27.8.2015 MIKA WALTARIN SUHTEESTA KRISTINUSKOON

Mika Waltarin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 36 vuotta. Viimeistä edellisenä elinvuotenaan 1978 Waltari kertoi: ”Uskonto, nimenomaan kristinusko, on nuoruudesta alkaen ollut elämäni viiltävin sisäinen kysymys. Rauhaa se ei ole minulle antanut kuin joinakin lyhyinä elämäni vaiheina.”

Mahtoivatko nuo rauhan hetket olla niitä mystisiä kokemuksia, joita hänellä silloin tällöin oli ja jollaisia hän kuvasi näin: ” Tätä voi sanoa eräänlaiseksi tietoisuuden laajenemiseksi, että siis jonkinlaisena selittämättömänä, käsittämättömänä tuokiona tajuaisi jotakin, jotakin Jumalan olemuksesta. Siihen liittyi hyvin voimakas kirkkauden ja valon aistimus, joka ei johtunut ainoastaan säteilevästä auringon paisteesta syksyisessä Roomassa. Juuri tämä kaikkien ongelmien selviäminen sillä tavoin ettei ylipäänsä ollut mitään ongelmia, vaan tajusin jotakin siitä, että kaikki mitä tapahtui oli niin käsittämättömän, niin yliluonnollisen järjen – ehkä järki on väärä sana – jonkin voittamattoman… saavuttamattoman … ainoan mitä voi sanoa täydelliseksi … tulosta jossa yksi ainoa mitättöminkin asia saattaa johtaa syyketjunsa suorastaan vuosituhansien takaa. Ehkä jotakin tällaista Jeesus tarkoitti sanoessaan, että ei varpunenkaan putoa oksalta meidän taivaallisen isämme tietämättä…”

Täyttäessään 50 vuotta vuonna 1958 Mika Waltari mainitsi juhlakirjan haastattelussa, että hänellä oli kaksi vaikeaa sukurasitetta. Toinen oli periodialkoholismi ja toinen teologia. Waltarin tuotannossa esiintyvällä uskonnollis-teologisella tematiikalla oli tausta kirjailijan omassa historiassa. Suhde tematiikkaan oli hyvin henkilökohtainen. Kyse oli sellaisesta perinnöstä, johon sisältyi jotain raskasta ja vaikeaa. Teologia ei ollut vain sukuperintöä, se oli sukurasite.

Mika Waltari tahtoi kritiikistään huolimatta kuulua kirkkoon. Hän oli sitä mieltä, että kaikki suuret kirkkokunnat sisältävät sellaisia arvoja, jotka jatkuvasti uudelleen tulkittuina ja muutokseen johtavina voivat rikastuttaa ihmiselämää ja koko yhteiskunnan kehitystä. Hän kuitenkin korosti, ettei pelastus riipu hänen mielestään kirkkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta. Sen sijaan kirkkoon kuuluminen on hänestä siksi hyvä, ettei ihmisen tarvitsi kokea itseään yksinäiseksi. Parhaimmillaan kirkko voi muodosta henkisien siteen, joka yhdistää meitä toinen toisiimme.

Huolimatta sympatioistaan katolista kirkkoa kohtaan Waltari kuitenkin pysyi loppuun asti luterilaisen kirkon jäsenenä, mutta…:

”Henkilökohtaisesti en voi missään tapauksessa pitää kirkon dogmeja, uskontunnustuksia, en edes Raamattua minään ehdottomana auktoriteettina. Sen sijaan uskon että niillä on jokaiselle etsivälle kristitylle suurin merkitys, kun hän ei vain muodosta itselleen tiettyä knoppologiaa, perusta uskoaan vain muutamiin lauseisiin, jotka ovat juuri häneen vaikuttaneet.

Itse asiassa minuun teki erittäin vapauttavan vaikutuksen, kun jokin aika sitten luin sanoista ”tehkää parannus”, joka on raamatullisen Uuden Testamentin käsityksen perustavia lauseita. Se on minulle ollut aina vastenmielinen, koska tuntien ja tietäen itseni – sanokaamme oman viheliäisyyteni tässä kuoleman ruumiissa – en koskaan pysty mihinkään todelliseen parannukseen. Luin että tämän kreikankielisen Uuden Testamentin verbin metanoeite. suomenkielinen vastine on oikeastaan ”oppia ajattelemaan uudelleen” tai ”uudistua” – oikeastaan suomen sana ”parannus” ei vastaa sen todellista sisällystä. Minulle merkitsi suurta vapautumista pelkkä tuo ajatus että parannus tarkoittaa mielenmuutosta, oppimista ajattelemaan toisella tavalla.

Ihmisen mielestäni pitäisi koko elämänsä ajan jatkuvasti kehittyä, muuttua, olla valmis omaksumaan myös uusia mielipiteitä. Koko elämä on oppiaikaa, se on portaiden nousemista, ja nämä portaat ovat loputtomat, ei niissä ole mitään pääteaskelmaa ennen kuin kuolemassa.”

Kirjailijan ystävän Erkki Niinivaaran mielestä Waltarin tuotannon punaisen langan muodosti lämmin humanismi eli Kristuksen alkuperäisestä sanomasta kumpuava lähimmäisyys. Ihmisen ääni -teoksen mukaan Waltari pitikin tavoitteenaan kirjoittaa siten, että lukija ymmärtäisivät paremmin veljiään ja sisariaan. Ihminen, joka on oppinut rakastamaan, kuulee Jumalan äänen itsessään, kirjailija ajatteli. Waltarille Jumala on hyvä ja viisas tuomari, joka löytää ihmisen, kun on tarkoitus.

Blogisti  tutustui papinkoulussa Waltarin runoon Kristus-pää (1927). Runo teki nuoreen opiskelijaan vaikutuksen. Nyt, kun blogistin toinen käsi ja toinen jalka ovat jo miltei haudassa, on tunnustettava, että kyllä nuo samat tunnot purevat vieläkin:

Minä tiedän, että vielä monta kertaa

tulevat tuskalliset yöt.

Minä tiedän, että vielä monta kertaa

tulen luoksesi haavaisin jaloin.

Mutta enää en pelkää.

Sinä iltana sain tuntea,

että sinä olet rakkaus,

se rakkaus,

jota ei voi ymmärtää, eikä sanoin lausua,

jonka voi vain aavistaa.

 

Kysymyksiä lukijoille: Mikä Waltaria niin kauheasti mahtoi ahistaa?

Mistä Waltarin uskonnollisesta kirjasta  pidät eniten?

Mitä teemoja Waltari käsittelee toistuvasti uskonnollisissa kirjoissaan?

* * * * * * * *

Teksti 28 / 31.

25 kommenttia

  • seppo heinola sanoo:

    ”Luin että tämän kreikankielisen Uuden Testamentin verbin metanoeite. suomenkielinen vastine on oikeastaan ”oppia ajattelemaan uudelleen” tai ”uudistua” – oikeastaan suomen sana ”parannus” ei vastaa sen todellista sisällystä. Minulle merkitsi suurta vapautumista pelkkä tuo ajatus että parannus tarkoittaa mielenmuutosta, oppimista ajattelemaan toisella tavalla.”

    Juuri noin, m e t a n o i a on ’tehdä mielenmuutos’, sana ei ole siis moralistinen miksi se on tahdottu banalisoida: Wiki: ”The meaning of the Greek metanoia/μετάνοια is very different from the meaning of the English repentance, and the meaning of the Greek metanoeō/μετανοέω is very different from the meaning of the English repent. Therefore, Walden describes the translation of metanoia as repentance as ”an extraordinary mistranslation.”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Juu, kyllä tuo mielenmuutosasia meille papinkoulussa just tuolleen opetettiin niin kuin esitit, Seppo.

      Suomen kieli on köyhä parissa ratkaisevan tärkeässä kohdassa. Kun emme voi sanoa, että joku syntii tai että että hän täyskäännöksen tehdessään esim. parannukselee, niin on täytynyt ottaa käyttöön kohtalokas apuverbi TEHDÄ. Suomen kielessä siis syntiä ja parannusta tehdään. Tekeminen taas tuntuu tässä yhteydessä ihmisen aktiiviselta toiminnalta. Ihminen kuitenkin on syntinen, synti on ihmisessä.

      Parannussaarnaajat olivat viimeksi eilen liikkeellä Kampin keskuksessa, siinä Narinkkatorin nurkilla. Tee parannus!-kehotus tuntuu aika rajulta kontrastilta muuhun elämänmenoon siinä torilla, vaikka laatikkopolkupyörä rekvisiittoineen olikin suht lähellä Hiljaisuuden kappelia…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • seppo heinola sanoo:

    Waltaria liene ahdistanut eniten oma identiteetti, pelko mielen järkkymisestä ja ankarasta uskonnollisesta kotikasvatuksesta johtunut lapsen traumatisoitunut mieli: nämä johtivat hänet alkoholismiin,joka tietysti ahdisti lisää.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Waltarin isä ja setä olivat pappeja, mutta Mikahan menetti isänsä ollessaan vain viiden vanha. Kasvatustehtävä jäi äidille. Merimieslähetyksen johdossa ollut setä pyysi Mikaa kirjoittamaan pienen kirjasen edustamansa firman reklaamiksi. Niinpä kirjailijan taival alkoi 17-kesäisenä Jumalaa paossa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väätäinen sanoo:

    Mikä Waltaria niin kauheasti mahtoi ahistaa? Viinanhimo. Kun teki mieli vetää lärvit, ja kustantajan kanssa oli kuitenkin sovittu deadline.

    Mistä Waltarin uskonnollisesta kirjasta pidät eniten? Turms Kuolematon

    Mitä teemoja Waltari käsittelee toistuvasti uskonnollisissa kirjoissaan? Rakkautta ja kuolemaa

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Olihan siellä sitä yksinäisyyttäkin aika paljon. Jossakin yhteydessä Waltari totesikin: ”Minulle kasvaminen ihmisenä on yhä enemmän merkinnyt kasvamista yksinäisyyteen.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väätäinen sanoo:

      Hyvä! Yksinäisyyden tiedostaminen ihmiseksi kasvamisen alustana on hyvä oivallus.

      Yksinäisyys on hiljaisuutta, jossa on itsensä kanssa, kohtaa vaikenemisen muurinitsessään. Jos siinä on hyvä olla, sitä edeltää aiempien hetkien ektisyys. Jumalan keinu on heilahtanut toiseen laitaan.

      Keinun pysähtyessä alkaa totuuden hetki. Kaikki mikä siihen asti eli on hiljaa. Edes omaa hengitystään ei huomaa. Silloin Jumala kutsuu. Siinä tilassa Hän puhuu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Parannukseen tosiaan sisältyy sellainen banaali, moralisoiva vivahde, joka ei tee oikeutta käsitteen ”metanoia” oikealle merkitykselle, joka minunkin mielestä on ”tehdä mielenmuutos,” so. oppia ajattelemaan, toimimaan ja tuntemaan toisin.

    ”Henkilökohtaisesti en voi missään tapauksessa pitää kirkon dogmeja, uskontunnustuksia, en edes Raamattua minään ehdottomana auktoriteettina. Sen sijaan uskon että niillä on jokaiselle etsivälle kristitylle suurin merkitys, kun hän ei vain muodosta itselleen tiettyä knoppologiaa, perusta uskoaan vain muutamiin lauseisiin, jotka ovat juuri häneen vaikuttaneet.”

    Täsmälleen samaa mieltä. Waltarin kristinuskonkäsityksestä toki kertoo jo jotain se, että Erkki Niinivaara oli läheinen ystävä. Ehkä Waltaria lopultakin ahdisti hiukan suureellisesti ilmaisten ”elämän traagisuus.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väätäinen sanoo:

    Mielenmuutos-sana oli jo äiti käytössä. Hän olikin Waltarin sukupolvea. En minä ole keksinyt parempaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    ”Henkilökohtaisesti en voi missään tapauksessa pitää kirkon dogmeja, uskontunnustuksia, en edes Raamattua minään ehdottomana auktoriteettina.”

    Dogmin syvin olemus on sama kuin ikonin, ne ovat oikeastaan kirjallisia ikoneita. Ikoni samoin kuin dogmi ei ole jotain johon uskotaan tai jota palvotaan. Ne ovat osoittimia jotka viittaavat palvonnan ja uskon kohteeseen.

    Dogmeja ei siis pidä alkaa tulkita, ja miettiä ovatko ne oikein vai väärin. Dogmit ovat uskon ikoneita joiden osoittamaan oikeaan suuntaan katsotaan. Ei siis pidä toimia kuin hullu, jolle näytettiin täysikuuta. Hän katsoi sormea, ei sen osoittamaa kohdetta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Felix onnellinen on paras koskaan lukemani kristillinen romaani.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

      Olen kanssasi samaa mieltä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Felix Onnellinen on surullinen kirja… mitenkään sen hyvyyttä väheksymättä. Silti esim. ”Johannes Angelos” tai ”Mikael Karvajalka” ovat kirjoja, joissa on Weltschmerzin ja kirjailijan kirkkohistorian tiedoilla (luulisi Yrjön tykkäävän) ylvästelyn lisäksi myös tapahtumia, jopa huumoria.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Kiitos blogista. Kirkkaan ja synkän ajatuksen vaihtelut Waltarissa ovat tavallisen syntisen tuntoja. Ihminen uudistuu ja taas eksyy. Vuosien saatossa pelko kuitenkin hälvenee ja jäljellä on toivo. Eikö se mene vähän näin meillä kaikilla. Waltari on osannut sen nerokkaasti sanoittaa tuhannet kerrat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Sain varhaisina opiskeluvuosinani ilon haastatella Mika Waltaria Ritva Haavikon toimittamaan Kirjailijan muistelmia -teokseen. En ole tutustunut sen jälkeen yhtä voimakkaasti vaikuttaneeseen kirjailijapersoonaan. Waltari oli samalla nöyrä että ylpeä, itsekriittinen ja itsevarma, huumorintajuinen ja syvästi vakava. Hän ei salannut häpeää alkoholinkäytöstään ja Hesperian hoidoista, muttei kuitenkaan kerskannut nöyryytyksellä. Hän tiesi luovan voimansa olevan osin ”luovaa hulluutta”.

    Jokin keskusteluissa sivusi parannuksenkin teemaa. Aiankin muistelen hänen puhuneen kääntymisestä, kriisistä. En voi olla varma enää, mutta ainakin omat pohdintaniovat kulkeneet siihen suuntaan: Tehkää parannus – kääntykää – omaksukaan uusi ajattelutapa uskossanne.

    Waltarin mielenkiintoisimpana uskonollisena teoksena pidän Felix onnellista. Ensimmäistä uskonnollista aikaansaannostaan, koulupojan ”raittiuskilpakijoituksen” -omaista Jumalaa paossa kirjastaan Waltari muisteli pakkopullana, jonka ankara setä hänellä leivotutti.

    Muuten jotenkin kirjailijan intressejä osoittaa hänen valitsemansa uskontotieteen pro gradu -työn aihe: ”Taivaallinen ja maallinen rakkaus” (57 s.). Muisteleva Waltari ei kehu työnsä tasoa. Hän pitää sitä kuitenkin oman henkisen vapautumisensa tärkeänä etappina, ja itse ongelma seurasi häntä elämän loppuun (muisteluun) asti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121