Kirjailija ja näyttelijä Anna-Leena Härkönen meni 12-vuotiaana mukaan Pelastusarmeijan toimintaan. Hän piti uskonliikkeen iloisesta ilmapiiristä, kivoista ihmisistä ja konkreettisesta hyväntekemisestä. Pari vanhaa upseeritätiä rukoilee hänen kuolemattoman sielunsa puolesta yhä. Härkönen on joutunut elämänsä matkalla pohtimaan, miksi yksi Raamatun tärkeimmistä opetuksista tahtoo ihmisiltä niin usein unohtua: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Kirjailijaystävä Katja Kallio heitti pari vuotta sitten spontaanisti idean, että voisi tehdä elämäkertakirjan Anna-Leena Härkösestä. Maaliskuussa ilmestyi teos Taskupainos (Otava).

– Meillä oli sitä tehdessä hauskaa, vaikka käsittelimme myös rankkoja aiheita, huhtikuussa 60 vuotta täyttänyt Härkönen kertoo kotonaan Helsingin Punavuoressa.

Hän suhtautuu muistelmiin välitilinpäätöksenä ja päätti, ettei kaunistele asioita.

Muisteltavaa riittää. Sekä yksityiselämä että työura kirjailijana ja näyttelijänä on ollut värikäs, monipuolinen ja julkinen siitä lähtien kun 17-vuotias lukiolainen kirjoitti J. H. Erkon palkinnon saaneen esikoisteoksensa Häräntappoase (1984).

Härkösen tuotanto on laaja: romaaneja, käsikirjoituksia televisioon, teatteriin ja elokuviin, lauluja, novelleja ja kolumneja. Lisäksi hän on näytellyt lukuisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa.

Vihan tunteet tulivat

Elämäkertaprosessin aikana kipeät muistot alkoivat häiritä Härköstä ja nukkuminen oli välillä vaikeaa.

– Hämmästyin, että vihan tunteet tulivat vasta nyt kunnolla esille. Mieleeni tuli myös monia seksuaalisia ahdisteluja.

Nuorta kirjailijaa ja näyttelijää häiriköitiin toistuvasti seksuaalisesti, kourittiin, käytiin käsiksi ja koetettiin saada väkisin vällyjen väliin.

Tähän syyllistyi esimerkiksi ohjaajanero Mikko Niskanen, joka valitsi 17-vuotiaan pohjoisen tytön Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvan pääosaan.

– On surullista, etten edes suuttunut tai huutanut, kun minua käpälöitiin tai kaadettiin sängylle. Yritin hoitaa tilanteet tyylikkäästi, etten vain nolaisi ja suututtaisi Mikkoa.

Joku saattaa sanoa, että se oli sitä aikaa.

– Mutta tapahtui paljon sellaista, mitä ei voi vain sillä ajalla selittää. Ihme, että pystyin jollain itsesuojeluvaistolla pitämään niinkin hyvin rajoistani kiinni.

1960-luvulla syntyneet naiset oli kasvatettu siihen, ettei vanhemmille ja auktoriteettiasemassa oleville miehille sopinut olla ”hankala”. Nykynuoret eivät ole onneksi samanlaisia.

– Ilmapiiri on suvaitsemattomampi sellaista tökeryyttä kohtaan. Välillä minulla on jopa kateellinen olo siitä, että miksei meidän ikäpolvella ollut mitään Me too -asennetta.

Olin esine tai lelu

Kirjan tekeminen ja vanhojen traumojen muistaminen yksi kerrallaan veivät Anna-Leena Härkösen hurjaan henkiseen prosessiin.

– Havahduin siihen, miten moni ihminen haluaa käyttää toisia hyväksi. Tunnen olleeni monesti kuin esine tai lelu.

Sinisilmäinen ja kiltti maalta Helsinkiin muuttanut tyttö oli helposti manipuloitavissa ja joutui kummalliseen maailmaan. Siinä läheskään kaikki eivät halunneet hänelle hyvää, vaan he halusivat mestaroida ja käyttää valtaa.

– Ja minussa oli paljon miellyttämisenhalua.

Nyt Härkönen ei halua enää miellyttää muita ja suostua asioihin, joita ei tahdo tehdä.

– Minun on suojeltava itseäni.

Oma lukunsa on ollut ilmeisen kateellisilta kiusaajilta suojautuminen.

– Jotkut kuvittelevat, että olen saanut liian helposti menestystä. Olen joutunut ikään kuin hyvittämään sitä niille, jotka eivät ole saaneet omia unelmiaan toteutetuksi.

On kirjailijalla ja näyttelijällä ollut tietysti onneakin siinä, että hän on pärjännyt taloudellisesti koko ikänsä taiteilijana. Se onnistuu Suomessa vain harvalta.

– Mutta olen joutunut tekemään valtavan paljon työtä.

Maitojunalla takaisin pohjoiseen

Anna-Leena Härkönen pääsi jo lukiolaisena Jouko Turkan sadistisesti johtamaan teatterikorkeakouluun.

Turkan harjoittama fyysinen ja henkinen väkivalta pakottivat Härkösen lopettamaan opinnot vain yhden lukuvuoden jälkeen.

– Tunsin hirveää häpeää siitä, etten pystynyt käymään Turkan koulua. Olin mammantyttö, täysin epäonnistunut, kun palasin maitojunalla pohjoiseen.

Härkönen pääsi teatterikorkeakouluun Tampereelle, mutta paineet olivat kasvaneet suunnattoman suuriksi. Seurasi hermoromahdus, johon vaikutti myös palkitun esikoisromaanin jälkeinen valtava tarve todistaa, että hän kykenee kirjoittamaan toisenkin teoksen.

– Odotukset itseäni kohtaan olivat älyttömän kovat, liian korkealla. Julkisuus oli pistänyt minut ihan sekaisin. Olin ollut muutenkin aina hyvin herkkä.

”Olin mielipideautomaatti, jolta kysyttiin asioita, joista minulla ei ollut aavistustakaan.”

Pohtiessaan silloista persoonaansa, Härkönen tajuaa olleensa tuolloin vielä täysi lapsi. Hän oli antanut kaikkensa päästäkseen kahteen vaikeaan ammattiin, kirjailijaksi ja näyttelijäksi, mutta oma henkinen kehitys oli vielä kesken.

Uutisiakin nuori, kiihkeästi työskennellyt taiteilija ehti alkaa lukea vasta 22-vuotiaana, mutta silti hänen odotettiin kykenevän vastaamaan mitä vaikeimpiin kysymyksiin.

– Haastattelussa minulta tivattiin, enkö tosiaan ole lukenut Dostojevskia. Olin mielipideautomaatti, jolta kysyttiin asioita, joista minulla ei ollut aavistustakaan.

Älä tuomitse itsemurhaajaa

Taskupainos-elämäkerrassa Härkönen kertoo ensi kertaa parikymppisenä tekemästään itsemurhayrityksestä. Se tapahtui vanhempien naapurin ladossa Kempeleessä.

– Silloin purkautuivat minun 20-vuotisen elämäni traumat. Itsemurha on pahinta, mitä voi tapahtua. Se on järkyttävän traumaattista kaikille.

Hän oli vielä puoli vuotta sekaisin hermoromahduksen jälkeen.

– Minulla ei ollut todellisuudentajua. Olin aivan pihalla ja tunsin syyllisyyttä siitä tuskasta, mitä olin aiheuttanut muille.

Vaan rajansa syyllisyydelläkin. Vanhempi näyttelijäkollega totesi kerran kahvihuoneessa, että itsemurha on hyvin itsekäs teko.

– En pystynyt sanomaan mitään, vaan raivostuin ja lähdin pois, vaikkei siskoni Killikään ollut vielä kuollut. En voi sietää, että itsemurhaajia syytetään itsekkäiksi. Kukaan ei tee sitä huvikseen.

Loppuunkäsitelty-kirjassa Härkönen kertoi masennusta sairastaneen ja kolmekymppisenä itsemurhan tehneen Kirsti-siskonsa kuolemasta ja surutyöstä.

Härkönen rekrytoi uskovat ystävänsä rukoilemaan pikkusiskon sielun puolesta ja etsi vahvistusta taivastoivolleen.

”Sinä olet nyt Jumalan luona… Emmehän me tuomitse niitäkään, jotka heittäytyivät keskitysleirissä sähköaitaa vasten. Kuka kuvittelee heidän joutuneen helvetistä helvettiin? Kenelläkään ei ole ulkopuolelta oikeutta tuomita sinua. Miksi se Raamatun lähes tärkein opetus aina tahtoo unohtua: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.”

”Monet älyköt pönkittävät egoaan halveksimalla viihteen tekijöitä ja kuluttajia, vaikka on äärettömän haastavaa saada ihmiset nauramaan.”

Elämä raskas, kirja kevyt

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut ja näytellyt vuosikymmenten ajan vakavaa draamaa. Hän on tehnyt myös komediallisia näyttelijänrooleja, pakinoita, kolumneja ja kevyemmin lähestyttäviä käsikirjoituksia ja kirjoja.

– Viihdyttävä teos saa meidät hetkeksi unohtamaan tämän katastrofaalisen maailmantilanteen.

Huumoria ja komediaa ei kuitenkaan suuresti kunnioiteta kulttuurissamme. Jotkut kriitikot ovat sijoittaneet Härkösen ”kevyttä kesälukemista laiturinnokkaan” -genreen.

– Monet älyköt pönkittävät egoaan halveksimalla viihteen tekijöitä ja kuluttajia, vaikka on äärettömän haastavaa saada ihmiset nauramaan.

Yksi puoli terävää ja särmikästä Härköstä on juuri hillitön humoristisuus. Koomiset puolet kipeiden ja traagistenkin tapahtumien keskellä näkevä nainen on parhaimmillaan sekä siviilissä että taiteilijana hulvattoman hauska.

Suomessa arvostetaan enemmän taiteilijoiden välittämää tuskaa sekä henkilökohtaisen tai perhehelvetin kuvauksia.

Tuhon tunnelmien kuvaaminen onnistuu monelta, mutta ollapa hauska, se voi olla vaikeampaa, hän huomauttaa.

– Elämä on muutenkin niin raskasta, että haluan kirjojeni olevan kevytlukuisia. Vaikka käsittelemäni aiheet olisivat rankkoja ja syviä, pyrin lähestymään niitä myös huumorin kautta.

Pilkka ja iva sattuvat aina

Julkisuus on kohdellut Anna-Leena Härköstä sikäli suopeasti, että hänen teoksensa on nostettu hyvin esiin.

– En voi väittää, että minut olisi sivuutettu.

”Luovaa työtä ei pysty tekemään, jos kovettaa itsensä.”

Median pimeät puoletkin ovat tulleet tutuiksi.

Moni saattaa olettaa, ettei suorasanainen nainen pelkää tai piittaa paljonkaan siitä, mitä hänestä sanotaan.

– Julkinen nöyryytys sattuu silti joka kerta. Nahkani ei paksuunnu, vaan ohenee. Luovaa työtä ei pysty tekemään, jos kovettaa itsensä.

Härkönen on ollut monesti raivoissaan epäasiallisesta ja valheellisesta pilkasta ja ilkeämielisyydestä.

Hän pohtii, onko hänen persoonassaan jotain ärsyttävää. Kenties jotkut eivät siedä sitä, että hän on puhunut ahdistavista asioista, tunnustanut pelkäävänsä ja olevansa joissain asioissa heikko – onko se liikaa?

– Nostan usein kissan pöydälle, koska inhoan teeskentelyä ja kaunistelua, mutta ehkä olen viestittänyt samalla, etten pysty puolustautumaan, enkä sanomaan takaisin?

Toisaalta: Perimmäinen syy kiusaamiseen ei ole koskaan kiusatuissa, vaikka nämä syytä itsestään etsivätkin. Koulukiusaajilla, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi vain iältään, on halu häpäistä ja nolata.

Herkäksi ja siten haavoittuvaksi tiedetty taiteilija on sopinut sadistien sylkykupiksi. Kiusaaja saa eniten tyydytystä, kun kaikki huomaavat, että nyt osui ja upposi.

– Joidenkin kolumnistien mielestä kaikki mitä teen on surkeaa ja väärin: Olen ihan paska ja naisenakin täysin epäonnistunut.

Yhtenä erityisen inhottavana ja kuvottavana tapauksena hän nostaa esiin valtakunnan päälehdessä olleen jutun, jossa kolumnisti vihjasi kirjailijan olevan frigidi, joka ei voi saada orgasmeja.

– Luhistuin ja menin täydelliseen shokkiin. En uskaltanut mennä vähään aikaan ulos ilman, että mieheni talutti minua kadulla.

Nöyryytetty taiteilija teki valituksen Julkisen sanan neuvostolle, ja kyseinen kolumnisti saikin potkut päivälehdestä.

Ilo oli lyhytaikainen, sillä kiusaaja siirtyi iltapäivälehteen, joista molemmissa oli nyt vihamielinen pilkkaaja. Pahimmillaan niissä oli samana päivänä ivajuttu Härkösestä isolla kuvalla varustettuna.

– En mahda mitään näiden raukkamaisten kriitikoiden omalle epäonnistumiselle, mutta minä maksan siitä hinnan. Pelkään tämänkin kirjan kohdalla, että traumojani vähätellään ja pilkataan.

Missä on Jumala

Anna-Leena Härkösen ukki oli lestadiolaissaarnaaja ja vanhemmat luterilaisia, jotka eivät perustaneet ”hihhuloinnista”.

12-vuotiaana Anna-Leena meni ystävänsä Päivin kanssa Pelastusarmeijan leireille ja jäi mukaan toimintaan. Hän piti herätyskristillisen uskonliikkeen iloisesta ilmapiiristä ja kivoista ihmisistä.

Pelastusarmeijan muinainen nuori sotilas arvostaa yhteisön konkreettista auttamistyötä.

– Siellä ei vain puhuttu, vaan myös tehtiin hyvää.

Pari vanhaa upseeritätiä rukoilee hänen kuolemattoman sielunsa puolesta ja ystäväpiiriin yhä kuuluvasta Päivistä tuli luterilainen pappi.

Päivi piti siskon hautajaisissa lohduttavan puheen: Killi ei pudonnut tyhjyyteen vaan Jumalan syliin.

Myös Härkönen halusi uskoa vielä viime vuosiin asti kuolemanjälkeiseen elämään. Monesti hänellä oli tosin sellainen olo, ettei ylhäällä voi olla ketään, koska tämä maailma on niin hirvittävä paikka.

– Toivon edelleen, että voisin uskoa Korkeampaan voimaan, mutta maailman meno on niin kammottavaa, että kysyn vain: missä on Jumala?

Yhteys hyviin kristittyihin vaikutti siihen, että lapsenusko kantoi niinkin pitkälle. Hän rukoili etenkin hankalissa tilanteissa ja ajatteli, että kannattaa lukea iltarukous, niin painajaisunet voivat vähentyä.

Ole armollinen

Vuosien saatossa usko väheni, ja kun Anna-Leena Härkönen puhui elämäkerturi Katja Kallion kanssa kuolemasta, hänellä oli erityisen huono kausi. Tämä selittää kirjan kuolemakohtien synkän sävyn.

– Olen herkästi ahdistuva ja minulla oli depressio. Sydäntalvi ja kaamosmasennus on tosi paha yhdistelmä. Haluan silloin pois tästä maailmasta.

Talvi oli muutenkin raskas. Siskon mies kuoli 62-vuotiaana sydänkohtaukseen.

– Se oli shokki, mutta nyt tilanteeni on parempi. Viimeksi tänä aamuna ajattelin, etten haluaisi vielä lähteä täältä, vaikka vanheneminen kauhistuttaa.

Kuolema pelottaa Härköstä vähemmän kuin ennen. Toiveena on, että kuolemaa edeltävät vuodet olisivat suhteellisen kivuttomia.

– Vanhenemisessa kauhistuttaa ajatus, että tulisi kipuja, joita ei hoidettaisi. En halua olla muiden armoilla, vaan lähden mieluummin suorilta jaloilta.

Parempi lyhyt ja hyvä kuin pitkä ja huono elämä.

– Aina tulee uusi muistutus siitä, että tee elämästä mielekästä ja ole itsellesi armollinen.

Tulkoon mies

Puhtaimpana rakkautena Anna-Leena Härkönen pitää vanhemman ja lapsen välistä rakkautta, sitä mitä hän tuntee poikaansa Lauria kohtaan. Pyyteetöntä rakkautta ihminen saattaa tuntea myös hyviä ystäviä ja sisaruksia kohtaan.

Mutta miehen ja naisen välisessä eroottisessa rakkaudessa on paljon ongelmallisempia osia: valtataistelua, vihaa ja mahdottomia odotuksia.

Härkönen on silti onnistunut olemaan kolme kertaa avioliitossa, joista 13-vuotta kirjailija Riku Korhosen kanssa oli ”ennätys”. Se suhde päättyi viisi vuotta sitten.

– Kaikissa liitoissa oli hyvät hetkensä, mutta tavallaan ne olivat myös epäonnistumisia. Kaikkemme yritettiin, mutta mikään ei auttanut.

Kirjailijalla oli pitkään pessimistinen käsitys siitä, mihin miehen ja naisen välinen rakkaus tulee vääjäämättä ajautumaan. Suhde saattaa aktivoida ihmispolon alhaisimmat puolet.

– Minusta tuli välillä pelokas ja kyyninen, Härkönen tunnustaa.

Lopulta hän uskalsi myöntää kaipaavansa parisuhdetta: Tulis nyt joku reipas poika ja iskis mut.

Tuli Kummelista tuttu tv-vaikuttaja ja yrittäjä Olli Keskinen.

– Uskalsin lähteä taas seurustelemaan, vaikka viimeisen eron jälkeen minusta tuntui, etten enää uskalla haaveillakaan uudesta suhteesta.

Taiteilija tuntee olevansa keski-ikäinen, muttei vielä vanha.

– Olen kuitenkin vasta 60-vuotias – ei kaikki hyvä voi loppua tähän!

Sielultaan kirjailija

Anna-Leena Härkönen kokee itsensä onnekkaaksi, koska on saanut tehdä kirjailijan uran ohella näyttelijäntyötä.

– Pienetkin roolit tuntuvat hienoilta, niissä ei tarvitse kantaa taakkaa koko esityksestä.

Sielultaan hän sanoo olevansa kirjailija.

– Kirjoittaminen on ainoa tapa olla olemassa, kaikkein syvin olemukseni. Haaveilen, että kirjoittamisessa säilyisi ilo, ainakin silloin tällöin.

Kirjoittamisessa on myös ahdistavat puolensa: mieliala laskee helposti, kun homma ei suju. Toisaalta työ on innostavaa, kun se lähtee kulkemaan.

Tulevan Mykkien pöytä -romaanin henkilöt vyöryivät Härkösen päähän voimalla, vaikka hänen piti vain keskittyä muistelmakirjaan.

– En osaa varmaan koskaan olla kirjoittamatta. Luulen, että kirjoitan ja näyttelen hautaan asti.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 5/2025.

Ilmoita asiavirheestä