Yksi asia minulta puuttuu, ja sen mukana kaikki: körttien vaelluksen vaivaisuuden sisällinen tunteminen. Olen kyllä eri yhteyksissä yrittänyt kysellä asiaa paremmin tuntevilta, että mitä se vaivaisuus tässä yhteydessä oikein mahtaa tarkoittaa, mutta rehellisimmän vastauksen taisivat antaa ne körttinuoret, joita vuosia sitten piinasin kysymykselläni Helsingin tuomiokirkon kryptassa heti seurojen jälkeen. Itse olin viran puolesta yhtenä puhujana kyseisessä kokouksessa. Niin, nuo iloiset, kauniit, hyvin pukeutuneet ja hyvätapaiset nuoret aikuiset olivat hetken hiljaa ja sanoivat sitten, että eivät he oikeastaan tiedä. Mutta saisiko pastorille olla körttipastilli?
Tänään (9.7.16) harhailin Vantaan Myyrmäen urheilupuistossa hakien kuumeisesti vastausta tuohon polttavaan kysymykseeni, joka ei tunnu antavan sielulleni rauhaa, ei sitten millään. Huomasin toki, että juhlapaikalla oli paljon niitä, joiden vaellus ihan sananmukaisesti oli vaivalloista iän, kuumuuden, kyynärsauvojen tai pyörätuolin takia. Mutta yhteen täytyy päästä tulemaan, vaikka kaiken kuulisi körttiradiosta ja puheet voisi lukea netistä. Livenä paikan päällä ihan itse on kuitenkin Just Se juttu. Ja näin onkin hyvä. Yksin olemme heikkoja, mutta yhdessä yllättävän vahv… ai niin, ei sovikaan tähän kuvioon.
Kun on paljon porukkaa paikalla, niin jonot vessaan, kahville, jätskille ja ruokailuun ovat pitkiä. Ruoka pääsi tänään loppumaan kesken, mikä seikka varmasti toi lisäpaineita vieressä kököttävälle pikkuruiselle Hes-hampurilaispaikalle. Hamppariketjun pomo Hessu on muuten uskovainen mies. Kas, kun hän ei tajunnut lanseerata Körtti-burgeriateriaa! Potentiaalisia asiakkaita olisi näet ollut rutosti eli n. 30.000 viikonloppukörttiä.
Mutta eihän ihminen elä ainoastaan puurosta tai hampurilaisista, vaan Jumalan Sanan nälkä lienee hengellisillä kesäjuhlilla edelleenkin se ykkösasia? Seurasin aamulla vuoroveisuuta. Halusin löytää urheilukentän katsomon kupeesta sopivan varjoisan paikan, keskikentälle ei ollut mitään asiaa, sillä en tahtonut polttaa nahkaani. Sitä paitsi riukupenkeillä istuminen oli vaikeaa. Oli hyvä, että siinä varjossa saattoi nojata selkänsä katsomon seinään.
Vuoroveisuuta spiikkaava mies oli niin äänenkäytöltään kuin sanomisiltaan varsin selkeä, jämpti tapaus. Miehen henkilöllisyys paljastui minulle siinä vaiheessa, kun hän ohimennen mainitsi vaimonsa Kaija Pispan nimen. No, mutta, Löytyn Jaskahan se siinä! (Tulkoon muuten tässä yhteydessä mainituksi, että juhlien teemaksi valittu laulu Kahden maan kansalainen kulkee Jaskan nimissä, vaikka sanat ovat Kaijan.)
Pyytämättä ja yllättäen tajuntani tempaisi minut ajassa vuosikymmeniä taaksepäin. Saattoi olla vuosi, pari 1970-luvun puolivälin jälkeen, kun olin vielä teologiharjoittelijana Tapiolan seurakunnassa ja Jaska Löytty tuli keikalle Tapiolan kirkon seurakuntasaliin. Muuan nuori neito kirjoitti omalla nimellään joko Länsiväylä-lehteen tai Seurakuntasanomiin oikein haisevan arvostelun Jaskan konsertista. Haukkui miehen raakkuvine äänineen, outoine sanoituksineen ja rämpyttävine kitaroineen ihan alimpaan kattilaan asti. Kirjoittaja ei löytänyt mitään hyvää puolta esityksestä, joten minun piti jollakin tavoin järjestäjien puolesta vastata samassa aviisissa tuohon kohtuuttomaan kritiikkiin. Hauskinta tässä mainitussa keississä on se, että kyseisestä henkilöstä tuli isona toimittaja, joka vielä tänäkin päivänä kirjoittelee juttuja hengellisiin lehtiin. Olisiko tämä jonkinlaista jumalallista huumoria?
Vuoroveisuun jälkeen jäin innolla kuuntelemaan, mitä piispa Tapio Luomalla oli asiaa. Puhe on luettavissa esim. Herättäjä-Yhdistyksen nettisivulla, joten en käytä tässä sen referointiin aikaa. Toteanpahan vain sen yllättävän seikan, että Luoman puhuessa meille seinäruusuille tuli tavattoman tukalat oltavat. Piispan puheen aikana näet meidät varjoissa lymyilleet siirrettiin valoon. Varjot katosivat ihan tuosta vain. Meikäläisestäkin tuli vastentahtoisesti hikinen piilokörtti.
Heränneet eli körtit kuvaavat uskonkäsitystään odottavaksi ja ikävöiväksi uskoksi. Tämän uskon perustuntona on kokemus omasta riittämättömyydestä. Ihmisellä on taipumusta hengelliseen ylpeyteen, jota heränneet kutsuvat omavoimaisuudeksi. Se on luottamusta omaan uskoon ja uskontekoihin. Omavoimaisuutta pyritään vastustamaan kilvoittelemisella. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii luopumaan yrittämisestä ja rauhoittumaan jaksaakseen luottaa Jumalan armoon, ei omiin voimiin.
Tästä minulle herää väkisinkin ilkikurinen ajatus, että voisiko se vaivaisuuden jatkuva esillä pitäminen olla jonkinlaista itseironiaa? Tosin puhe armon kerjäläisistä ei oikein sytytä. Kai se on ajatuksissani jotenkin perua 50-luvulta, jolloin tapiolalaisissa kerrostalojen ala-auloissa oli kylttejä, joissa luki: KERJÄÄMINEN KIELLETTY. No, tänä päivänä kerjääminen on tehnyt kaduillemme näyttävän ja kiusallisen come backin…
Miten tämä kerjäysperiaate sopii yhteen sen kanssa, että Jumala on Isämme ja me olemme hänen lapsiaan? Lasten sopii pyytää, mutta tuollaisessa läheisessä suhteessa kerjäämisen voisi olettaa tuntuvan Isästäkin aika rasittavalta.
Ja sitten körttiväki käyttää vaivaisesta vaeltamisestaan nimitystä kilvoitus? Kilvoittelu tuo mieleen ortodoksisen käsityksen asteittaisesta pyhittymisen mahdollisuudesta, minkä taas oppi-isämme Luther näki mahdottomaksi yhtälöksi: Kristitty on samalla kertaa sekä syntinen että vanhurskas. Kilvoittele siinä sitten. Souda ja huopaa samaan aikaan.
Kun körttiläisyydestä, tuosta räyhähenkisestä protestiliikkeestä, on parin vuosisadan aikana sukeutunut salonkikelpoinen herätysliike, niin onko käynyt sillä tavalla, että herätyksestä ei enää ole välttämättä paljonkaan väliä, mutta liike jatkaa perinteensä pohjalta? Mitä asiaa ajaa tänä päivänä se, että jos lapsena on opittu seuroissa istumaan ja uskomaan, niin aikuisenakin samanlainen käyttäytyminen, vanha tapa (isot korvat ja vahvat istumalihakset riittävät) voisi tuoda turvaa maailman myrskyiltä? Voiko armon tuputtaminen kaikille johtaa armon alennusmyyntiin? Vaikka armo annetaankin meille ilmaiseksi, niin mitään halpaa armoa se ei silti ole. Maksoi Jumalalle aika paljon.
Miksi Siionin virsiä ei saisi uudistaa? Onko kyse samasta asiasta kuin Pasi Kauniston laulussa:
Ole sellainen vain
jonka nähdä mä sain
ole muisto mun nuoruudestain
ole sellainen vaan
että taas uudestaan
oman nuoruutein takaisin saan.
Muuttumattomuuden vaatimus tässä maailmassa on harha ja kupla. Kaikki muuttuu, ihmiset, asiat, jopa käyttämämme kieli, vaikka kaikki muutokset eivät välttämättä olekaan aina askelia parempaan suuntaan. Vain Jumala on sama eilen, tänään ja huomenna. Jumalan kanssa ei tarvitse asioida minkään nostalgisen kielipelin välityksellä, vaan hän diggaa nykysuomesta.
Olen tätä kirjoittaessani tietoisesti kärjistänyt asioita. Ja vaille vastausta jääneenä käännän tuon vaivaisvaikerointiasenteenkin uuteen positioon: Entä jos onkin niin, että meidän tehtävämme on tulla sellaisiksi kuin Jumala tahtoo ja on suunnitellut meidän olevan? Uskallan väittää, että me voisimme Jumalan työtovereina täyttää paikkamme kristittyinä paremmin toimimalla ihmisten kalastajina kuin rimpuilemalla itse onkilieroina mato-ongessa 24/7. Miksi olla vain vaivainen mato matkamies maan, kun Jumalalla olisi tarjolla paljon parempiakin pestejä?
Kuvatekstit:
Yllä: Kadonneitten körttien löytöpiste (Foto: RR)
Keskellä: Ostaisitko körttipastilleja tällaiselta vaivaisukolta? (Foto: Emilia Karhu)
Alla: ”Sehän on Löytyn Jaska!” (Foto: Ilkka Koivisto)
Mä halusin niin viettää päivän körttinä, mutta mulle jäi vähän sellainen fiilis, että epäonnistuin pahemman kerran. Mä taisin rikkoa jotakin siitä systeemistä, mistä en mitään ymmärtänyt. Tai jotakin sinne päin…
Hannu, kirjoitat: ”Tästä minulle herää väkisinkin ilkikurinen ajatus, että voisiko se vaivaisuuden jatkuva esillä pitäminen olla jonkinlaista itseironiaa?
Ei, vaan voimattomuutta maailman hädän edessä.
Shalom, Ruttopuiston rovasti!
Oppia ikä kaikki! Kommentti pohojalaasittain: Moon niin hyvä, jottei trenkää trossata!
Täh?
”Meidän tehtävämme on tulla sellaisiksi kuin Jumala tahtoo ja on suunnitellut meidän olevan.” Onko se helppoa vai vaikeata? Sattuuko se? Voiko siitä olla sitten varma? Jotkut ovat supervarmoja Jumala-asioistaan, jopa niin, että ikuisen elämän saavat vain he. Mieti nyt näitä Hannu-serkku. Siivosin tänään koko päivän Annan asuntoa. Sain valmiiksi 1/8. En jaksanut enempää. Tein iltaruoan Johannan perheelle, riittiköhän ruoka? Onko hoidettavani tyytyväinen, kun minulta välillä palaa pinna?
Kun me annamme itsemme Herran käyttöön, niin meillä ei ole takeita siitä, millaisia teitä meitä kuljetetaan. Se voi myös sattua. Varmaa tässä maailmassa on vain verot ja köyhän kuolema…
Miten paljon sitä huonoutta pitäisi suorittaa, että olisi riittävän huono kelvatakseen körtiksi?
Moneen vuoteen Herättäjä-Yhdistykseltä ei ole tullut kuin jäsenmaksulaskuja.
Onko vika minussa vai systeemissä? Ja jos vika on minussa, niin eikö silloin sen huonouden pitäisi olla yksi meriitti lisää?
Miten onnistuisi riittävä alisuorittaminen?
Jäsenmaksukirjeet?
Mahdoinkohan mä eilen olla jonkinlaisessa yhdistyksen vuosikokouksessa?
Valokuvasta päätellen Hannu on kyllä onnistunut asuvalinnassaan, tenkin siinä, että paita roikkuu housunkauluksen päällä. Ehkähiukan sopivasti rispaantunut flanellipaita kuitenkin sopisi körttijuhliin paremmin(?)
Moderni körttifiilistely vaivaisuuksineen on kyllä mahdollisimman kaukana mistään autenttisesta uskosta.
Jäsenmaksukirjeet ne kyllä muistaa lähettää, mutta muuten eivät jäsenet kiinnosta.
Kari-Matti: Me oomme Jaskan kaa samanikäiset ja kilipailemme siitä, kumpi näyttää körtistyneemmältä… 😉
Kuinka körtistyä ja välttää kärttyisyys? Kas siinä kysymys.
Miksi muuten körttiläisyydessä samat naamat pyörivät julkisuudessa vuodesta toiseen?
”Islamilla on paljon annettavaa kristinuskolle. ”
Näin ajattelee yksi johtavista ”körttien” ideologeista. (https://www.h-y.fi/2045-jaakko-loytyn-haastattelu)
Aika vaikea on tällaisen lausunnon jälkeen mieltää ”körttiläisyys” kristilliseksi liikkeeksi. Kyseessä lienee samanmielisten joukkojen yleishengellinen liikehdintä, jolla on joskus ollut kristillinen pohja. Joku kirkkohistorioitsija osaisi varmaankin hahmottaa milloin liike teki irtioton kristillisiin juuriinsa?
Kristillisyys ei ole islaminvastaisuutta, ei oikeastaan minkään vastaisuutta. Kristillisyys on Kristuksen seuraamista, joka käski kääntää toisenkin posken lyöjälle ja rukoilla vastustajien puolesta.
Kiitos Hannu ajatuksia herättävästä blogista. Syntyi ajatuksia. jotka vahvistivat aiemmin körttiläisyydestä saamaani kuvaa. Minä en jaksaisi suorittaa noin vaivalloista uskomista. Helpompi on kellua Jumalan lapsena armon laineilla Jeesuksen täytetyn työn varassa.
Tarkennan hieman edelliseen liittyen ajatustani. On raskasta kilvoitella siitä, että on koko ajan tarpeeksi huono armoa kerjätessään. Näin tehden katseeni on koko ajan minussa itsessäni ja huonoudessani. Raamatussa meitä kehoitetaan katsomaan Kristukseen, joka pois oti maailman synnin. Jo erämaassa syntiä tehneitä israelilaisia käskettiin katsomaan kepin päässä olevaan vaskikäärmeeseen ja he paranivat. Johannes Kastaja sanoi: ”Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” Ristillä Jeesus vuodatti verensä ja maksoi syntivelkani. Vain katse Jeesukseen ja vain pisara Jeesuksen verta ja syntini on sovitettu ja olen vapaa. Iloitkaa Herrassa, vieläkin minä sanon iloitkaa.
”Helpompi on kellua Jumalan lapsena armon laineilla Jeesuksen täytetyn työn varassa.” Anteeksi vain, mutta tästä syntyi mielikuva ilmalla täytetystä uimarenkaasta. Näin vaivatonta uskoa taidetaan herännäisyydessä nimittää suruttomuudeksi. Körtit eivät suorita uskoa. Se on Jumalan lahja. Sen valossa kilvoittelu, yritys toteuttaa Jumalan tahtoa maailmassa, näyttää vaivaiselta. Vuorisaarnan ilmoittama ihanne jää jokaiselta saavuttamatta. Se ei kuitenkaan lakkaa olemasta esikuvamme, vaikka armo meitä koskettaisikin.
Ukko-Paavo oli omahyväinen kiertelevä saarnamies, ja ulkopuolelta katsoen juuri tuo omahyväisyys huokuu nykyajan körteistä.
Hs:n herännäisjuhlista kertovassa tämän päivän jutussa eräs körtti kertoo, että ”täällä saa olla juuri sellainen kuin itse haluaa.” Muutama rivi ylempänä Helsingin piispa, körttikonduktööri Askola kieltää vihapuheen, ts. erimieltä olemisen.
Hannun blogi muuten on erinomainen, kiitos.
Jokainen saa olla sellainen kuin on, kun me annamme hänen olla. Vihapuhe on tämän vastakohta. Sitä suoltavat kieltävät lähimmäisiltään olemisen oikeuden ja myrkyttävät samalla omankin elämänsä. Er mieltä oleminen on keskustelemista eikä hyökkäilyä.
Vapauteen Kristus vapautti meidät.
Mutta vihapuhe on todella aivan eri asia kuin eri mieltä oleminen. Pitää olla toisen ja toisen ajatusten arvostaminen aina mukana. En todellakaan tuntenut Kari-Matin tavoin Paavo Ruotsalaista, mutta en käyttäisi koskaan toisesta ihmisestä sanontaa omahyväinen. Se ei ole arvostava ilmaisu. Sanat ovat tärkeitä, sielun peili, Kaunaisuus on ikävä ominaisuus. Ehkäpä Paavo oli vain vahvasti oman löytämänsä tien kulkija, kuten Kari-Mattikin.
Onko mahdotonta luopua ajatuksesta: -Kyllä minun tapani uskoa on ainoa oikea.
May,
En minä mitään omaa tietäni ole löytänyt, kunpa olisinkin. Muiden polkuja seurailen. Sanottakoon nyt varmuuden vuoksi, että minusta körttiläisyydessä on runsaasti hyvää, joskus se vaan näyttäytyy niin kirotun ….omahyväisenä.
Siteerasin kiertelevän saarnamiehen (joka muuten jätti tilansa hunningolla ja vaimon ja lapset käytännössä nälkää näkemään) luonnehdinnassani historioitsija Matti Klingeä, joka mielestäni osuu siinä maaliin.
Määrittelin vihapuheen erimieltä olemiseksi, koska sellaiselta se esim. mainitun körttikonduktoorin&opetuslasten monissa julkisissa puheenvuoroissa on valitettavasti monasti vaikuttanut.
Hyvänen aika eihän muunlaista uskoa kannata säilyttää! Jokaisen ihmisen kannattaa etsiä ainoaa oikeaa uskoa, jos on epävarma uskostaan.
Tapa uskoa on eri asia kuin usko. Toteutamme yhteistä kristillistä uskoamme kukin omalla tavallamme. Suomen kirkossa eräs tapa on olla herännyt. Herännäisyyden sisällä voidaan ehkä erottaa pohjalainen, savolainen ja uudempana kaupunkilainen tapa. Viime kädessä kullakin körtillä on ihan oma omituinen tapansa olla kristitty. Usko on kuitenkin se Jumalan lahjana saatu vakaumus ihmisiä rakastavasta kolmiyhteisestä Jumalasta.