Aina kun joudun jostakin syystä sanomaan ääneen, että en lennä, minulta kysytään sama kiusallinen kysymys: onko syynä vakaumus vai lentopelko? Joka ikinen kerta alan sopertaa jotain siitä, että vastustan toki lentämistä sen ilmastovaikutusten takia, mutta että perimmäinen selitys maankamaraisuudelleni on kuitenkin pelko.
Vaikka toisin väitetään, pelko ei anna siipiä.
Toivoisin osaavani valehdella, sillä kukapa haluaisi kesken arkisen keskustelun tunnustaa pelkäävänsä ja joutua sen jälkeen vielä kuuntelemaan keskustelutoverin pitämän pienoisluennon lentämisen tilastollisesta turvallisuudesta tai saada kehotuksen osallistua lentoyhtiön järjestämälle pelonhallintakurssille. Valkoisesta valheesta olisi sekin hyöty, että ympäristövaikutusten korostaminen vahvistaisi imagoani luonnonsuojelijana.
Peloistaan ei totisesti ole helppoa, saati hauskaa puhua, mutta voi olla, että niiden ääneen lausumisella on hyviä seurauksia. Silloin nimittäin käy ilmi, että muutkin pelkäävät.
* * *
Minulla kesti monta vuotta ennen kuin ymmärsin, että omaa työyhteisöäni yliopistoa ei suinkaan johda halu oppia ja tietää, vaan kalvava pelko siitä, että paljastuu tyhmäksi ja tietämättömäksi.
Pelko saa yliopistolaiset paiskimaan töitä meihin syvälle iskostettujen odotusten täyttämiseksi. Emme uskalla pysähtyä ajattelemaan, sillä silloin on vaarana, että muut pinkovat vierestä ohi.
Jatkuva huoli oman työn edellytysten jatkumisesta tulevaisuudessa estää puuttumasta yliopistojen rakenteellisiin ongelmiin. Surkea lopputulos tästä on se, että kovin harva uskaltaa arvostella esimerkiksi akateemista meritoitumisjärjestelmää tai rekrytoinnin perusteita. Se on tietysti ironista, sillä yliopiston pitäisi olla juuri se paikka, jossa opetetaan kriittistä asennetta – myös omia lähtökohtia ja toimintakulttuuria kohtaan.
* * *
Kirkon luottamushenkilönä olen tehnyt havaintoja pelon vallasta seurakunnallisessa elämässä. Enkä tarkoita nyt helvetin lieskojen pelotevaikutusta vaan kalvavaa huolta siitä, että omat heikkoudet ja epävarmuudet paljastuvat muille. Seurakunnissa kärsitään samanlaisesta huijarisyndroomasta kuin yliopistossa: epäilemme, että muut uskovat tai tietävät minua enemmän tai paremmin. Pelkäämme muiden katseita.
Kirkon tulevaisuuden kannalta pahinta on sellainen pelko, joka estää kyseenalaistamasta omia toiminta- ja ajattelutapoja. Se johtaa torjuntaan kaikkea uutta ja itseen nähden erilaista kohtaan. Pelokas kirkko kääntyy sisäänpäin ja jähmettyy historialliseksi muistomerkiksi.
Kirjoittaja on tutkija ja tietokirjailija. Kolumni on julkaistu 17.6. ilmestyneessä Kotimaassa.
Lue myös
Kolumni: Viime vuonna kuolleen Desmond Tutun esimerkistä voi oppia kolme asiaa
Kolumni: Kun puhutaan sananvapaudesta, on syytä kysyä kaksi jatkokysymystä
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!