Anton Schmidillä oli Wienissä pieni radioliike, kunnes Wehrmacht kutsui hänet sodan puhjetessa asepalvelukseen. Kesällä 1941 Vilnassa hän kauhistui nähdessään, miten juutalaisia, pieniä lapsiakin, vietiin kaupungin ulkopuolelle teloitettaviksi. Hän kirjoitti vaimolleen Stefille: ”Et voi kuvitella, mitä täällä tapahtuu…”
Schmid ryhtyi auttamaan juutalaisia pakoon. Palkaksi hyvistä teoistaan hän joutui vuonna 1942 teloitusjoukkueen eteen. Viimeisessä kirjeessään perheelleen hän totesi: ”Olen vain tehnyt sen, mitä ihmisen pitääkin.”
Kun tieto Schmidin teloituksesta saapui Wieniin, kiukustuneet naapurit rikkoivat hänen kotitalonsa ikkunat. Moraalinen närkästys oli suuri. Se oli oikein sille maanpetturille…
Vilnassa oli ennen sotaa yli viisikymmentätuhatta juutalaista. Sodan jälkeen heitä oli enää kaksi tuhatta. Lukuisista synagogista jäi jäljelle vain yksi, tosin sekin välillä hävitettiin. Osa Vilnan vanhasta kaupungista toimi sodan aikana gettona. Juutalaiset odottivat siellä kuukausimääriä kohtaloaan. Vaihtoehtoja oli kaksi, työleiri tai teloitus.
Oli liettualaisia, jotka ottivat aktiivisesti osaa juutalaisten joukkomurhiin. Heitä oli onneksi vain vähän. Enemmän oli sivustakatsojia. He kauhistelivat näkemäänsä, mutta päättelivät: asia ei minua koske. Tätä sivustakatsojien joukkoa on jälkeenpäin helppo arvostella. Yleensä arvostelu tulee jälkiviisauden turvallisesta näkökulmasta. Miksi ette puutuneet asioihin, silläkin uhalla, että itse olisitte joutuneet kiväärinpiippujen eteen?
Kun jotain pahaa tapahtuu, sivustakatsojia on yleensä eniten. Rohkeita on vähän, mutta onneksi heitäkin on. Jos rohkeat puuttuisivat kokonaan, tämä maailma olisi paha paikka elää.
Joskus rohkeiden joukkoon liittyy joku sellainenkin, jota asia ei näytä lainkaan koskevan. Japanin Kaunasin konsuli Chiune Sugihara oli paitsi rohkea, myös itsepäinen mies. Hän alkoi kirjoittaa juutalaisille papereita, joilla he pääsivät muuttamaan maasta. Esimiestensä kiellosta huolimatta hän ei jättänyt hädänalaisia pulaan. Kun Sugihara lopulta erotettiin, hän vielä asemalla pois lähtiessään antoi leimasimen apulaiselleen: ”Jatka passien kirjoittamista.”
Vasta vanhoilla päivillään Sugihara tuli paljastaneeksi, että hänellä oli ollut tällainenkin elämänvaihe. Kenellekään hän ei ollut siitä maininnut. Ei katsonut tarpeelliseksi. Vaatimaton mies.
On juhlittuja sankareita, niitä, joille pystytetään muistopatsaita, ja sitten niitä, joita vain harva muistaa. Nämä harvat ovat sitäkin kiitollisempia.
Kiitos kirjoituksesta. Anton Schmidistä en aikaisemmin ollut kuullut, mutta Chiune Sugiharasta kylläkin. Todellisia sankareita!
Komppaan Tarja Aarniota.