Kun olin jotain 18-v., niin kerran kotia tultuani äiti oli jotenkin lievästi poissa tolaltaan ja kertoi, että he olivat katsoneet kymmenvuotiaan pikkusiskoni kanssa tv:stä jotain Abrahamista kertovaa elokuvaa. Pikkusiskoani oli järkyttänyt kohtaus, jossa Jumala vaati Abrahamia uhraamaan poikansa. Pikkusisko oli kysynyt äidiltä, että miksi Jumala halusi tällaista. Äiti ei osannut vastata, äidillä kun ei ollut uskonnollista vakaumusta, enempi uskonnoton sellainen kyllä.

Äiti sanoi, että minun olisi pitänyt olla kotona vastaamassa kysymykseen, hän kun ei siis osannut. Muistan kun menin ihan jumiin sisäisesti. Silkka kauhu puristi minut maan rakoon. Onneksi sisko ei ollut kotona.

Ystävällä on ollut parisuhdekriisi tai avioero ja hän pyytää minulta apua, näkökulmaa tai edes jotain. Menen ihan jumiin toisen hädän edessä ja koko sisimpäni vaan halvaantuu, kun en tiedä. Mistä minä tiedän, kannattaako erota, mennä parisuhdeterapiaan, tanssikurssille, seksineuvontaan, hotlips-kauppaan vai mitä? Mistä minä tiedän oikeastaan juurikaan yhtään mitään.

Mistä ihmeestä minä tiedän, miksi jumalat vaativat ihmisuhreja? Miksi Abrahamin, Iisakin, Jaakobin, Mooseksen, Daavidin, Jeesuksen, Paavalin, kirkkoisien, Augustinuksen, Lutherin, Agricolan, Laestadiuksen, Muroman, Ilmari Kariniemen ja Leif Nummelan Jumala vaati pojan tappamista? Asia ei kai Abrahamille ollut äkkiältään ongelma. Ainakin kuvausten mukaan hän eli heimouskontojen ympäröimänä, joissa ihmisuhritkin olivat mahdollisia jumalten lepyttämiseksi tai jonkin sota- tai sato-onnen saamiseksi. Jahven vaatimus ei itse asiassa poikennut kauheasti ajan tavoista. Mutta meille se on ongelma. Muttei niille, jotka alkavat pläräämään Uutta testamenttia ja kaivavat Paavalin roomalaiskirjettä tai kirjettä heprealaisille ja löytävät Abrahamin uskon esikuvaksi sieltä. Ei ollut kohtuuton vaatimus oman lapsen tappaminen, ei. Ota mallia patriarkan uskosta, mutta älä sinä nyt kuitenkaan ala lasta uhraamaan. Tai no… on näitä oman lapsen uhraajia vielä tänä päivänäkin: jos oma lapsi on homo, niin voi olla, että uhrataan mitä vaan. Muttei sitä omaa ihmiskäsitystä ja uskoa. ”Jumala ei luo homoja!”

Mutta on toisenlaisiakin tarinoita, onneksi: Kun oma lapsi kuuluu niihin, joilla piuhat menevät eri tavalla kuin valtaväestössä, niin silloin joku näistä vahvan vakaumuksen ihmisistä kykenee ehkä kivuliaaseenkin prosessiin: tarkastamaan ja muuttamaan omaa maailmankuvaa ja ihmiskäsitystä. Osataan myöntää, että olen käsittänyt jotain perustavasti väärin, maailmassa onkin tilaa erilaisuudelle ja oma lapseni on osoitus siitä. Hänessä ei ole virhettä, vammaa, syntiä. Hän on hyvä, sellaisenaan. Hän ei ole geeneiltään rappeutunut tai väärän kasvatuksen uhri. Hän on kaunis.

Mutta tarina Abrahamista ja tapettavasta pojasta elää. Toisille raamatullisen uskon esikuva, toisille jotain muuta. Mitä tarina merkitsee minulle? Miksi Jahve sellaista vaati? Ja miksi Abraham oli valmis uhraamaan poikansa? Ja keskustellaanpa hieman Jeftan tyttärestäkin! Voi taivas, älä kysy…