkollinen näkemys ei perustu sen paremmin raamattuun kuin tunnustuskirjoihinkaan. Se on lähinnä historiallisissa olosuhteissa syntynyt käytännöllinen työnäky, jolla on omat vahvuutensa ja joka on aikanaan ollut toimiva mutta josta voi ilman tunnontuskia luopua. Nyt jos koskaan on aika nostaa kissa pöydälle ja puhua teologiaa. Onneksi tämä keskustelu on jo alkanut.
Toiseksi tarvitsemme innostavia esimerkkejä ja malleja siitä, miten omassa kontekstissamme on onnistuttu rakentamaan elävää ja toimivaa seurakuntaa. Tällaisia esimerkkejä on Suomessa itse asiassa jo aika paljon. Helsingin Verkosto, Tampereen Uusi Verso, Turun Mikael, Lahden Kipinä, Rovaniemen Oma-yhteisö jne, puhumattakaan Helsingin Tuomasyhteisöstä ja eri paikkakuntien Kohtaamispaikoista. Nämä yhteisöt mallintavat sitä, miltä yhteisöllinen seurakuntaelämä kirkkomme piirissä voisi näyttää. Kannattaa siis lähteä vierailulle ja saada konkreettisia ideoita oman työn kehittämiseen.
Kolmanneksi tarvitsemme käytännöllistä koulutusta yhteisönrakentamisesta. Sitäkin on nykyisin saatavissa ja aivan kirkkomme ympäristöön räätälöitynä. Sen enempää mainostamatta kerron, että Hengen uudistuksen Spirit-verkosto on erikoistunut tälle sektorille. Lisäksi voi haastatella yhteisöjen työntekijöitä ja lukea alan kirjallisuutta. Yhteisönrakentaminen on oma taitonsa, jossa voi kehittyä!
Timo Pöyhönen. Ilmeisesti tulkitsemme Uutta testamenttia kovin eri tavoin. Itse kun koen nimenomaan varustavani, paimentavani ja rakentavani seurakuntaa joka kerran, kun olen saarnatuolissa tai vaikka rippikoulun pidossa. Tai oikeastaan sen tekee Jumala yksin. Minun ja monen muun tumpeloinnista huolimatta.
Pekka Veli. Ymmärrän asian tähän tapaan: Seurakuntalaisista osa miehistä erotetaan pappisvihkimyksessä palvelemaan seurakuntaa Jumalan sanalla ja sakramenteilla sekä johtamaan sitä Jumalan itsensä asettamassa paimenvirassa. Myös viran kolmijaolle: piispat – papit – diakonit on hyviä perusteluja. Samalla on niin, että papit/pastorit eivät ole kaikkien alojen erityisasiantuntijoita. Tehtäviä on valtava kirjo, ja ne voidaan periaatteessa organisoida hyvin monella eri tavalla niin, että kaikille, sukupuolesta ja taidoista riippumatta on tehtäviä. Ja palkkauksesta tai organisoinnista voidaan aina sopia. Sen mukaan kuin olosuhteet vaativat. Mutta kuten Sami totesi: pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan eikä toimivia rakenteita purkaa vain purkamisen vuoksi. Ja on eri asia palvella pientä tosi tosiuskovien seurakuntaa tai kristillistä yhdistystä kuin kansankirkkoseurakuntaa, jossa on hyvin eri elämäntilanteissa eläviä. Hengellinen uudistus tulee aina yksin Jumalalta. Ja se ratkaisee kaiken.
Noinhan se sinun kohdallasi on Marko Sjöblom. Minä taas en ole pappi, enkä viranhaltija. Menen kohta taas kirkkoon ja toivon sieltä saavani taas sen siunauksen, jonka varassa hengellinen elämäni suurelta osin lepää. Sen sijaan minun varsinainen tehtäväni ei ole tunkea niihin tehtäviin, joita te papit hoidatte. Minä koen oman tehtäväalueenani ystäväni ja naapurini ja satunnaiset kohtaamiset poluilla ja aitovierillä. Jumala johtaa minua eri tavoin, kuin teitä pappeja. Jos olisin kärkkymässä saarnavuoroja ja muita papillisia tehtäviä, niin milloin hoitaisin omia hengellisiä tehtäviäni. Ne jäisi hoitamatta, kun aika ja voimavarat menisi niihin tehtäviin, jotka aivan hyvin tulee tehtyä ilman minuakin.
Ihailen edelleen ja arvosta Markon rauhallisuutta sparraajana ja opponenttina. Virkateologia on yksi vedenjakaja, joka ei pohtimalla parane eikä liiku. Viisasta on mielestäni sanoa ääneen ja tunnustaa asiat joista on erimielisyys. Reitti selkeytyy.
Marko on haastanut myös karismaattisuuden, ja mielestäni siinä on tärkeä haaste. JOS tulevaisuuden kirkko on (messu)yhteisöjen kirkko, niin liian vähälle tässä ja muissakin blogeissa jää messujen kirjo. Kyllä meille karismaattomille kuuluu myös joukko erilaisia messuja ja yhteisöjä. Luulisin että visio yhteisöistä saisi laajempaa kannatusta, kun sanotaan ääneen ja tunnustetaan myös tämä, jos ei erimielisyys niin erilaisuus.
Kaiken kaikkiaan itse liityn Markoon ja muihin, jotka näkevät yhteisöllisyyden lisäämisen mahdollisuuksia hyvin paljon olemassa olevien seurakuntien puitteissa. Varsinkin maaseutuolosuhteissa ja pienemmissä kaupungeissakin.
Minulla on paljon kavereita, jotka olen tuntenut kymmeniä vuosia. Monet heistä ei koskaan käy kirkossa. Minun työmaani on heidän parissaan.
Jos kirkkoherra kutsuu minut saarnaamaan, niin sitä saarnaa kutsun kuulemaan näitä ystäviäni ja ne tulee. Seurakunnalle saarnatessani voin kohdistaa sanani erityisesti juuri heille. Se auttaa myös valitsemaan sanat sellaisella tavalla, että ne puhuttelee jokaista. Hämmästyin äskettäin kun tapsin yhden ystävän joka oli saarnaani kuuntelemassa viisi vuotta sitten. Hän muisti paljon sen saarnan sisällöstä yhä. Joten rakastan saarnaamista. Niiden avulla voin tavoittaa niitä laumasta eksyneitä, joita myös Hyvä Paimenemme etsii.
Pekka Veli Pesonen. Olen itse kulkenut aika pitkän polun teologina ja jotain on myös muuttunut matkan varrella. Minulla on aivan vastaavan laisia saarnakokemuksia opiskeluajoiltani kuin mistä kerrot. Mutta myös kokemus siitä, että opiskelukaveri kutsuu kanssaan mukaan seuroihin. Joillakin on myös meillä päin tällainen ”seurakuntaan sisään heittäjän armolahja” ja sekin taitaa olla yksi Hengen vaikutuksista (vrt Barnabas ja Paavali). Jos sellaiseen menettelyyn rohkaisee saarnassa, niin eikö se ole juuri seurakuntalaisten varustamista vastuun kantoon? Eikä se kilpaile millään tavalla luupääluterilaisen opin kanssa.
Pappina olen kohdannut ja kohtaan ihmisiä laidasta laitaan: karismaattisuudessa vammautuneita, lahkonomaisia kirkon jäseniä, uskoon tulleita, parantamiskokouksista intoilevia ja niitäkin, joille naapurien tyrkyttämä fundamentalistinen raamatunselitys on tullut koko uskomisen esteeksi. Sekä luottamushenkilöitä, joille seurakunta on vain tärkeä kulttuuriperinteemme osa. Kuin myös ihan vaan tavallisia kirkkouskovaisia. Tämä laaja-alaisuus on myös äärettömän arvokas lähtökohta. Mutta samalla kirkkomme vankasti perusteltu uskonoppion mahtava voimanlähde.
Viime vuosina olen kohdannut yhä enemmän niitä teologisia konservatiiveja, jotka katsovat juuri uskon ottamisen tosissaan ja jälkipolville siirtämisen vaativan irtiottoa sekavasta kansankirkosta ja jopa teologian opiskelusta Suomessa: kun on valittavana usko ja rahavirrat, valitaan usko. Ei siinä mistään massaliikkeestä ole kysymys. Mutta jos nuoret ja aktiiviset uskovat pohtivat tätä, olemme loppuluisussa. Inhimillisesti katsoen.