Arkkipiispan vaalia odotellessa: näkemyksiä kehiin, naiset

Olen sitä mieltä, että on häpeäksi kirkolle, että kohta taas piispojen joukossa ei ole yhtään naista. Siis tilanteessa, jossa naispappeuden hyväksymisestä on 31 vuotta, jossa lähes puolet papeista on naisia, jossa kirkon työntekijöistä suurin osa on naisia ja jossa seurakuntien toimintaan aktiivisesti osallistuvista ylivoimainen enemmistö on naisia.

Surkeinta kuitenkin olisi, jos seuraava piispanvaali typistetään vain nais-mies asetelmaksi. Tai vedenjakajana olisi edelleenkin vain homoparien kirkollinen vihkiminen.

Tästä piti tulla kommentti Olli Seppälän 29.8. julkaistuun Kotimaa 24 kommenttiin, mutta tekstiä alkoi tulla sen verran, että tulkoon blogi. Siis samalla kommenttina Ollin kommenttiin.

Uskallan väittää, että Helsingin piispanvaalissa virkaan valittiin pätevin. Siis Helsingissä, jossa piispalta vaaditaan erityistä karismaa ja kykyä esiintyä sujuvasti mediassa, ottaa nopeasti kantaa, puhua ymmärrettävästi syvällisiä myös muulla kuin kirkon sisäpiirin kielellä – eikä pahitteeksi ollut, kuten Olli kirjoitti, että Helsinki saa ”selvästi uuden ajan piispan, joka osaa liikkua nuoralla, jonka toisessa päässä on liberaali kirkko, toisessa konservatiivinen”.

Luulen että Teemu Laajasalon suurin oivallus on siinä, että hän tiedostaa, missä hänen – ja myös koko kirkon – seurakunta nykyään on. Toki se istuu yhä joka pyhä kirkossa, käy raamattupiirissä, laulaa kuorossa, kerää yhteisvastuuta ja tekee päätöksiä kirkkovaltuustossa.

Mutta se on kirkon jäsenistöstä vain marginaali. Kyllä ylivoimaisesti suurin osa kirkon jäsenistä luo mielikuvansa kirkosta ja sen sanomasta mediasta, somesta ja julkisuudesta. Niin hyvässä kuin pahassa. Ja sille seurakunnalle Laajasalo osaa puhua, välillä kirkkaasti ja ohi kirkon sisäpiirin.

Ja hämmentävää kyllä, osaa näköjään puhua tuloksesta päätellen myös kirkon sisäpiiristä sisimmälle, piispan vaalissa äänioikeutetuille.

Laajasalon valinnasta on turha syyttää kirkon miesvaltaisuutta tai tasa-arvovajetta, kuten Sari Roman-Lagerspetz Ollin kommenttia kommentoidessaan epäilee. Toki valtaa ja vajetta on ja paljon, mutta kyllä Helsingin piispanvaalin ratkaisivat naiset.

Laskin pikaisesti Laajasalon kannattajaryhmän FB-sivulta, että tukilistan ensimmäisistä lähes 200 allekirjoittajasta noin puolet oli naisia. Siis naisia, jotka luottivat siihen, että Laajasalo on pätevin, riippumatta siitä, että on mies.

En yhtään epäile, etteivätkö Laajasalon haastajat olisi olleet ihan päteviä piispan virkaan. Kyllä he tulevassa piispojen poikaporukassa olisivat kirkkaasti pärjänneet – jos eivät nyt hyvinä jätkinä niin ainakin oppineina teologeina. Mutta jotain heiltä puuttui, kun suuri osa naisistakaan ei heitä kannattanut.

Uskallan väittää, että suurin puute oli aikaisempi näkymättömyys, jopa pienen valitsijapiirin sisällä. Ja näytöt nimenomaan piispalta nykyisin yhä enemmän edellytettävästä arvojohtajuudesta.

Jaana Hallamaa on varmasti jo virkansa puolesta ehdottoman pätevä ja syvällinen eetikko ja moraalifilosofi. Mutta mitä eettisiä kannanottoja olemme häneltä kuulleet – siis julkisuudessa. Muistan kyllä yhden, perusteellisen ja terävän puheenvuoron eutanasiasta, joka olisi ansainnut laajempaakin julkisuutta kuin referaatin Vartijassa.

Tosin täytyy sanoa, että Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan professoreista Hallamaa ei ole yksin. Keneltä muulta professorilta olemme viime vuosina kuulleet jotain merkittävää näkemystä julkisuudessa, muutamaa päivystävää dosenttia lukuun ottamatta. Tiedekunnan dekaani Ismo Dunderbergkin pääsee julkisuuteen vasta opponoidessaan teologian ylioppilas Kari Peitsamon päättömyyksiä.

Tai sitten LML:n apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka. Hän on vuosia ollut korkeimmassa asemassa oleva suomalainen Luterilaisessa maailmanliitossa. Mutta moniko hänestä - tai nykyisin koko Luterilaisesta maailmanliitosta – on kuullut Eteläranta kasin ulkopuolella. Tai edes piispan valitsijoiden joukossa.

Siis miten on Suomen kirkollisessa keskustelussa näkynyt maailman luterilaisimman maan rooli maailman luterilaisten kirkkojen yhteisellä foorumilla? Tai mitä uusia ideoita sieltä olisi opiksemme tihkunut – siis julkisuudessa? Ja nyt puhun vain kirkon sisäpiiristä ja kirkollisesta mediasta, toiveajattelua olisi LML:n toiminnalle näillä eväillä saada Suomessa laajempaa medianäkyvyyttä.

Kun näin kirjoitan, tämä ei todellakaan ole ilkeilyä tai vähättelyä. Koitan vain analysoida, miltä Helsingin piispanvaalin asetelmat näyttivät vähän ulkopuolisesta ja julkisuuden kautta kirkkoa seuraavasta maallikosta.

Ja nyt päästään naisasiaan. Kyllä se vain on niin, että jos kirkossa – tai missä muussa tahansa organisaatiossa – haluaa murtaa lasikattoja, niin on oltava tahtoa ja kunnianhimoa. Ja rohkeutta pitää ääntä – ei vain itsestään vaan erityisesti edustamistaan näkemyksistä. Ja jo huomattavasti ennen joitain vaaleja.

Lasikatot eivät murru kiintiöillä tai valituksella, ei edes itkulla ja hammasten kiristyksellä. Eikä varsinkaan vaalin jälkeisillä ilkeämielisillä itkupotkuraivareilla, joita olemme saaneet lukea hämmentävän laajasti monien kirkollisten vaikuttajien FB-sivuilta.

Peiliin katsominen paikka Helsingin vaalien jälkeen on paitsi naisilla itsellään niin myöskin medialla. Luulen että yksi syy siihen, miksi niin moni nainen asettui Laajasalon taakse, oli kyllästyminen siihen, että vaalista tehtiin suurelta osin vain tasa-arvokysymys – kuten viime aikoina niin monesta muustakin asiasta kirkossa.

En vähättele tasa-arvoa, mutta kyllä piispan tehtävässä on paljon muitakin ulottuvuuksia. Se ei ole mikään yhden asian liike. Ihan riippumatta siitä, hoitaako virkaa mies tai nainen. Esimerkiksi Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö olisi antanut hyvää pohjaa tehdä syvälle luotaavia olennaisia kysymyksiä niistä asioista, joihin piispatkin joutuvat ottamaan kantaa supistuvan jäsenmäärän, rapistuvien kirkkojen, talouden romahtamisen, raskaan hallinnon purkamisen ja työntekijävaltaisuuden kanssa kamppailevassa kirkossa.

Ja kirkossa, jonka painoarvo yhteiskunnassa on koko ajan murenemassa. Puhumattakaan siitä, että ehkä myös piispanvaalissa kannattaisi hetkeksi pysähtyä miettimään, mikä miksi kirkko viime kädessä tässä maailmassa on – ja miten se eroaa kaikista muista yhteistä hyvää tuottavista organisaatioista. Ja kertoa se myös muillekin.

Kyllä miesvallan murtamiseen vaaditaan näkyjä, näkyvyyttä, näyttöjä ja uskottavuutta, ihan uusia avauksia ja myös nöyrää mieltä, halua kuunnella hiljaisiakin signaaleja.

Tämä nyt myös sanottuna tulevaa arkkipiispan vaalia ajatellen. Heli Inkisellätai kenellä tahansa muulla valtakunnallisesta tuntemattomuudesta nousevalla naisella ja miehellä – on nyt muutama kuukausi aikaa näyttää, kuka näytelmää todella ohjaa ja johtaa.

Nyt tarvitaan aitoa näkemystä, peesaamalla ei urakasta selviä.

PS:
Jotta kirkkoa loputtomasti jakavasta ja taatusti seuraavia arkkipiispan vaaleja taas hiertävästä marginaalisesta homojen kirkollisen vihkimisen kiistassa päästäisiin eteenpäin, ehdotan vähän loppukevennyksenä, että nuorallatanssija Laajasalo perustaisi poikkiteologisen liberaalis-konservatiivisen työryhmän. Sen ainoaksi tehtäväksi määriteltäisiin etsiä ratkaisua tähän loppujen lopuksi määrällisesti hyvin pienen joukon ongelmaan Jaska Löytyn sävelin ja Kaija Pispan sanoin:

”Vaikka vaellus on vaivaista,
minä vielä jaksan toivoa;
olen kahden maan kansalainen.”

Siis työryhmä selvittäisi, miten voitaisiin antaa halukkaille papeille oikeus toimia kaksoiskansalaisuuden periaatteella: kun maallinen regimentti kerran antaa luvan, niin toimikoot sen mukaan. Jos hengellinen regimentti ei anna omalletunnolle lupaa, niin toimikoot sen mukaan.

Vaivaistahan se vaellus olisi, mutta olisi ainakin jotain toivoa. Ei kirkko siihen kaatuisi.

5 kommenttia

    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Teemu, huomaan että olet sen verran nuorempi, että osaat omassa blogissasi olla luontevasti nuorison asialla. Sukupolvinäkökulma on ihan hyvä lisä piispakeskusteluun, varsinkin kun kirkossa nelikymppiset taitavat vielä kuulua nuorisoon.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Feministit, kuten Sari Roman-Lagerspetz, ovat varmaan ioikeassa puhuessaan kirkon tasa-arvovajeesta. Ehkä se vaikuttaa muuallakin kuin vain näkyvimmällä tasolla eli piispoissa.

      Mutta yhtä paljon kirkolla on ongelmanaan substanssivaje. Naisten kohdalla sitä paikataan tasa-arvon täyttämisellä, miesten kohdalla CV:llä. Ajatellaan, että hengelliseksi johtajaksi pätevöidytään kuluttamalla perslihaksia komiteoissa ja veljesliitoissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Mitä tasa-arvovaje piispojen määrässä vaikuttaa piispojen toimenkuvaan? Se olisi mielenkiintoista tietää. Ennen kuin, aletaan pohtimaan sitä, pitääkö piispan olla nainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Hyvä kirjoitus Hannu Kuosmanen. Yksi pointti muiden joukosta

    ”Ja nyt päästään naisasiaan. Kyllä se vain on niin, että jos kirkossa – tai missä muussa tahansa organisaatiossa – haluaa murtaa lasikattoja, niin on oltava tahtoa ja kunnianhimoa. Ja rohkeutta pitää ääntä – ei vain itsestään vaan erityisesti edustamistaan näkemyksistä. Ja jo huomattavasti ennen joitain vaaleja.”

    Näin se näyttää olevan ja se edelleen tuntuu vaativan enemmän naisilta kuin miehiltä, mutta taitaa olla ainoa tapa toistaiseksi murtaa se lasikatto ja todella jo ennen vaaleja.

    Ja tässä toinen, mistä myös samaa mieltä. ”Siis työryhmä selvittäisi, miten voitaisiin antaa halukkaille papeille oikeus toimia kaksoiskansalaisuuden periaatteella: kun maallinen regimentti kerran antaa luvan, niin toimikoot sen mukaan. Jos hengellinen regimentti ei anna omalletunnolle lupaa, niin toimikoot sen mukaan.”

    Jo se, että jotkut miespapit kieltäytyvät toimimasta naisten kanssa on aiheuttanut pahaa jälkeä, oli sitten asiasta mitä mieltä tahansa tällaisena tavallisena seurakuntalaisena. Mutta se, että tässä taas kytee uusi suuri ongelma, kun piispallinen kaitsenta tai kirkon selkeät ohjeet eivät tunnu kaikkia koskevan on omiaan nakertamaan kirkkomme uskottavuutta, piispojen asemasta nyt puhumattakaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.