Olli Valtosesta ja Tuomasmessun ehtoollisesta alkanut keskustelu tuntuu tärkeältä. Ehtoollinen on aihe, jota varmasti kannattaa miettiä: mitä se oli alunperin, mitä se oli alkukirkossa, mitä se on välillä ollut ja mitä se nyt on.

Alunperin ehtoollinen eli illallinen oli tapahtuma Jeesuksen kärsimystiellä, ateria, johon osallistui opetuslapsijoukko. Ei vain Juudas, vaan myös epäilevä Tuomas ja Jeesuksen kolmasti kieltänyt Pietari. Sekalainen seurakunta hyvin dramaattisella hetkellä.

Alkukirkossa kysymys oli todellisesta ateriasta, ei vain Jeesusta muistellen, vaan Jeesuksen läsnäolosta iloiten. Jossain myöhemmässä vaiheessa nousi huomion kohteeksi oikea ja väärä ehtoollisen vietto. Kun Paavali puhui tästä, hän viittasi siihen, ettei Jeesus-aterialle tullessa laitettukaan kaikkea pöydälle, yhteiseen jakoon. Syy oli hyvin käytännöllinen. Oli kysymys oikeasta, todellisesta aterikasta, mutta toisilla oli ruokaa ja juomaa liiaksi asti, eivätkä he jakaneet sitä köyhempien kanssa. Se oli väärää ehtoollisen viettoa. Mutta protestanntisten kirkkojen puhdasoppisuuden aikana, kun ateria jo oli muuttunut symboliseksi, alettiinkin puhua ehtoollisvieraan mielen laadusta ja muusta yhtä epäkonkreettisesta.

Ja nyt. Kun meille tuli lasten ehtoollinen, luin monesta paikallislehdesta kirkkoherran ohjeita, mitä lasten pitäisi vähintään ymmärtää, ennen kuin he saavat tulla ehtoollispöytään. Tämä aika alkaa onneksi olla takana, mutta oli aika, jolloin korostettiin Herran Pyhän Ehtoollisen vakavuutta ja totisuutta. Ikään kuin olisi pitänyt tulla kravatti kaulassa, eikä missään tapauksessa hymyillä – kun osallistuttiin eukaristiaan, ilon ja kiitoksen aterialle.

Kaiken kaikkiaan: Vasta viime vuosina minulle on kirkastunut yksi asia Raamatusta ja Uudesta testamentista. Olen huomannut, että kovin monille kristinusko onkin paavaliuskoa. On ihan Paavalin Synodikin ja sen Lähetyshiippakunta. Kun kysytään kristinuskon kantaa siihen tai tähän asiaan, niin vedotaankin Paavaliin. Sivutetaan Jeesus ja Jeesuksen sanat, kun selvempi ja jyrkempi kanta löytyy Paavalilta.

Tästä nyt vain yksi esimerkki. Kun minut 21. marraskuuta 1974 vihittiin Oulun tuomiokirkossa ev.lut. kirkon papiksi, edellytettiin, että vannon ensin kaksi valaa. Näin, vaikka Jeesus evankeliumien mukaan selvästi kieltää kaiken vannomisen ja vannoskelun. Sen jälkeen tilanne on muuttunut. Raamatun käyttö on niin valikoivaa, niin selektiivista, että sieltä otetaan milloin mikäkin sivulasuse ja siihen sitten uskotaan ja sen mukaan vannotaan, että saataisi oma usko erottumaan kelvottomien lipilaarien uskosta. Sotien jälkeen se oli eronneitten vihkiminen, siitä oli jo valmis kirkolliskokouksen esitys, jota Juho Kusti Paasikivi ei allekirjoittanut ja joka siten ei tullut kirkon laiksi. Nyt eronneitten vihkimisestä ei puhu enää kukaan, ei edes tämä parempien uskovaisten Hiippakunta. On keksitty uusia aiheita.

Yhä vielä ”kirkon kantana” tai ”kristinuskon linjana” esitetään Jeesuksen ristiriitaisen ja jyrkkäpuheisen apostolin mielipiteitä. Sekä asioista, joista Jeesus ei ollenkaan puhunut, että asioista, joissa Jeesuksen kanta oli toinen.