Uskonnolliset yhteisöt määrittelevät innokkaasti sitä, mitkä asiat Telluksella ovat moraalisesti oikeita ja mitkä vääriä. Kautta historian uskonnot ovat saaneet aikaan sekä hyvää että pahaa tämän määrittelyinnokkuutensa ansiosta.
Fundamentalistisuus, mustavalkoisuus, ankaruus ja vakavuus, niin jämeriä ja selkärankaisen kuuloisia sanoja kuin ovatkin, äärimmilleen vietynä aiheuttavat paljon pahoinvointia ihmisissä. Noista sanoista sana armo, tuo ihana, keveä, vapauttava ja valoisa kuin aamuaurinko, on kaukana kuin itä lännestä, kuin kivi höyhenestä, kuin murhe ilosta. Siksi kavahtakaamme noita sanoja tietyissä asiayhteyksissä.
Nyt on ollut puhetta siitä, miten mielellään eri uskontokunnissa puhutaan seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Niinkin luonnollinen ja ihmisyyteen peräti ihan oleellisesti kuuluva asia selitellään enempi ja vähempi hengellisesti. Tietty seksuaalisuuteen liittyy myös toisen ihmisen satuttamisen mahdollisuus. Ja aina kun jotakuta satutetaan, se on väärin, tapahtuipa satuttaminen sitten henkisellä, hengellisellä tahi fyysisellä puolella. Tässä kohtaa ymmärrän hengellisyyden tupsahtamisen kuvioihin mukaan. Mutta en muuten.
Usein sellaisia heikkouksia, tilanteita tai jopa synniksi luokiteltuja asioita on helpompi ymmärtää, jotka liippaavat läheltä itseä. Vaikka niitä ei hyväksyisikään, niitä on helpompi ymmärtää. Esimerkkinä vaikkapa abortti. Vaikea ja kivulias asia jo sanana. Parempi, jos koko asiaa ei olisi olemassakaan, niin paljon tuskaa, kipua ja ahdistusta se aiheuttaa ihmisille. Tiedän sen kokemuksesta. Itse en olisi halunnut hommaan ryhtyä, mutta minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa; elä tai kuole. En koe valehtelevani, jos sanon että perheeni takia suostuin aborttiin. En osannut pelätä oman henkeni puolesta, mutta perheen pärjääminen ilman minua huoletti.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat joutuneet ihan epätoivon partaalle havaittuaan tulleensa raskaaksi. He ovat toivoneet ja rukoilleet keskenmenoa – turhaan. Ihmisalkio on jatkanut kohdussa kasvuaan äidin epätoivosta huolimatta ja vähitellen äiti on alistunut tilanteeseen. Useimmat tällaisista tapauksista ovat päätyneet onnellisesti; äiti on rakastunut sydänjuuriaan myöten vatsa-asukkiin pikkuhiljaa. Aina ei ole kuitenkaan käynyt näin onnellisesti ja siitä on tietysti odotettavissa tragedioita kerrakseen.
Sellaisen äidin, joka on kokenut ahdistusta ja epätoivoa omasta raskaudestaan, on aika helppoa ymmärtää äitiä, joka miettii samanlaisessa tilanteessa aborttia. Onhan hän kenties itsekin sellaista miettinyt tai pahimmassa tapauksessa jopa yrittänyt enempi ja vähempi itse aiheuttaakin kotikonsteilla, mutta ei ole sitä kyennyt viemään loppuun asti helvetinpelossaan.
Jos uskonyhteisössä on ankaran kielteinen suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen, raskaus tällaisessa tilanteessa on pahin mahdollinen juttu. Jos vaakakupin toisella puolella on raskauden lopettaminen ja toisella suuri häpeä ja nöyryytys yhteisössä ja kenties vielä julkinen anteeksipyyntö seurakunnan edessä, epätoivossaan voi valita kahdesta pahasta tuon pahemman vaihtoehdon eli abortin. En näe, että se on koskaan hyvä vaihtoehto, se on aina huono vaihtoehto toisesta huonosta. Ja lähes aina se on se huonompi vaihtoehto.
Nainen, joka havaitsee tulleensa raskaaksi, ei välttämättä näe epätoivonsa ja sumunsa keskellä mielessään sitä, mikä on raskauden lopputulos, eli lasta. Hän näkee ja tajuaa vain sen, että raskaus edetessään aiheuttaa hirmuisesti epätoivottuja muutoksia ja vaikeuksia elämässään ja hän ei ole siihen mitenkään valmis. Tällaiselle ihmiselle on hirmuisen vaikea sanoa sivusta yhtään mitään, sanoma ei mene helposti perille.
Väitän, että monelle naiselle raskaus merkitsee todellisesti ihan oikeata vauvaa ja lasta vasta siinä vaiheessa kun lapsi alkaa tuntuvasti potkiskella vatsassa. Siihen asti lapsen olemassaolo ja sen todellisuus on hämärän peitossa. Oli raskaus sitten toivottu tai ei. Ultraäänitutkimukset tekevät vatsa-asukista paljon todellisemman; tuolla se on ja vilkuttelee, oi miten ihanan suloista! Kaikkein todellisin ja ihmeellisin hetki on se kun lapsi lopulta syntyy ja sen saa syliinsä, minulle ne hetket ovat edelleen kaikista ihmeellisimpiä kokemuksia elämässäni <3
Ymmärrän siis äitiä, joka epätoivon keskellä raskautensa johdosta ei kykene näkemään sielunsa silmillä sitä ihmeellistä ihmiselämän alkua, mikä hänen vatsassaan kasvaa. En ole itsekään aina siihen kyennyt. Sitten jälkeenpäin olen ihan ahdistukseen asti harmitellut ja syyllistellyt sitä kun en olisi sylissäni tuhisevaa lasta alun alkaen halunnut. Nämä ovat kipeitä asioita, niin kipeitä, että ihan rintaan sattuu.
Jatkuvasti tapetilla oleva asia laillistettu abortti mietityttää. Lääketiede on kehittänyt keinot epätoivottuja raskauksia vastaan. Onko se oikein? Voiko kukaan ottaa päättääkseen sellaisesta asiasta, missä ihmiselämä lopetetaan? Monien mielestä eettisesti ainoastaan silloin kun äidin henki on vaarassa, on oikein tehdä tällainen päätös. Mutta ei silloin jos äidin mielenterveys on vaarassa tai äidillä on joku muu heppoisempi syy raskautensa keskeyttämiselle. Onko edes olemassa heppoisia syitä asialle? Tiedetäänkö me aina takuuvarmasti missä olosuhteissa raskauksia keskeytetään?
Eräs tuttu oikeustieteen ammattilainen pohti kerran syitä ja seuraamuksia sekä tuomioita. Hän mietti kohtuullisuutta tuomioissa. Poika tappaa isänsä. Asiaa tutkitaan ja kun on menty tarpeeksi syvälle tutkimuksessa, selviää, että isä on hakannut poikaa koko pojan eliniän. Niin, mikä tuomio on oikeudenmukainen pojalle? Nämä eivät ole kuulemma helppoja tapauksia juristeille.
Mennäänpä takaisin abortteihin. Nainen, joka ei ole koskaan saanut omilta vanhemmiltaan osakseen rakkautta, on ollut itse epätoivottu ja kuullut siitä jatkuvasti, havaitsee tulleensa raskaaksi. Hän ei näe epätoivonsa keskellä lapsellansa sen parempaa kohtaloa kuin on saanut itselleen. Hän ei ole koskaan ollut rakastettu, hän ei osaa myöskään itse rakastaa, hän ei näe mitään syytä jatkaa raskauttaan. Voidaanko hänet pakottaa jatkamaan raskauttaan ja synnyttämään lapsensa, vai voidaanko hänet auttaa tilanteesta lääketieteellisin keinoin?
Jossakin kirjoituksessa joku vertasi laillistettua aborttia laillistettuun murhaan. Eli viranomaisten nähden ja avustamana joku saa tappaa toisen ihmisen. Abortissa estetään ihmisen alkua saamasta elämisen lahjaa, tulemasta tuntevaksi ja tiedostavaksi ainulaatuiseksi ihmiseksi, johon hänellä olisi lähtökohtaiset edellytykset, ellei sitä estettäisi. Murhassa estetään jo olemassa olevaa, tuntevaa, tiedostavaa ja ainulaatuista ihmistä jatkamaan hänen elämäänsä. Ihmisalkio ei tunne, tiedosta vielä olemassaoloaan, hän ei ole vielä oma persoonansa, mutta on hyvää vauhtia tulossa sellaiseksi.
Epäilen, että miesten on lähes mahdotonta mennä naisen asemaan lisääntymisasian ”problematiikassa”. Häntähän asia ei voi ikinä koskea samalla tavalla kuin naista. Ei ilmoisina ikinä. Kuitenkin usein juuri mies on ”pahin” moraalinvartija kun puhutaan vaikkapa aborteista. Vaikka nainen tuomitsisikin lähtökohtaisesti abortit, hänellä on useimmiten mukana ymmärtämystä ja armollisuutta asiaa kohtaan.
En ole aborttien puolustaja. Haluan lähinnä suunnata ihmisten katseita syihin ja seuraamuksiin. Miksi nainen saattaa joutua tilanteeseen, jossa hänellä on vastoin hänen omaa toivomustaan ja haluaan lapsi vatsassa? Ihmisen luontoon kuuluvalla seksuaalisella vietillä ja halulla saada oma lapsi, ei ole suoranaista yhteyttä keskenään. Tarkoitan sitä, että seksuaalisuuden kokemiseen ja toteuttamiseen ei tarvita halua saada lapsi.
Raskauden ehkäiseminen seksuaalisessa kanssakäymisessä on harvoin sataprosenttista. Vain selibaatti on sataprosenttista. Miten sitten voidaan estää epätoivotut raskaudet ja abortit? Minusta taas tämäkin asia lähtee vastuullisesta vanhemmuudesta ja vahvasta lapsen ja vanhemman välisestä kiintymyssuhteesta. Ainakin näin kyökkikasvattajana asiaa haparoiden haeskelen.
Jos ihminen saa lapsena kokea kunnioitusta ja rakkautta, hänet opetetaan kunnioittamaan muita ja ottamaan vastuuta itsestään ja toisistaan, hän kykenee myös nuorena ja aikuisena vastuullisuuteen tekemisissään ja jo tämä luo hyvän pohjan välttää elämässä ei-toivottuja asioita ja niiden syntymistä.
Se, ettei ”ajaudu” sekopäisiin ja vastuuttomiin seksikokeiluihin, on varmaan useimmiten seurausta siitä, että on saanut lapsena tarpeeksi huomiota, läheisyyttä ja rakkautta kohdallensa. Ja päinvastoin.
On helppo ja itselle mieluista moralisoida jonkun asian kohdalla sen toteuttajaa, jos ja kun lähemmin tarkasteltuna oikea syyllinen asiaan on itse, joku muu, jotkin vallitsevat olosuhteet tai vaikkapa yhteiskunnallinen järjestys ja ilmapiiri, jonka toteuttamisessa on ollut mahdollisesti myös itse mukana.
Joka tapauksessa suuressa osassa abortin läpikäyneistä naisista lopputulema on se, että nainen kärsii ratkaisunsa takia kovasti elämässään. Mitä siis voi tehdä asian hyväksi? Laillistettu abortti tekee abortin toteuttamisen helpoksi, eli se on edesauttamassa ihmistä astumisessa ojasta allikkoon, suonsilmäkkeestä toiseen vielä pahempaan suonsilmäkkeeseen.
Vai onko laillistettu abortti estämässä tapahtumasta useampaa tragediaa kerralla, esimerkiksi mielen murtumista tai jopa itsemurhaa? Sellaisessa tapauksessa menetettäisiin kaksi ihmishenkeä yhdellä kertaa.
Kun olet lukenut tämän kirjoitukseni, jos sinulla on henkistä vahvuutta, kuukleta abortti ja mene katsomaan kuvahaulla ko. toimenpidettä. Itse en voi katsoa kuvia sydän väpäjämättä ja itkemättä. Kysyn käsi sydämellä itseltäni ja koko maailmalta: Miten ne olisivat estettävissä?
Maailma on vahvojen. Niiden, jotka jaksavat nousta epätoivojen soista voittajina ja joilla on vahvuutta kohdata elämän haasteet ja ongelmat murtumatta. He laittavat kiviä heikompienkin kannettaviksi koska ovat itsekin jaksaneet ne kantaa. Heidän on harvinaisen helppoa moralisoida väsyneitä ja heikkoja. Ylistyslaulu heille ja heidän erinomaisuudelleen!
Arvoisa piispa , Särkiö.
” Jumalallisuus jolla on nykyisen ja tulevan elämän lupaus ”.
Uskonto on esille otettava ” ja toisia ei jätetä ”. Olkoon se sitten koti , työ, koulu , armeija tahi jokin muu korkeampi opisto ja sen elinvoima.
Ihminen voi johtaa itseään harhaan esim, sen osalta , mitä hän ei tunne tai tiedä . Tämä asettaa ihmiselle velvoitteita .
Suomen armeijassa on hyvin kouluttautunut piispa ja sotilaspapit. Heillä varmasti on kykyä jäejestää syvällisiäkin keskusteluja , eri uskontokuntien tai uskonnottomien kanssa.
” Ajattele positiivisesti , älä lotkauta korvaasi pessimistien pilkalle , vaan pidä ajatuksesi kirkkaana , tästä seuraa , että tämänhetkinen ajattelutapasi tekee meistä sellaisia kuin tulevaisuudessa olemme ,
saapuaksemme sille onnen uralle, mitä itsekullekin ihmisuralle on varattu, voidakseen siten olla tarkoitustansa vastaava ihminen.
Tuntemattomanakin , usein ihmisviisaudessa kulee monenlaisia elämäntyylejä ja kohtaloita , kuka meille antaa elämänarvon , ( ” Itse ” ).
( ” Kuka tahansa voi tietää , mutta vain kuuntelemalla ymmärtää ,
Piispa Irja Askola ” ).
ulevan elämän lupaus “.
Olettekohan Te koskaan käyneet armeijassa? Tunteneet ketään joka sellaisessa on käynyt? ”Suomen armeijassa on hyvin kouluttautunut piispa ja sotilaspapit. Heillä varmasti on kykyä jäejestää syvällisiäkin keskusteluja , eri uskontokuntien tai uskonnottomien kanssa.”
Koulutus on lähinnä kristilliseen teologiaan. Uskonnottomuutta ei osata. Sekoitetaan vapaa-ajattelijat, uusateistit, uskonnottomuus, igteismi sulaksi sekamelskaksi. Ei eroteta antiteismiä, sekularismia ja osallistusttamisesta vapauttamista toisistaan. Keskustelussa ei päästä edes argumentteihin asti, kun pitää kuluttaa aikaa perustason asiavirheiden korjaamiseen. Näkyy täällä kotimaan puolella. Miten muka voi keskustella uskonnottoman kanssa jos ei ymmärrä koko uskonnottomuuden skeneä?
Lisäksi armeijassa mitään aikaa saa keneltäkään. En ymmärrä miksi monet naiset kuvittelevat, että armeijan kapiaiset ja muu jäsenistö oleilisi rivimiesten ja alokkaiden keskuudessa. Että syntyisi jokin henkilökohtainen suhde tms. Ei vastaa reaalista tilannetta.
Ja sitten se uskonnollinen opetuskin on siellä mitä on. Omalla armeija-ajallani sotilaspappi selitti että kristinusko sallii sotimisen. Ei argumentoinut tämän puolesta kuitenkaan, tyhjäksi epäfilosofiseksi väitteeksi heitti. Tunti meni ja olo oli kuin Intelligent Designin luennoilla istuttua. Että ensin on luvattu jotain perusteluja ja sitten on vain kehuttu miten hienoa on, mutta se perustelu on unohtunut jakaa.
”Kuka tahansa voi tietää , mutta vain kuuntelemalla ymmärtää” pitää toki varmasti paikkaansa. Mutta jos ja vain jos kuunnellessa imee tietoa. En ole vielä kohdannut ainuttakaan kristittyä (edes piispatasolla) joka yltäisi edes perusasioiden osaamiseen. Juuri kukaan ei yllä edes tälle helpoksi kehutulle tasolle. Saati että ponnistaisi tätä korkeammalle, ymmärtämiseen.
Itse sanon, että jos armeija todella korostaa ja toivoo sitä teismiä ihmisiltä, niin jo on. Eikö muka riitä että sodassa antaa elämänsä? Pitääkö omatuntokin antaa? Ja jos, niin minkä arvokkaan puolesta tässä muka enää taistellaan?
Tuomo Hämäläinen: ”Omalla armeija-ajallani sotilaspappi selitti että kristinusko sallii sotimisen. Ei argumentoinut tämän puolesta kuitenkaan, tyhjäksi epäfilosofiseksi väitteeksi heitti.”
Olisikohan sen sotilaspappitoiminnan taustalla perimmäisenä ja alkuperäisenä syynä kuitenkin pyrkimys antaa ikään kuin ”Jumalan siunaus” sille sotimiselle mahdollisessa sotatilanteessa?
Siihenhän liittyy lähimmäisten tappamista, jollaista kristitty ei saisi tehdä ja jota periaatetta ja käskyä ei ihmisillä olisi oikeutta kumota. Hengelliseltä kannalta asioita tarkistellen hyvin vaikea tilanne vilpittömälle kristitylle. Olisiko joskus alunperin ollut ajatuksena, että pappi voisi toimia ikään kuin jonkinlaisena ”välimiehenä” ihmisten ja Jumalan välillä ja tarpeen tullen osoittaa, että nyt on lupa ja oikeus toimia Jumalan lakien ja periaatteiden vastaisesti?
Vesa Ahlfors: ”Siihenhän liittyy lähimmäisten tappamista, jollaista kristitty ei saisi tehdä ja jota periaatetta ja käskyä ei ihmisillä olisi oikeutta kumota. Hengelliseltä kannalta asioita tarkistellen hyvin vaikea tilanne vilpittömälle kristitylle.”
Kansainvälinen oikeus sisältää käsitteen Jus ad Bellum, oikeutettu sota. Oikeutettu sota on hyväksytty mm. YK:n peruskirjassa, jonka 51.artiklan mukaan ”Jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen.”
Sotilaspapit eivät ole armeijassa hyökkäyssotia varten, vaan antamassa hengellistä tukea hyökkäyksen kohteeksi joutuneille, jotka ovat pakotettuja sotimaan hyökkääjää vastaan puolustaakseen kotejaan ja maansa itsenäisyyttä ja laillista yhteiskuntajärjestelmää.
Tuula Hölttä: ”Sotilaspapit eivät ole armeijassa hyökkäyssotia varten, vaan antamassa hengellistä tukea hyökkäyksen kohteeksi joutuneille,..”
On niitä kyllä ollut ”talkoissa” mukana eri maiden hyökkäyssodissakin. Samoin kuin yksittäisten maiden sisäisissä konflikteissakin. Huomiota herättävillä tavoin kaikenlaisia pappismiehiä esim. Ruandan kansanmurhan ”karkeloissa.”
”Olisikohan sen sotilaspappitoiminnan taustalla perimmäisenä ja alkuperäisenä syynä kuitenkin pyrkimys antaa ikään kuin “Jumalan siunaus” sille sotimiselle mahdollisessa sotatilanteessa?”
Olisiko niin että jos sotilaspappi armeijassa selittää janttereille vakavalla naamalla aloittaen sanoilla ”Sotiminen ei ole kristinuskoa vastaan” että kysymys on väitelauseesta jota ei saisi jättää epäargumentoinnin asteelle.
Pääasiani on kuitenkin se, että syvällisyys puuttuu armeijan pappistoiminnasta. Asiat ikään kuin syötetään sen älykkyysosamäärä 80 riittää+oletus teologisesta osaamattomuudesta yleisön puolella -mallin mukaan. Osaaminen tässä tasossa on irrelevanttia. ”Perusteita idiooteille” on ahdistavan tyhjää, oli asia mikä tahansa.
Ja toinen asia on se, että jostain syystä perusasetelmana näyttää olevan se, että uskonnottomuus tulkitaan sitä kautta että ”ei ole ymmärtänyt jotain oikein”. Kuitenkin kun katsotaan sisältöjä niin selvästi uskonnottomuuden sisältöä ei osata kristittyjen puolella. Joten päätelmä uskonnottomuuden pinnallisuudesta, yksinkertaisuudesta jne. ovat puutteellisia. (Suomessa jokainen osaa Dawkinsin jumalharhan mainita nimeltä, ja osaa herjata militantiksi tai vapaa-ajattelijaksi tai stalinin joukkomurhista vihjata. Mutta selväksi tulee että uusateismin kritiikki on lainattu McGrathilta jonka aiheen kontekstointi on todella vajaa ja täysin virheellinen. Vielä heikommat ovat menneet Eskolaan joka käsittelee uusateismin kritiikkiä ”ateismin sietämättömässä keveydessä” vanhan ateismin mallilla, eli Nietzscheä ja Sartrea vetelee. Vaikka ei oikeastaan liity mitenkään. – tosin näidenkin mainittujen käsittely on pirun puutteellista. Kenties siksi että piti kirjoittaa pilkkakirja – joka muuten näkyy jo ironisessa nimessä ”Dawkins delusion”. Sam Harrisin etiikkamallia ei osata, saati kritisoida. Ihan kuin olisi vain tuo yksi kirja. Valitan, se ”yksi kirja jolla mennään” on vain kristittyjen malli.)
”Olisikohan sen sotilaspappitoiminnan taustalla perimmäisenä ja alkuperäisenä syynä kuitenkin pyrkimys antaa ikään kuin “Jumalan siunaus” sille sotimiselle mahdollisessa sotatilanteessa?”
Luulisi kuitenkin käskyn toisen ihmisen tappamisesta (huolimatta tämän kansallisuudesta) tekevän vilpittömän kristityn hieman mietteliääksi.
Onko maapallolla valtioita joilla ei ole minkäänlaisia puolustusvoimia omasta takaa?
Puolustusvalmius taitaa kuulua oleellisena osana jokaisen valtion varustuksiin?
Esimerkiksi Liechtenstenilla ei ole omia puolustusvoimia. Enkä ole varma Islannistakaan.
Salme Kaikusalo: ”Onko maapallolla valtioita joilla ei ole minkäänlaisia puolustusvoimia omasta takaa? Puolustusvalmius taitaa kuulua oleellisena osana jokaisen valtion varustuksiin?”
Se juuri kuvaakin hyvin ihmishallitusten ja järjestelmien epäonnistumista ja toivottomuutta. Asevarustelu vie yhä enemmän valtioiden materiaalisia ja henkisiä voimavaroja. Monin paikoin niitä tarvittaisiin enemmän köyhyyden ja terveydenhuollon parantamiseen.
Danielin kirjan 2. luku: ”44. Mutta niiden kuningasten päivinä on taivaan Jumala pystyttävä valtakunnan, joka on kukistumaton iankaikkisesti ja jonka valtaa ei toiselle kansalle anneta. Se on musertava kaikki ne muut valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti,..”
Matteuksen 6. luku: ”10. tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa;”
Saarnaajan kirjan 8. luku: ”9. Kaiken tämän minä tulin näkemään, kun käänsin sydämeni tarkkaamaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu aikana, jolloin ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen.”
On toivoa herättävää, että joskus tulevaisuudessa, kun Jumala on luonut uudet taivaat ja maan, Jumalan valtakunta on täyttä todellisuutta. Tietysti jo 1000-vuotisessa valtakunnassakin, mutta Saatana pystyy kuitenkin nostattamaan vielä siellä asuvien ihmisten keskuudesta kapinan.
Tosiasia on, että nyt vallitsevassa todellisuudessa Jumalan valtakunta ”on sisäisesti meissä” uskovissa, joten kansakunnat/valtiot tarvitsevat myös maallisia puolustusvoimia turvaamaan valtioidensa rajoja ja kanslaistensa turvallisuutta.
Toivon Särkiölle ja sotilaspapeille Jumalan siunausta tärkeässä työssään.
Minulla on sotilaspastorista hyviä muistoja varusmiesajaltani Riihimäellä. Siellä oli oma kirkkokin etukasarmilla, ja monet kerrat kävin siellä HPE:llä. Sotilaspastori oli meille uskoville varusmiehille tuki ja sielunhoitaja.
Katkeroituneella ihmisellä on varmasti toisenlaisia muistoja…..
Usein vedotaan Naisen oikeuteen omaan ruumiiseen, mutta unohdetaan yksi tärkein asia. Lapsi ei ole naisen ruumista. Entä onko lapsella oikeus omaan ruumiiseensa?.
Raiskaustapauksissa nainen antaa lapselle kuolemantuomion ”heti”, isän rikoksen takia (raiskaaja). Onko lapsi syyllinen isän rikokseen?.
Monelle myös elämää rajoittava, ei saa tehdä kivoja juttuja jne.
Uskon, että Riston mieli muuttuisi, jos hänet raiskattaisiin ja hän tulisi sen seurauksena raskaaksi.
Ja olemassa ns. katumuspilleri, joka voidaan ottaa vaikka heti yhdynnän/raiskauksen jälkeen. Ei siinä lasta lähdetetä.
Ja raiskaus ei oo kivaa.
Jusu, mies ei edellenkään voi ymmärtääkseni tulla raskaaksi.
Olenkin jo kertonut eräässä aihetta käsittelevässä blogissa, että olen aiemmin parisuhteessa joutunut tukemaan kumppaniani abortissa. Toisten elämänmenoon puuttuville voi olla lähes mahdotonta ymmärtää, että päätös todellakin on henkilökohtainen eikä kuulu muille, nimittäin kaikenlainen moralisointi voi pahentaa tilanteesta syntyvää masennusta entisestään. Eihän se naisesta tunnu hyvältä, varsinkaan kun alkava raskaushormonitoiminta tekee päätöksestä vielä vaikeampaa, mutta kun lapsen tulo olisi silkka katastrofi, niin eipä siinä paljoa tarvitse miettiä oikeaa ratkaisua.
Tilanteessa raskaus huomattiin vasta todella myöhään, niin myöhään, että abortin saaminen ei välttämättä olisi ollut läpihuutojuttu, tai niin siis pelkäsimme silloin. No, siinäpä sitten kaksi päihdeongelmaista yrittää varmistaa tilanteen ja saada aikaan keskenmenoa täysin holtittomalla päihteiden ja lääkkeidenkäytöllä. Onneksi tapaus kuitenkin hoitui ihan lääkärin toimenpiteellä, eikä keskenmenoa tarvinnut pidempään yrittää kotikonstein, vaikka netistä kyllä ohjeita löytyykin niin kotilääkinnälliseen kuin ihan mekaaniseenkin keskeytykseen.
Onneksi nuokin kokemukset ovat mennyttä elämää, mutta toivon, että tässä maassa ei lähdetä raskaudenkeskeytyksen saamista tiukentamaan. Saattaa monenkin epätoivoisen nuoren avunetsinnät päätyä netin epämääräisten kotilääkärivinkkien seuraan.
Hyvä lähtökohta on, että niin kauan kuin jokin on ihmisen sisällä, niin on ihmisen ihan oma asia, mitä sille tekee. Ei toista voida pakottaa tekemään mitään tahtonsa vastaista.
Vuokko oli myös oikeassa siitä, että mikään ehkäisy ei ole 100% varma, joten karmivaa on myös osan terveydenhuoltohenkilökunnan suhtautuminen abortin tarvitsijaan vastuuttomana sekoilijana. Kyllä ihan vakaassa parisuhteessa lapsi voisi syntyä keskelle helvettiä molempien vanhempien jäätyä työttömäksi ja pikavippivelkaiseksi, opintojen ollessa kesken ja mielenterveyden järkkyessä.
Kuka nuori uskaltaa nykyaikana ottaa riskin ja pullauttaa maailmaan suunnittelemattoman lapsen ilman mitään tietoa omasta tulevaisuudestaan ja sosiaalisten turvaverkkojen ja tulevaisuudennäkymien ohentuessa koko ajan?
Suurinta vastuullisuutta on tehdä muksut sitten, kun oikeasti pystyy takaamaan niille onnellisen lapsuuden ja kun on itse kypsä vanhemmuuteen. Valitettavasti näin ei ole läheskään aina.
Kiitos Samuel kokemuksesi jakamisesta. Ehkä näin alamme ymmärtämään tätä asiaa hiukan edes laidasta.
Raiskauksessa nainen on menettänyt oikeuden ruumiseensa tai tätä oikeutta on rikottu. Nainen ei ole missään vaiheessa halunnut miestä sen enmpi kuin lastakaan, hän on enempi kuin shokissa tapahtuneesta, minusta hänen hyvinvointinsa eteen on tehtävä kaikki voitava ja joskus se voi tarkoittaa aborttia.
Välttämättä nainen ei anna sitä kuolemantuomiota lapselle, vaan hän on täysin kykenemätön jatkamaan elämää raskautensa kanssa. Vaikea ja ihan hirvittävän järkyttävä tällainen tilanne on joka tapauksessa. Enpä pystyisi vieressä pakottamaan naista jatkamaan raskauttaan, raiskattua, tuskaa ja syvää ahdistusta huutavaa rikkirevittyä ihmisparkaa. Ei, en kykenisi en.
Sivusta ja varsinkin miehenä on helppo heitellä tuommoisia ”ei voi tehdä kivoja juttuja” -kommentteja. Eihän siinä -hyvänen aika- sellaisesta ole kyse!
Olenkin Vuokko käsittänyt, että aborttissa on kyse Naisen hyvinvoinnista, ei niinkään lapsen. Ihan ajatuksena lähdin spekuloimaan asialla, kun näin tämä pienen dokumentin, jossa tämä kristitty vertaa yhdysvalloissa tehtyihin abortteihin toisenmaailman sodan holokaustiin. Sodan jälkeen kohtuun murhattuja lapsia on reipas 50 milj. Kannattaa katsoa, on tekstitetty suomeksi.
http://www.youtube.com/watch?v=7y2KsU_dhwI
Ja eikös naisen hyvinvointi ole tärkeä asia? Mielisairaala? Itsemurha? Ja myös lapsen hyvinvointi?
Joillekin on vaikea käsittää, kun kyseessä ei ole oma elämä, oma suuren suuri ja ihana napa ja oma hyvinvointi. Joillekin toisessa oleva kipu ja tuska on sama kuin kuolleessa kivessä oleva kipu ja tuska.
Vuokko Ilola on taas rohkeasti tuonut, ihan omakohtaisen kokemuksen kautta kipeän ja erittäin vaikean aiheen, mutta myös vakavan asian.
Ensimmäiseksi tuli mieleeni ajatus kun luin kirjoitus, meistä ihmisistä ja meidän epävarmuudesta kun on vaikeista asioista kyse. Kyselen mielessäni voisko olla niin kun olemme epävarmoja, joudumme puhumaan vahvoilla sanoilla ja termeillä vahvistaaksemme omaa horjuvaa kantaamme, enkä nyt tarkoita Vuokko Ilolaa, mutta yleensä meitä kaikkia. Kun kuulen ja luen ihmisiä joilla on vahvoja mielipiteitä, ovatkohan he todella paneutuneet aiheeseen, onko heillä elämän kokemusta ihan oikeasti kyseisestä aiheesta. Puhutaanko suulla suuremmalla.
Uskon että aiheen kirjoittaja tietää mistä puhuu.
Periaatteessa avioliitossa on vastuu yhtälailla molemmilla puolisoilla koko perheestä ja sen hyvinvoinnista. Tiedämme miten kaikki heijastuu kaikkeen vaikka ei niistä puhuta.
On tuskallista ajatella että lasta odottavan äidin pitäisi otta yksin vastuu lapsen tulevaisuudesta, tai omasta jaksamisestaan sekä terveydestään.
Luulisin että monia tapauksia olisi voinut hoitaa asioita toisin jos olisi ollut vahvaa tukea kaikilta eri tahoilta. Teveydenhuollosta, kunnansosiaali avusta, perheterapeutit. Suvun tuki, seurakuntien järjestelmät, kenties uskon ystävät.
Monasti on kyse siitä löytyykö oikeita asenteita, yksikertaisesti halusta auttaa ja tukea jos näyttä siltä että apua tarvitsisi antaa.
Useinmiten näiden kaikkien pohjalla on kyse lähimmäisen rakkaudesta, rakkaus saa paljon aikaa, oikein ihmeteltävästi
Kiitos Vuokko hienosta kirjoituksesta.
Ei ole kahta samanlaista elämää ja elämäntilannetta. On kyse vaikeista valinnoista.
Jos laillisen abortin mahdollisuutta ei olisi, syntyisi varmaan uusi laittomien ”enkelintekijöiden” ammattikunta, mikä tietäisi verenvuotoihin ja pahoihin tulehduksiin menehtyviä uhreja.
Todella koskettava kirjoitus Vuokko, kiitos siitä. Ja omakohtainen ja rohkea.
Itse olen aborttia vastaan, mutta olen eri mieltä siitä, että voiko mies oikeasti ymmärtää aborttia. Totta kai mies varmasti ymmärtää sen eri lailla, hänhän ei kanna sitä elämää siellä kohdussa. Mutta hän on vierellä. Ja sitten on niitä, jotka saavat kiittää Jumalaa siitä, että häntä ei ole abortoitu, tai että elämä olisi mennyt täysin toisenlailla eikä olisi syntynyt, jos joku aiemmin olisi abortoitu. Kyllähän se silloin menee aika omakohtaiseksi, vaikka olisi mies? Jos on itse ollut ”toisella puolella” tietämättään?.
Varmana kyseessä on kauhea kipu abortintehneille, joita kovat puheet voivat satuttaa. Mutta anteeksianto ja armo ovat mielestäni tässä asiassa tärkeitä. Hyvä vastaus tähän mielestäni lienee ituprojekti (http://www.ituprojekti.net/), joka pyrkii tukemaan abortintehneitä tai sitä pohtineita. Sen takia, jos joku on abortin tehnyt niin häntä täytyy tukea ja olla läsnä siinä surussa. Kuten sanoit, niin se on satuttava prosessi. Ja kauheaa. ”Abortin jälkeen kokemukset”-osiosta ainakin nousee mieleeni se, että abortin tekeminen täytyy kohdata sinä kuin se on. Vastan sen jälkeen siitä voi päästä yli. Näin ainakin tulkitsen noita kertomuksia, joita tuolla sivulla on.
Suureksi ”syntipukiksi” nostaisin ne munattomat miehet, jotka jättävät raskaaksi tulleen naisen yksin, koska eivät hyväksy raskautta. Kyllä vastuu pitää ottaa teoistaan. Moni nainen kuitenkin jätetään yksin äkkiraskautensa kanssa.
Nostaisin ehkä yhden kysymyksen tästä vielä esiin: Onko ihminen vastuussa teoistaan, vaikka häntä olisi haavoitettu ja rikottu? Liittyen isän tappaneeseen poikaan, tai sitten ikävästä syystä syntyneeseen. Omasta mielestäni se auttaa ymmärtämään, mutta se ei poista teon laatua. Jokainen sitten vastatkoon tähän itse.
Nostaisin sitten vielä esimerkiksi katolisen kirkon opista sen näkökulman, että he eivät pidä sitä aborttina, että nainen on vaarassa, vaan ajattelevat silloin, että tehdään leikkaus, jolla pelastetaan äiti ja silloin ikävä kyllä lapsi menehtyy. Tai jotenkin näin. Tiedä sitten?
Kiitos Topias, taas ymmärrän enempi asiasta. Kyllä joo asia silloin koskee myös miestä, jos/kun hän on toisena osapuolena asiassa ja vielä vastuullisena ihmisenä. Hänelle lapsenmenetys voi olla isokin suru, vaikka hän ei sitä vatsassaan kannakaan.
Tuohon vastuukysymykseen en osaa vastata jos rikkinäinen ihminen tekee jotain moraalitonta.
Edelleen pyydän menemään tässä aborttiasiassa naisen osaan. Hän ei välttämättä tiedosta tai näe mielessään ihan oikeaa lasta epätoivonsa keskellä. Tätä on vaikea selittää, mutta parhaiten sen ymmärtää kun kokee asian. Siis tavallaan hän ei ole tilanteessa estämässä kenenkään elämää, koska ketään ei vielä olekaan. Asia on raskauden alkuvaiheessa muutenkin tosi hämärän peitossa useimmille naisille, vasta ensimmäinen ultraäänikerta tai lapsen hento potku tekee asiasta todellisemman.
Kun nainen on ei-toivotusti raskaana, hän vihaa tilaansa ja toivoo keskenmenoa ja kurkkii epätoivoisena joka vessakäynnillä pikkupöksyjään mahdollisen vuodon alkamisen toivossa, niin ihan samalla tavalla hän, kuin aborttia harkitsevakin nainen, ei näe mielessään lapsen ihania nukkaposkia ja tuhisevaa maidontuoksuista olemusta. Hänen epätoivoinen tilansa estää häntä näkemästä asiaa. Kaikkien ei tarvitse olla edes epätoivoinen, kun lapsen saaminen on epätodellista lähes niin kauan kunnes saa tuhisevan nyytin syliinsä.
Varmasti tosi vaikeaa ymmärtää tätä asiaa, mutta yritetään selittää 🙂
Toi ituprojekti on kyllä mielestäni kammottava enkä suosittele sitä kenellekään. Jokainen voi sen lukea itse.
Synniksi tehdään laillinen terveydenhuollon toimenpide ja sillä aiheutetaan kärsimystä. No, jotkut pitävät masennuslääkkeitten syöntiäkin syntinä ja epäluottamuksena jumalaan. Jotkut peräti demoneille avautumisena.
Parempi apu löytyy terveydenhoitajilta, perheasiain neuvottelukeskuksen työntekijöiltä ym. auttajilta, jotka eivät SAA ottaa kantaa teon oikeutukseen puhumattakaan synnillisyyteen. Esimerkiksi sosiaalityöntekijät.
Asiaa Sonjalta.
Luin ituprojektin sivuja ja olen sitä mieltä, että projekti on tarpeelliinen. Sivuilla kerrotaan: ”Päätöksenteon tueksi saat tietoa eri vaihtoehdoista: raskauden jatkamisesta, raskauden keskeytyksestä tai mahdollisuudesta antaa lapsi adoptoitavaksi. Tarjolla on tietoa myös itse raskaudesta ja sikiön kehityksestä sekä yhteiskunnan tukimuodoista lapsiperheille ja yksinhuoltajille.
Voit soittaa tai tulla keskustelemaan myös jos sinulle on tehty abortti, etkä saa asiaa mielestäsi.”
On tärkeää auttaa heitä, jotka ovat yksin tilanteensa kanssa ja heitä, jotka ovat jo ratkaisseet tilanteensa teettämällä abortin ja kantavat siitä syyllisyyttä. On myös tarpeen kertoa adopiosta jne.
On tärkeää sekä ennalta ehkäistä masennusta että auttaa jälkikäteen mahdollisesta masennuksesta kärsiviä aborttia suunnittelevia/läpikäyneitä naisia. Olisi jopa heitteille jättöä jättää heidät yksin ilman että rinnalla kulkisi yhtään myötätuntoista ihmistä.
Tällekin työmuodolle on tarvetta ja sitä ottavat vastaan he, jotka kokevat sitä tarvitsevansa.
Kun lueskelin Ari-Pekka Palolan ammattitaidolla tekemää SRK-historiaa ja sitten mietiskelin kirkkoherra Kullervo Hulkon käsityksiä avioliitosta, abortista/lapsirajoituksesta, pidättyvyydestä ja muusta, sitä viisaimmilta ne alkoivat tuntua.
Hulkko ei hyväksynyt aborttia ”sosiaalisilla, naisen asemaan liittyvillä tai mukavuusperusteilla.” Mutta katsoi sen mahdolliseksi eräissä tapauksissa lääketieteellisin perustein, jos naisen henki oli vaarassa.
Palola kirjoittaa: ”Hän (Hulkko) totesi kokemusten osoittavan, että siellä, missä aviopuolisoiden usko on elävä, voitetaan avioelämän vaikeudet. Hulkko: ”aina on olemassa vikaa, heikkoutta, kykenemättömyyttä ja lankeemusta. Siksi on aina myös syytä katumukseen ja parannukseen.”
Viisasti ajateltu.
En ole täysin varma, että naisia, jotka kokevat abortin syvästi, raskaasti ja tuskallisesti on ihan niin lukuisa määrä kuin tunnutaan hivenen herkkäuskoisesti oletettavan. Abortti on myös ehkäisykeino. Tulisi muistaa, että nykyisen aborttilainsäädännön aikana on tehty lähes miljoona raskaudenkeskeytystä. Hätkähdyttävä luku, jota kliinisellä kielelläkään ei täysin pysty mitätöimään.
Entä jos joku (muu kuin sinä) raiskaisi vaimosi ja hän tulisi raskaaksi, niin mitäpä tuumaisit?
Jotkut eivät selviä raiskauksesta ikinä, vaan menettävät terveytensä, työkykynsä ja kykynsä parisuhteeseen loppuiäkseen. Ja jos raskaaksi vielä siitä tulisi, niin miten ihmeessä joku voi olla kieltämässä raskaudenkeskeytystä.
Vielä tuosta omasta hyvinvoinnista ja omasta ”kivasta ja helposta elämästä” kun on puhe lisääntymisestä. Se on kumma juttu, että aina muulloin on oikeutettua ajatella omaa terveyttään, mielenterveyttään ja hyvinvointiaan, mutta ei silloin kun on kyse lisääntymiseen liittyvistä asioista. Ei kaikki näin ajattele, mutta jotkiut ja varsinkin vl-liikkeessä.
Sitten vähälapsiset ihmiset tai lapsettomat yhdistetään hirmuisen helposti näihin abortin ja ehkäisyn suosioihin ja halveksivasti puhutaan heidän halustaan viettää helppoa elämää. Vaikka kukapa se raskasta ja vaikeaa elämää itselleen havittelisi, ei varmasti ihan kukaan.
Mutta nyt sitten asiaan. Olen huomannut, että nämä ”hyvää, helppoa ja kivaa elämää” havittelevat ihmiset, ovat mitä vastuuntuntoisimpia vanhempia lapsilleen ja tekevät KAIKKENSA, jotta lapsella olisi hyvä olla. Eli he eivät edes yritä päästä lapsenhoidossa helpolla. Itselläni lapset ovat pakotetusti kulkeneet enempi ja vähempi ”siinä sivussa” kun heille jokaiselle ei ole yksinkertaisesti ollut niin paljon aikaa kuin he olisivat tarvinneet.
Ja juuri tämä valtaisa vastuuntuntokin voi olla taakkana silloin kun tullaan raskaaksi ei-toivotusti. Ajatellaan, että elämäntilanne on niin huono jo itselle, niin lapsesta huolehtiminen ei voi sujua hyvin missään tapauksessa. Tietenkin tällaisessa tapauksessa ympäristön tuki olisi ihan kallisarvoinen asia.
Eli en lähtisi helposti, heppoisesti tekemään abortteja missään tilanteessa, mutta tehdäänkö niitä edes sillä tavalla?
Tehdään.