Afrikkalainen ilo

Muuan vuosikymmeniä täkäläisessä uskonnollisessa kulttuuripoliittisessa puheessa toistunut ilmaisu on, että ”meillä on paljon oppimista afrikkalaisten ilosta”.

Huomasin äskettäin samansuuntaisen jargonin Oulun kirkkopäiviltä. Joku afrikkalainen piispa sinne oli taas tuttuun tyyliin roudattu kertomaan, että voi opettaa meitäkin, johon paikallinen piispa vastasi, että on ilon opettelussa vasta alussa.

Kun olin nuori, melko säännöllisin väliajoin lehdessä oli juttu jonkun kirkollisen turistiryhmän vierailusta jossakin Kongossa. Aina sanottiin, että nyt pitää ottaa oppia iloisesta jumalanpalveluselämästä.

Omat kokemukseni ovat toisenlaisia.

Tuossa muistossa vilahti päiväkirjamerkintä reilun kymmenen vuoden takaa. Kirjoitin siinä, että olen lähdössä Namibiaan ja varmuuden vuoksi kirjoitan nyt heti ja ennen matkaa, jotta voin jotakin kokeakin, että matkan opetus on iloinen jumalanpalveluselämä.

Paikan päällä kuulin moniäänisesti veisattuja mollivoittoisia virsiä. Paikallisen virsikirjan lopussa olevissa selitteissä luki usein ”Jukka Malmivaara, Kuopio”.

Samalla matkalla kävin tarunhohtoisessa Swakopmundessa. Se oli baijerilaiseen tyyliin rakennettu kaupunki, jossa vielä 1990-luvun lopulla natsiliput heiluivat. Sen fasiliteettien varjoissa pohdiskelin siellä olleiden lähetyssaarnaajien suurta kärsimystä ja uhrimieltä.

Pohdiskelin, että onko ”afrikkalainen ilo” rasismin huipentuma. Että kerrotaan, kuinka janoiset nälkäkurjet rummuttavat bongojaan, jotta saadaan täkäläinen hengellinen  viihdemusiikki perusteltua.

Jo aikaisemmin olin tutustunut tähän iloon.

Yhdysvalloissa huonetoverikseni sattui maanpaossa oleva Liberian luterilaisen kirkon piispa ja maan varapresidentti Ronald Diggs, ehta mustanaama, joka oli aikanaan väitellyt Aarne Siiralan johdolla Torontossa.

Ronaldin kanssa kuljimme erilaisissa hyväntekeväisyysilloissa maidon ja hunajan maassa, koska tulimme hyvin toimeen keskenämme ja olimme tietysti amerikkalaisten näkökulmasta eksoottisia persoonia.

Ronald edusti kuulemma iloa ja kontekstuaalista afrikkalaista ajattelua ja minä taas olin valkoinen kuolema toisesta maailmansodasta ja maasta, jossa Neuvostoliiton panssarit kulkivat edelleen mitä jääkarhujen sekaan mahtuivat.

Ronaldia otti kupoliin aivan riivatusti, että pitää edustaa iloa ja afrikkalaista ajattelua.

Jossakin hyvien ihmisten illassa hän lopulta dollarishekin saatuaan pomppasikin pystyyn ja ähki tuskissaan, että ensinnäkään minä en edusta mitään iloa vaan päinvastoin olen surullinen ja pahalla päällä kuljettuani Liberiassa kolmen kilometrin mittaisen ruumiskasan päältä Naton koneeseen ja ollessani nyt täällä maanpaossa. Toiseksi minä olen ihminen, kristitty ja teologi ja annan pitkät mokomille teidän kuvittelemillenne afrikkalaisille erityisajatteluille. Voisitteko te joskus ottaa minutkin vakavasti eikä jonkun sepitteen näyttelyesineenä!

12 kommenttia

  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Erinomainen blogi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    ”Paikan päällä kuulin moniäänisesti veisattuja mollivoittoisia virsiä. Paikallisen virsikirjan lopussa olevissa selitteissä luki usein ’Jukka Malmivaara, Kuopio’.” Voisi ähkäistä tuskissani. On jokseenkin yksinkertaista ajattelua, että mollivoittoisuus olisi aina surumielistä ja rummuilla säestetty duuri iloista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Petri Järveläinen sanoo:

      Omasta puolestani ilmaisin kokemuksen moniäänisesti veisatuista mollivoittoisista virsistä, mutta duurin ja mollin yleiseen luonnehdintaan en toki ota kantaa. ”Kova” duuri ja ”pehmeä” molli liitetään kyllä yleensä musiikinteoreettisissa katsauksissa myös iloon ja suruun tai salaperäisyyteen, mutta tietenkään mollin ja duurin ilmaisuvoima ei koske vain yhtä tunnetta, joka predikoituisi vain toiselle näistä. Ajankohtainen esimerkki on Sibeliuksen viulukonsertto, joka on d-molli. Ei kai se ole sen kummemmin ensisijaisesti iloinen kuin surullinenkaan, ehkä näitä molempia ja useita muita tunnerepertuaarin jäseniä. Tai Bachin h-mollimessu?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Minä taas ajattelin paria surumielistä duurissa kulkevaa calypsoa (Jamaica Fairwell ja Come Back Liza).

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Po tietysti Farewell. Körttiläisyyteen liitetty ennakkokäsitys on muuten versio samasta ilmiöstä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Petri Järveläinen sanoo:

      Körttiläisyyteen liittyy sama ilmiö. Aivan. Ensin selitetään, että körttivirret ovat ahdistuneita. Sitten kerrotaan, että on afrikkalaista iloa, jota pitää oppia. Kun menee paikan päälle, aivan samoja virsiä siellä veisataan.

      Tulee mieleen hauska juttu. Roy Enqvist oli kirjoittanut kirjan Namibia. Land of Tears and Promises. Mennessäni suuren meren taa, hän tahtoi heti tavata. Ensimmäinen kysymys oli: keitä ovat körttiläiset.

      Roy oli saanut käsityksen, että kaikki Swapon sissit ovat körttiläisten lähetysasemien kouluttamia. Selitin sitten hieman.

      Roy oli sitä mieltä, että Namibia on Suomen ainoa siirtomaa. Olin tietysti hieman eri mieltä. Uutistenlukijoiden nimenä on usein Martti tai Liisa, mutta ei siellä kyllä muuta suomalaisvaikutetta huomannut.

      Ehkä huono esimerkki afrikkalaisuudesta tätä taustaa vasten. Onhan sinne syntynyt lähinnä rodunsisäinen apartheid, jossa Swapo otti haltuunsa timanttivarat ja kalastusoikeudet, lahjoi jokaisen jäsenensä ja orjuutti oman kansansa uudelleen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Olisipa mukava, jos tuonkaltaiset ennakkokäsitykset voisi poistaa ja tilalle saisi ihan asianmukaisen kohtelun omana itsenään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Afrikkalainen ilo on ihan samaa iloa, kuin Eurooppalainen. Ainakin silloin, kun sillä tarkoitetaan sitä iloa, jonka usko saa aikaan.Jos sillä tarkoitetaan kansa luonnetta, niin ilon opetus tuskin saa suuria tuloksia aikaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Jos listaisi kaikki suomalaiset hengellisyyttä ja kirkkoa koskevat kliseet ja analysoisi ne, ei ihan ohutta kirjaa laatisikaan. Siinä sitä kipuiltaisiin pienen ihmisen puolella rinnallakulkijoina arkiöäivän haasteissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Kulttuureissa on eroja, mikä on rikkautta. Kulttuurit lainaavat toisistaan, mikä sekin on rikkautta. Virsikirjassamme on nykyisin afrikkalaisperäisiäkin virsiä, jotkut niistä hyvin koskettavia. Ambo-Kavangon kirkon virsikirjassa on varmaankin paljonkin meille tuttuja virsiä, koska kristinusko tuli sinne paljolti suomalaisen lähetystyön tuloksena. Virsikirjan tulee niin meillä kuin muuallakin heijastella kaikenlaisia elämänkokemuksia, niin iloja kuin surujakin. On sielunhoidollisesti tärkeää, että ihminen löytää niin onnen ja menestyksen kuin ahdistuksen ja kärsimyksenkin hetkinä sanat ja sävelet tuntemuksilleen. Siksi on tärkeää, että virsikirja on mahdollisimman monipuolinen tunneskaalaltaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Tietääkseni on Heikki Saaren (1879-1958) ansiota, että Namibian evankelisluterilaisen kirkon virsikirjassa on runsaasti heränneiden Siionin virsiä. Tähän Petri Järveläinenkin viittasi. Se, että ne ovat säilyneet virsikirjassa sitä uudistettaessakin, kertoo, että niitä lauletaan paljon. Suomalaisten koraalitoisintojen asettaminen jotenkin ilon vastakohdaksi on mielestäni pinnallista yksinkertaistamista.

      Ilmoita asiaton kommentti