Muuan vuosikymmeniä täkäläisessä uskonnollisessa kulttuuripoliittisessa puheessa toistunut ilmaisu on, että ”meillä on paljon oppimista afrikkalaisten ilosta”.

Huomasin äskettäin samansuuntaisen jargonin Oulun kirkkopäiviltä. Joku afrikkalainen piispa sinne oli taas tuttuun tyyliin roudattu kertomaan, että voi opettaa meitäkin, johon paikallinen piispa vastasi, että on ilon opettelussa vasta alussa.

Kun olin nuori, melko säännöllisin väliajoin lehdessä oli juttu jonkun kirkollisen turistiryhmän vierailusta jossakin Kongossa. Aina sanottiin, että nyt pitää ottaa oppia iloisesta jumalanpalveluselämästä.

Omat kokemukseni ovat toisenlaisia.

Tuossa muistossa vilahti päiväkirjamerkintä reilun kymmenen vuoden takaa. Kirjoitin siinä, että olen lähdössä Namibiaan ja varmuuden vuoksi kirjoitan nyt heti ja ennen matkaa, jotta voin jotakin kokeakin, että matkan opetus on iloinen jumalanpalveluselämä.

Paikan päällä kuulin moniäänisesti veisattuja mollivoittoisia virsiä. Paikallisen virsikirjan lopussa olevissa selitteissä luki usein ”Jukka Malmivaara, Kuopio”.

Samalla matkalla kävin tarunhohtoisessa Swakopmundessa. Se oli baijerilaiseen tyyliin rakennettu kaupunki, jossa vielä 1990-luvun lopulla natsiliput heiluivat. Sen fasiliteettien varjoissa pohdiskelin siellä olleiden lähetyssaarnaajien suurta kärsimystä ja uhrimieltä.

Pohdiskelin, että onko ”afrikkalainen ilo” rasismin huipentuma. Että kerrotaan, kuinka janoiset nälkäkurjet rummuttavat bongojaan, jotta saadaan täkäläinen hengellinen  viihdemusiikki perusteltua.

Jo aikaisemmin olin tutustunut tähän iloon.

Yhdysvalloissa huonetoverikseni sattui maanpaossa oleva Liberian luterilaisen kirkon piispa ja maan varapresidentti Ronald Diggs, ehta mustanaama, joka oli aikanaan väitellyt Aarne Siiralan johdolla Torontossa.

Ronaldin kanssa kuljimme erilaisissa hyväntekeväisyysilloissa maidon ja hunajan maassa, koska tulimme hyvin toimeen keskenämme ja olimme tietysti amerikkalaisten näkökulmasta eksoottisia persoonia.

Ronald edusti kuulemma iloa ja kontekstuaalista afrikkalaista ajattelua ja minä taas olin valkoinen kuolema toisesta maailmansodasta ja maasta, jossa Neuvostoliiton panssarit kulkivat edelleen mitä jääkarhujen sekaan mahtuivat.

Ronaldia otti kupoliin aivan riivatusti, että pitää edustaa iloa ja afrikkalaista ajattelua.

Jossakin hyvien ihmisten illassa hän lopulta dollarishekin saatuaan pomppasikin pystyyn ja ähki tuskissaan, että ensinnäkään minä en edusta mitään iloa vaan päinvastoin olen surullinen ja pahalla päällä kuljettuani Liberiassa kolmen kilometrin mittaisen ruumiskasan päältä Naton koneeseen ja ollessani nyt täällä maanpaossa. Toiseksi minä olen ihminen, kristitty ja teologi ja annan pitkät mokomille teidän kuvittelemillenne afrikkalaisille erityisajatteluille. Voisitteko te joskus ottaa minutkin vakavasti eikä jonkun sepitteen näyttelyesineenä!