Ensitapaaminen;
kuin olisi aina tuntenut,
kuin olisi tullut kotiin pitkältä matkalta.
Ei tarvinnut kysyä: ymmärrätkö?
Ei epäillä: hyväksytkö?
Ei miettiä: uskallanko kertoa?
Muistatko katseemme kohtaamisen siellä porttikongissa?
Muistat sinä ja minäkin muistan.
Silmiemme välillä oli hellyyden ja kaipuun näkymätön silta.
Rakkaus on kestänyt surunlaaksoissa ja ilonlähteissä.
Kuun kumottaessa taivaalla hopeisena, satakielen lirkutellessa iltakonserttiaan. Se on ollut romanttisen ihanaa ja helppoa.
Auringon paahtaessa hellittämättä. Se on ollut tuskallisen hiostavaa.
Myrskytuulen humistessa kattomme yllä. Se on jopa pelottanut.
Mutta rakkaus on kestänyt. Miten se on ollut niin lujatekoista?
Sitä aina ihmetellään,
miten toisemme löydettiin;
kaksi toisilleen tuntematonta
ja kuitenkin niin tuttua ihmistä.
Toinen tyypiltään kuin Pohjoisen pakkastyttö ja toinen kuin etelän lämmöstä kylmään Pohjolaan eksynyt tumma ”mantelisilmäpoika”.
Äitini sen nimen sinulle antoi kun kysyi minulta: kuka se oli se mantelisilmäinen poika?
Hän näki hellyyden ja kaipuun välillämme.
Sitä hän aina ihmetteli, kuinka ne mantelisilmät kostuivat aina niin herkästi.
Kostuvat ne vieläkin.
Hellät ja rakkaat mantelisilmät, joita aina niin mielelläni katselen.
Hellyyden ja kaipuun näkymätön silta olkoon aina katseidemme välillä.
Kuin satakielen taiturimainen laulu hopeisen kuun alla.
Niin satumaista.
Kuin ihmeellinen tarina unelmien ja rakkauden maasta,
joka välillämme aina yhä udestaan ja uudestaan alkaa elää.
En halua koskaan sen loppuvan.
Kiitos rakkaani mantelisilmäpoika.
Onnea ja siunausta elämäänne edelleen, te ihanat!