Seinäjoella viikonvaihteessa vietettyjen Kirkkopäivien lauantain iltatilaisuuksiin kuului eduskunnan varapuhemies Paula Risikon johdattelemat keskusteluseurat, joissa kutsuttiin toivon äärelle. Mistä itse voi toivoa saada, miten kohdataan ihmisiä tilanteissa, joissa toivo on koetuksella? Vastauksia toivoon haettiin eri näkökulmista.
Pohjanmaalla on Risikon mukaan uusiutuvaa energiaa nimeltä tahdonvoima, jota maakunnassa kävijöiden kannattaa hengitellä. Risikko pohjusti iltatilaisuutta lyhyesti mainiten muun muassa, että hengellinen usko tuo monelle toivoa ja yksi toivon lähde on esimerkiksi virsikirja.
— Minkä tahansa virren sieltä katsookin, niin sieltä löytyy toivoa, Paula Risikko sanoi.
Risikko viittasi johdantosanoissaan toivon moniulotteisuuteen siteeraamalla myös syöpälasten järjestön slogania: ”Vaikka toivo hiipuu, aina on tilaa pikkuriikkiselle ihmeelle.”
— Ja sitä ihmettäkin joskus olemme varmasti kokeneet.
Keskusteluseuroihin osallistuivat Risikon lisäksi arkkipiispa Tapio Luoma, pääsihteeri, rovasti Marianne Heikkilä, yrittäjä Jaana Metsäranta sekä psykoterapeutti Johanna Perttilä. Tilaisuuden virsien säestyksestä ja muusta musiikista vastasi opiskelija Juuso Lundström.
Tilaisuuden alussa veisattiin Risikon valitsema virsi 501 Siunaa koko maailmaa. Risikko pohjusti virsivalintaansa lyhyesti.
— Tuntuu, että maailmankirjat ovat nyt sekaisin, ja tuntuu, että lapset kärsivät eri puolella maailmaa todella paljon. Sitä toivoa tarvitaan niin kansainvälisesti kuin koko Suomessa, mutta myöskin itse kunkin elämässä.
Itse pyrin korostamaan sitä, että tässä voi käydä ihan hyvinkin, kun vain edetään pienin askelin oikeaan suuntaan.
MITEN TOIVOA lähdetään etsimään, kun kohdataan hädässä oleva ihminen?
Arkkipiispa Tapio Luoma muisteli vastausta hakiessaan työvuosiaan seurakuntapappina.
— Kun menin esimerkiksi surukotiin ja sovin omaisten kanssa hautajaisjärjestelyistä, oli aivan selvää, että pitkän iän saavuttaneen vanhuksen kuolema ei ole aivan sama asia kuin muutaman vuoden ikäisen lapsen tapaturmainen kuolema. Surulla on monia erilaisia sävyjä. Tyypillistä kohtaamisille oli, että sanojen löytäminen oli vaikeaa. Mutta ilman sanojakin toisen ihmisen läsnäolo voi olla hyvin merkittävää, Luoma sanoi.
Luoma kertoi myös, että ääneen rukoileminen omaisten kanssa oli merkittävää.
— Monet kokivat sen pienenä toivon kipinänä suuren surun keskellä.
Johanna Perttilän mielestä toivottomuuden keskellä on todella tärkeää, että toivottomuudelle annetaan tilaa, ettei sitä lähdetä viemään väkisin pois. Kun tunteille tulee tilaa, niitä päästään purkamaan. Ammattiauttaja voi tulla kyseeseen, sillä hänellä ei ole tuossa tilanteessa perheenjäsenten keskinäisiä tunnesiteitä.
— Työssäni huomaan olevani se, jolle todellakin saa kaataa niitä asioita. Puhuminen on sanonnan mukaan ”pahanmakuista lääkettä”. Se luo kuitenkin tilaa sille toivolle, kun on saanut jostakin kuulevat korvat. Joskus tarvitaan ne ulkopuoliset korvat ja on hyvä, että sitä osataan tänä päivänä hyödyntää, Se voi sitten tuoda voimavaroja sinne perheen arkeen, Perttilä sanoi.
Marianne Heikkilä muisteli vuoden 2004 tapaninpäivän Intian valtameren alueen tsunamia, jolloin yli 200 000 ihmistä kuoli, joukossa paljon suomalaisia. Hän oli juuri silloin aloittamassa työt Kirkon Ulkomaanavussa. Työtä tehtiin surun ja toivottomuuden keskellä kuukausien ajan.
— Toivottomuutta helpottivat silloin teot, se, että saimme toimia yhdessä yhteisössä. Järjestettiin valtavan iso muistotukikonsertti Helsingin tuomiokirkkoon. Se oli ääriään myöten täynnä silloin pakkaspäivänä. Ihmisille tuli mahdollisuus surra yhteisössä. Varsinkin silloin nuorena ymmärsin, miten iso merkitys sillä on, että yhteisö kantaa iloja, Heikkilä kertoi.
Jaana Metsäranta kertoi yrittäjänä olevansa melko käytännönläheinen ihminen, myös tilanteissa, joissa toivo meinaa pettää.
— Pyrin mahdollisimman tarkkaan selvittämään sen tilanteen, missä ollaan. Yritetään yhdessä miettiä pientä konkreettista askelta, joka veisi asiaa eteenpäin.
Metsäranta viittasi myös Mauno Koiviston sanoihin: ellei ole varmaa tietoa siitä, kuinka käy, voi luottaa siihen, että todennäköisesti käy hyvin.
— Yleensä ihminen ajattelee sellaisessa tilanteessa huonointa mahdollista vaihtoehtoa toteutuvaksi. Mutta itse pyrin korostamaan sitä, että tässä voi käydä ihan hyvinkin, kun vain edetään pienin askelin oikeaan suuntaan, Metsäranta sanoi.
Kuva: Jussi Rytkönen.
KESKUSTELUSSA TOIVON näköaloja kysyttiin myös siitä, mistä ihmiset sitten yleensä saavat toivoa.
Johanna Perttilä viittasi tässä yhteydessä siihen, että hänen tekemiensä suomalaisten sotaorpojen haastatteluiden perusteella vaikeista tilanteista on selvitty kahden päällimmäisenä olleen asian, yhteisöllisyyden ja työnteon perusteella.
— Vaikka se on saattanut olla hyvinkin raakaa, vaikka siellä ollaan hyvinkin pienestä pitäen jouduttu isännäksi tai emännäksi siinä talossa sitten ryhtymään, mutta nämä kaksi teemaa ovat olleet sellaisia toivoa tuovia asioita.
Syöpää sairastavien ja heidän omaistensa kanssa työskennellessään Perttilä on huomannut, että jos sairaan vanhemmista vaikkapa toinen on ollut työelämässä kiinni, se on ollut hyvin toivoa luovaa.
— Halutaan pitää siitä arkirutiinista, arjen askareista ja tietenkin myös taloudellisesta turvasta kiinni.
Jaana Metsäranta työskentelee perheensä yrityksessä Minimani-kauppaketjussa. Risikko tiedusteli, kohtaako hän työssään vaikeuksissa olevia, ehkä toivonsa menettäneitä tai tulevaisuutta pelkääviä ihmisiä. Mistä toivo löytyy?
— Toki. Meilläkin on 450 työntekijää. Kohtaan heitä tosi usein henkilökohtaisesti. Kyllähän siihen mahtuu monenlaista surua ja menetystä. Se on rinnalla kulkemista ja keskustelua. Ja käytännön auttamista, jos pystyy jotakin konkreettista tekemään, töiden erilaista järjestelyä ja myös tarvittaessa tosi matalalla kynnyksellä järjestämme sitten ammattiapua tilanteen mukaan, Metsäranta sanoi.
Kun aurinko nousee ja päivän valkenee, niin se itse asiassa kantaa aika monelle toivon säteitä.
Marianne Heikkilän mielestä toivo on itse elämää, kaikissa niissä kohtaamisissa, jossa ihmiset kantavat toinen toistensa taakkoja.
Hän kertoi esimerkkinä hautaan siunaamansa iäkkään rouvan leskestä, joka ei itse jaksanut hankkia tuhkauurnan muistoreliefiä. Samaan aikaan hämen itsensä lähipiirissä oli myös ollut myös monia kuolemantapauksia.
— Rupesin selvittämään reliefi-asiaa. Tutustuimme ja keskustelimme. Leski ehkä huomasi, että myös omat voimavarani olivat silloin vähissä.
Tilanne johti siihen, että molemmat auttoivat toisiaan. Lesken ja Heikkilän omaisten haudat olivat samassa hautausmaassa.
— Kun kerroin, että minulla ei ollut voimia viedä omaisteni haudalle sitä kynttilää, hän kysyi, saako hän viedä kynttilän minun läheisteni haudalle. Nyt hän on tehnyt sitä viiden vuoden ajan talvisin. Hän tekee sen aamulenkillä samalla, kun hän vie kynttilän vaimonsa haudalle.
Marianne Heikkilä totesi, että syvällä surussa oltaessa asiaa voi jakaa tällaisten tekojen kautta.
Tapio Luoma huomautti, että elämän kriisitilanteissa arjen rutiinien merkitys korostuu erityisen paljon.
— Siis se, että arki kuitenkin jollakin tavalla rullaa. Ja jos näyttää siltä, että se ei rullaa, niin on tärkeää, että on ihmisiä, jotka auttavat sen rullaamisessa.
Toinen tärkeä asia Luomankin mielestä on toisten ihmisten läsnäolo.
— Kuuntelevat korvat ja sellainen herkkyys, jossa ihmisen empatia tai mukana olo on selkeästi aistittavissa. Ja en voi olla ajattelematta, että kun aurinko nousee ja päivän valkenee, niin se itse asiassa kantaa aika monelle toivon säteitä, Tapio Luoma pohdiskeli.
Usko Jumalaan ei ole minulle vain työasia. Kyllä se on myös henkilökohtaisen jaksamisen asia.
OMA TOIVO. Mistä sitä sitten saadaan? Risikko tiedusteli joukolta.
Jaana Metsäranta kertoi yrittäjänä suhtautuvansa hyvin positiivisesti tulevaisuuteen. Toisaalta häntä kiinnostaa sukututkimuksen kautta myös mennyt.
— On käynyt ilmi, että esiäidit ja -isät ovat kyllä turvanneet Jumalaan ja luottaneet. Kyllä tämä on se perustoivonlähde minullekin, Metsäranta sanoi.
Tapio Luomalle tuli mieleen tämän kysymyksen edessä monia asioita.
— Ensimmäisenä tulee mieleen oma perhe. On tärkeä asia, että on ympärillä läheisiä ihmisiä. Olen myös kuuden lapsen isoisä, ja lasten kirkkaat silmät ja heidän kanssaan temmeltäminen jollakin tavalla myöskin tuo vahvasti toivoa.
Kun ajattelee tulevaisuuden olevien nimenomaan lasten ja lastenlasten, pakottaa se Luoman mukaan miettimään, minkälaisen tulevaisuuden me jätämme omille lapsillemme ja tuleville polville.
— Se myös omalla tavallaan kannustaa toimimaan toivon toteutumisen puolesta.
Toivoa Luoma kertoi saavansa myös musiikista ja luonnosta.
— Ja kyllä, usko Jumalaan ei ole minulle vain työasia. Kyllä se on myös henkilökohtaisen jaksamisen asia, Tapio Luoma sanoi.
Kaikista tärkein on ollut isoäidin esirukoukset.
Marianne Heikkilä kertoi miehensä olevan ”superkokki”.
— Aina kun mieli on maassa ja tapahtuu epäonnistumisia tai murheita, hän ruokkii kyllä vaimoaan ja perhettään hyvällä ruoalla. Olen siitä tosi kiitollinen. Se, että perhe on pysynyt ruoassa, tuo turvaa. On joitakin sellaisia asioita arjessa, mikä luo resilienssiä ja henkistä yhteenkuuluvuutta.
Toivoa tuova asia Heikkilälle on vahvasti seurakuntayhteys.
— Oma paikkani on sekä lähiseurakunnassa Lauttasaaressa. Mutta myös Tuomasmessu on ollut minulle koko ikäni tosi tärkeä. Tuomasyhteisössä olemme saaneet vapaaehtoisina myös auttaa toinen toisiamme.
Mutta on muutakin toivon lähdettä.
— Kaikista tärkein on ollut isoäidin esirukoukset. Esirukousten voima on aivan valtavaa, Marianne Heikkilä kertoi.
Myös Johanna Perttilä kertoi omien lasten olevan vahvasti toivon elementti. Edellisillä sukupolvilla on hänen mielestään toivon näkökulmasta valtava vaikutus.
— Olen elämässäni asunut koko ikäni Kyrönjoen rannalla Isossakyrössä ja katsellut Isonkyrön vanhaa kirkkoa tuvan lasista. En kyllästy siihen maisemaan koskaan. Tässä kaikessa se on yksi pysyvä elementti, joka myös luonnon ja vuodenaikojen mukaan koko ajan vaihtelee, Johanna Perttilä sanoi.
Toivon sanojen illassa veisattiin myös jokaisen keskustelijan toivoa antavat lempivirret. Tilaisuus päättyi Juuso Lundstömin kirkon uruilla soittamaan Siunaa ja varjele meitä -virteen 584.
Lue myös:
”Radikaali evankeliumi on kutistunut pelkoon kätketyksi aarteeksi, joka vaalii instituutiota”
Ilmoita asiavirheestä