Istuin vajaa viikko sitten Kallion kirkossa palmusunnuntain messussa ja katselin katossa roikkuvaa krusifiksia. Ristiinnaulitun kuvaa tuijottaessani mieleeni nousi voimakkaana ajatus, että ei tässä (kristin)uskossa ole mitään järkeä. Jumala on tullut maailmaan ihmisenä kuolemaan meidän vuoksemme rakkauden tähden. Ja tässä minä istun 2000 vuotta myöhemmin saman Jumalan kasvojen edessä maailmassa, jossa yhä edelleen vallitsee verinen kaaos ja josta rakkaus tuntuu olevan kaukana.
Ja kuitenkin samaan aikaan tunsin, että ei tässä kaikessa tarvitse ollakaan järkeä. Maailma on ja Jumala on, ja minä uskon Häneen. Ja se riittää. Minun ei tarvitse yrittäkään ymmärtää kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu. Usko vaatii heittäytymistä paljaaksi kaikesta järkeilystä ja tuossa hetkessä koin välähdyksen siitä.
Luin äskettäin fransiskaaniveli Richard Rohrin kirjaa Yksinkertaisuus, jossa hän sanoitti uskon/hengellisyyden olemuksen mielestäni hyvin:
”Kaiken hengellisyyden tavoite on se, että loppujen lopuksi ihminen seisoo alastomana, alastoman Jumalan edessä. Meidän oma alastomuutemme on tärkeää. Kuten tunnettua, rakasteleminen edellyttää alastomuutta. Sama pätee rakastavaan Jumalaan. Meidän on heitettävä menemään valheellinen itsemme ollaksemme valmiita todelliseen yhteyteen Jumalan kanssa.”
Olenko valmis tähän? Olemaan alasti Jumalan edessä ja luottamaan siihen, että Hän rakastaa minua kokonaisena, sellaisena kuin olen. Paljaana oleminen on pelottavaa. Ja siksi täydellinen luottamus Jumalaan on pelottavaa. Ja siksi itse yritän ehkä liikaakin selittää Jumalaa. En anna tarpeeksi tilaa Jumalalle ja Hänen kohtaamiselleen, vaan yritän ylitulkita Jumalaa ja rationalisoin uskoani Häneen. Yritän järkeillä asiaa, joka loppujen lopuksi on ihmisjärjen ulottumattomissa.
Tänään menen kiirastorstain messuun elämään ja kokemaan Jeesuksen maanpäällisen elämän viimeiset hetket uudelleen. Kiirastorstain messussa koen uskon aina vahvimmin. Siinä heittäydyn uskon varaan ja riisun itseni alastomaksi Jumalan edessä. Mea culpa, mea massima culpa. Jeesus kuoli minunkin syntieni tähden. Seisoessani paljaana Jumalan edessä Hän näkee virheeni, sielun pimeyteni. Mutta Jumala rakastaa minua siitä huolimatta. Pääsiäisessä tämä kristinuskon ydin kirkastuu. Usko ja tunnekokemus ottavat erävoiton järjestä.
En täysin ymmärrä pääsiäisen tapahtumia ja sunnuntaina koittavaa ylösnousemuksen ihmettä. Mutta minun ei tarvitsekaan. Riittää, että tunnen sen. Ja uskon, että olen siitä osallinen. Seisoessani alastomana Jumalan edessä minä riitän. Ja sitä on armo.
Kiitos!
Hyviä pääsiäisenpyhiä!