Käsittelin blogissani joku viikko sitten rasismia. Nyt oli taas pakko tarttua asiaan, kun luin joku aika sitten Helsingin Sanomista Michaela Mouaan haastattelun hänen kokemuksistaan julkisissa kulkuvälineissä Helsingissä.
Juttu veti hiljaiseksi: näinkö meillä käyttäydytään sivistyneessä Suomessa? Michaelan kuvaama Suomi ei tosin näyttänyt kovinkaan sivistyneeltä.
Moua kertoi haastattelussa, että häntä haukuttiin huoraksi edellisen kerran pari kuukautta sitten kotimatkalla yöjunassa: ”Se ei tosiaan ollut ensimmäinen, toinen, kolmas eikä edes viideskymmenes kerta.”
Moua on tavallinen vantaalainen perheenäiti. Hän kertoi, että häntä on solvattu kenties satoja kertoja sanomalla: ”Painu neekeri takaisin sinne mistä tulit.” Moua on perinyt tummemman ihon ja kiharamman tukan afrikkalaistaustaiselta isältään.
Oikeusministeriön vihapuheselvityksen mukaan julkisissa kulkuvälineissä häiritään maahanmuuttajataustaisia tai vieraskielisiä ihmisiä useammin kuin muita vähemmistöryhmiä. Häirintä on yleistä ja hyvin usein kanssakulkijat eivät puutu häirintään. Onneksi poikkeuksiakin on – arjensankareita, jotka uskaltavat nousta oikeuden puolesta vaikka saisivat itse turpaansa.
Olen itse asunut useassa eri maassa yli 13 vuotta ja kohdannut ihmisiä erilaisista taustoista ja monenlaisista kulttuureista. En pääsääntöisesti kohtaa rasismia itseäni kohtaan, enkä ole koskaan kokenut uhkaavia tilanteita ulkomaalaisuuteni takia. Ihmiset ovat kyllä kiinnostuneita ja väliin uteliaita mikä on luonnollista. Afrikassa ihonvärini herätti huomiota, mutta olen kokenut itseni tervetulleeksi kaikkialla.
Nykyisessä asuinmaassani asumme vaimoni kanssa paikallisten keskellä, joista melko monet ovat palestiinalaispakolaisia tai heidän jälkeläisiään. Koemme jatkuvasti kuinka yhteisö haluaa aidosti huolehtia meistä. Apua tarjotaan runsaasti ja juttuseuraa riittää, jos vain itse avaa suunsa ja hymyilee. Kutsuisin tätä sivistykseksi.
Siksi oman kotimaani rasistinen ilmapiiri on järkyttävää ja jopa pelottavaa. Mikä oikein saa tavallisen suomalaisen heittäytymään rasistiksi ja haukkumaan armotta toista ihmistä?
Tapasin vuosia sitten Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan. Kokemus oli sykähdyttävä enkä koskaan unohda sitä. Jotenkin oma ennakko-odotukseni oli, että koska Mandela oli istunut vankilassa 27 vuotta apartheidlakien, rasistisen hallinnon ja valkoisten toimesta, ei hän millään voisi suhtautua meikäläiseen positiivisesti. Tapasin kuitenkin sydämellisen vanhuksen, josta huokui lämpöä ja ystävällisyyttä – ja syvää sielun sivistystä. Mandela oli kiinnostunut juttelemaan kanssani ja samalla hän osoitti aitoa mielenkiintoa vierasta kohtaan.
Mandelalla, jos kenellä olisi ollut kaikki oikeus olla vihamielinen minua kohtaan – mutta päinvastoin, hänessä tiivistyi ymmärrys muukalaista kohtaan. Anteeksiantamuksella ja sydämen sivistyksellä on melkoinen voima ihmisen elämässä, jos sille antaa mahdollisuuden.
Kun luin Mouan kertomuksia vihaisista suomalaisilta, koin syvää surua isänmaani puolesta: koin surua Mouan takia siitä mitä hän joutuu kokemaan, mutta myös surua niiden ihmisten takia jotka pilaavat oman elämänsä vihalla ja rasismilla.
Elämä vihassa on surullista elämää.
Kyllä on ankeata luettavaa vaan niin totta.
”Mikä oikein saa tavallisen suomalaisen heittäytymään rasistiksi ja haukkumaan armotta toista ihmistä?” Sitä en todella voi sitten niin mitenkään käsittää!