Pakolaisongelman alkujuurilla

Vietimme 19.8.2015 maailman humanitaarisen avun päivää. Päivässä itsessään ei ole mitään juhlimisen arvoista, kun maailman pakolaisten määrä on noussut lähes 60 miljoonaan. Silti päivä on tärkeä meille kaikille muistuttamassa siitä todellisuudesta missä elämme kriisien maailmassa. Humanitaarisen avun tarve ei ole koskaan toisen maailmansodan jälkeen ollut niin suuri kuin se on nyt. Muistelimme Ammanissa YK:n tilaisuudessa erityisesti humanitaarisia toimijoita, jotka ovat menettäneet henkensä auttaessaan kriisien keskellä eläviä. On huolestuttavaa kuinka monet avustustyöntekijät ja toimittajat menettävät henkensä nykyään maailman kriisipesäkkeissä.

Tulevaisuuden toivot

Olin viime viikolla työni takia päivän Zaatrin pakolaisleirillä Jordaniassa. Leirillä asuu noin 80 000 Syyrian pakolaista. Leirillä ei ole paljoa tekemistä ja siksi Kirkon Ulkomaanavun jalkapallokerho ja – kenttä tarjoavat nuorille ajanvietettä ja mahdollisuuden fyysiseen harjoitteluun. Pelasimme poikien kanssa jalkapalloa +47C lämmössä. Poikien suuri idoli tuntui olevan Cristiano Ronaldo. Mietin auringon paahtaessa sitä, kuinka moni näistä pojista voi saavuttaa menestystä maailman jalkapallokentillä, kun nyt elämä on rajoittunut pakolaisleirin aitojen sisään eikä toivoa normaalista elämästä ole näkyvissä. Onneksi edes jalkapallo antaa heille hieman voimia vieraassa maassa jaksaa arjen puuduttavuutta.

Eurooppaan hinnalla millä hyvänsä

Jos olisin Syyrian pakolainen jordanialaisella pakolaisleirillä, pyrkisin Eurooppaan tavalla tai toisella. Tutkisin mahdollisuuksia lähteä ja lähtisin mahdollisimman pian. Vaikka elämä pakolaisleirillä on turvallista ja päivittäinen ruoka-annos on taattu: ilman toivoa tulevaisuudesta ja työstä, miksi jäisin sinne? Syyrian sota jatkuu jo viidettä vuotta eikä sen lopusta ole mitään tietoa. Haluaisin kotiin Syyriaan, kuten suurin osa pakolaisista, mutta sodan jatkuessa sinne paluu näyttää toivottomalta.

Kun katson uutisista yhä kasvavaa pakolaisvirtaa Eurooppaan, joista suuri osa on syyrialaisia, en ihmettele yhtään, että ihmiset lähtevät vaarallisille matkoille. Jos olisin pakolainen, pyrkisin itsekin Eurooppaan hinnalla millä hyvänsä ja yrittäisin saada perheeni perässä mahdollisimman pian. Tynnyripommit kotona Syyriassa tai elämä ilman tulevaisuutta naapurimaan pakolaisleirillä ei ole oikeaa elämää.

Pysyviä ratkaisuja ja toivoa tulevaisuuteen

Pakolaiskriisi tulee laajenemaan, ellei täällä sen alkujuurilla saada aikaan pysyviä ratkaisuja. Poliittisen ratkaisun saaminen aikaan Syyrian rauhanprosessissa olisi kaikkien etu vaikka samaan aikaan on aika mahdotonta nähdä tulevaisuutta sen jälkeen, kun maa on pirstaloitunut kymmeniin taisteleviin ryhmiin: kuka maata voisi jatkossa johtaa? Mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta huolimatta, toivoa ei pidä menettää. Jospa edes loputon tappaminen saataisiin katkaistua ja pakolaiset voisivat palata koteihinsa viljelemään maata ja saisivat lapsensa kouluun.

Rauhaa odotellessa, me avustusjärjestöt jatkamme työtämme pakolaisten parissa, pitäen toivoa yllä mahdollisuuksiemme mukaan. Toivon mukaan kotimaassamme jossain vaiheessa ymmärretään, että mitä enemmän kehitysyhteistyön ja humanitaarisenavun varoista katkaistaan, sitä enemmän on odotettavissa pakolaisia Eurooppaan.

P.S. Tätä kirjoittaessani uutisissa kerrottiin, että Itävallassa 71 kuorma-autossa kuolleena löytynyttä pakolaista oli syyrialaisia. Heistä jokainen oli ihminen ja kuinka monta läheistä itkeekään nyt täällä pakolaisleireillä menetettyään rakkaansa.

Syvä myötätuntoni on noiden ihmisten puolella.

  1. Niin kauan kuin Syyrian hallitus piti valtaa yksinään Syyriassa olevilla kristityillä oli siedettävät elinolosuhteet. Mutta kun muutamat länsimaat, Venäjän varoituksista huolimatta, menivät sekaantumaan maan sisäisiin asioihin, mukamas ihmisoikeutta puiolustamaan, sekasorto räjähti käsiin. Lukuisat ennestään merkittävätkin kristilliset kaupungit ovat joutuneet hävityksen kohteeksi.

    Tässä katkelma 6.12.2012 pitämästäni saarnasta:

    Toisinaan tapahtumien uutisointi on yksipuolista. Kerrotaan asioista vain toisen osapuolen näkökulma. Näin olen huomannut käyneen mm. Syyrian sisällissodassa. Uutisissa on kerrottu Syyrian hallituksen tekemistä julmuuksista, mutta on vaiettu kapinallisten tekemistä kauheuksista.

    Erityisesti meidän kristittyjen pitäisi nähdä taustalla olevat jännitteet monipuolisemmin.
    Emme pysty näkemään kaikkea mitä siellä tapahtuu, koska näkökulmamme on rajallinen ja onglemat monisyisiä.

    Otan esille yhden ainoan paikkakunnan, joka on hyvin vanha.
    Se mainitaan jo Vanhassa testamentissa.
    4.Mooseksen kirja:
    34:8 Hoorin vuoresta vetäkää raja siihen, mistä mennään Hamatiin, ja raja päättyköön Sedadiin.
    Hesekiel:
    47:15 Tämä on maan pohjoispuolinen raja: Suuresta merestä Hetlonin tietä siihen asti, mistä mennään Sedadiin.

    Raamatun Sedad on nykyinen Sadad, arabiaksi صدد Șadad, kaupunki Syyriassa. Se sijaitsee 101 kilometriä Damaskosta koilliseen ja 60 kilometriä Homsista, arabiaksi حمص Himş, etelään.

    Sadadin seutu on aavikon läheistä aluetta. Kaupungissa on asunut ikivanha Syyrian ortodoksinen kristitty väestö. Asukkaat ovat ollut köyhiä. Koska seutu on ollut syrjäinen, niin kristityt ovat vanhastaan tunteneet olonsa turvatuksi siellä.

    Otetaanpa tapauksia jotka sattuivat tässä ikivanhassa kaupungissa.
    Syyrian sisällissodan aikana sinne oli paennut noin 600 kristittyä perhettä Syyrian kapinallisia pakoon.

    Syyrian kapinalliset olivat seuranneet kaupunkiin. He ovat riehuneet siellä. Tämän vuoden lokakuussa he ottivat haltuunsa Sadadin yhdeksi viikoksi. Naisia ja lapsia on pahoinpidelty. Kapinalliset tappoivat 45 kristittyä kaupungin asukasta Syntyi joukkohautoja. Yhdestäkin perheestä oli kuusi sen jäsentä heitetty kaivon pohjalle. Vanhin heistä 90 vuotias ja nuorin 16. Kaivoon heittäminen on ollut ikivanha tapa kristittyjen hävittämiseksi sikäläisissä oloissa.

    Kaupungin 14 kirkkoa häväistiin ja tuhottiin. Muutamat niistä olivat erittäin vanhoja, historiallisestikin arvokkaita.

    Voidakseen saada kauhua poliittisissa vastustajissaan ja saadakseen kunniaa omissa joukoissaan kapinalliset ovat videoineet surmaamiaan ja huutaneet ”Allah Akhbar”.

    Noin viikko kesti tuota kauhun aikaa. Sitten hallituksen joukot vapauttivat kaupungin.
    Vapauttamisen jälkeen on paljastunut miten valtaisat nuo viikon kestävän miehityksen tuhot olivat Sadadin kansalle.

    Raymond Ibrahim Philadelphiasta PA sanoo tapauksesta:
    ”One of the worst Christian massacres”
    ”Yksi pahimpia joukkotuhoja.”
    Arkkipiispa Selwanos Boutros Alnemeh, Syyrian Ortodoksinen Homsin ja Haman metropoliitta kertoo:
    Se mitä Sadadissa tapahtui oli yksi Syyrian pahimpia joukkosurmia viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana. 45 syytöntä ihmistä tapettiin ilman mitään syytä, heidän joukossaan useita naisia ja lapsia. Monia heitettiin joukkohautoihin.
    Toisia siviilejä uhattiin ja pahoinpideltiin. 30 haavoitettiin. 10 yhä puuttui kertomisen hetkellä. Viikon ajan 1500 ihmistä pidettiin panttivankeina ja ihmiskilpinä. Niiden joukossa lapsia, vanhuksia, nuoria, miehiä ja naisia. Kaikki talot ja omaisuus ryöstettiin. Kirkot tuhottiin ja häpäistiin. Vanhat kirjat ja arvokkaat huonekalut riistettiin.
    Arkkipiispan mukaan se mitä Sadadissa tapahtui oli suurin kristittyjen joukkkotuho Syyriassa ja toiseksi suurin Lähi-Idässä sitten vuonna 2010 Irakissa tapahtuneen Pyhän Äidin pelastuksen kirkon hävityksen, jolloin 60 kristittyä tapettiin yhden ainoan jumalanpalvelukseen tehdyn aseellisen hyökkäyksen aikana.

  2. Syyrian sisällisota alkoi Daraasta, kun turvallisuuspalvelu kidutti koululaisia, jotka olivat kirjoittaneet hallituksen vastaisia kirjoituksia seinään. Siinä vaiheessa hallituksen vastaiset mielenosoitukset lähtivät kansanliikkeenä. Myöhemmin kansainvälinen yhteisö on tukenut jakautuvasti niin hallitusta kuin eri vastustavia joukkoja.

    Tällä hetkellä taistelevia ryhmiä on valtava määrä ja hallitus jatkaa omalta osaltaan oman kansansa kärsimystä mm:ssa pommittamalla tynnyripommeilla. Koko kansa kärsii.

    Voimme vain toivoa ja rukoilla, että poliittinen ratkaisu löytyisi mahdollisimman pian, mikä katkaisi väkivallan kierteen ja mahdollistaisi miljoonien pakolaisten paluun koteihinsa.

Kirjoittaja

Pitkänen Olli
Pitkänen Olli
Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.