Luin lapsena usein Tytti Issakaisen hartauskirjaa Sanan siivillä. Sen pohdituttavat tarinat ravitsivat nuorta sieluani antaen suuntaviittoja oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Yksi kirjan kertomus kertoo mummosta, joka jakaa toisen maailmansodan aikana leipää vangeille. Ensin hän jakaa leipää saksalaisten vankeina riutuville venäläisille, myöhemmin Saksan sotaonnen käännyttyä piikkilangan toiselle puolen siirtyneille saksalaisvangeille. Jokin lukemassani jätti minuun syvän jäljen.

Vähän aikaa sitten luin sotahistorioitsija Antony Beevorin kirjaa Berliini 1945. Myötäelin vahvasti maailmansodan loppuvaiheita ja olin luonnollisesti liittoutuneiden puolella pahoja natseja vastaan. Odotin, koska kilpajuoksu Berliiniin saavuttaa kliimaksinsa ja kansallissosialistinen diktatuuri kohtaa odotetun loppunsa. Mitä varmemmaksi liittoutuneitten voitto kävi, sen syvemmäksi kävi saksalaisten kärsimys. Yhtäkkiä huomasin sympatioideni käännähtävän ympäri.

Säikähdin. Enhän minä noita Berliinin bunkkereissa kyyhöttäviä kansanmurhaajia voi sääliä. Tunne ei kuitenkaan totellut järkeä. Sittemmin sain itseni kiinni samasta tunteesta myös muissa yhteyksissä. Eräässä sarjamurhaajadokumentissa minua alkoi yhtäkkiä säälittää säälimätön murhaaja, kun näin miten miespoloa vihattiin. Vastaavasti en osannut olla säälimättä Nicolae Ceaușescua tai Muammar Gaddafia, kun törmäsin videoihin kummankin todellisuudesta vieraantuneen diktaattorin viimeisistä hetkistä.

VÄÄRÄLTÄ TUNTUVA myötätuntoni sai minut pohtimaan asiaa evankeliumien kautta. Jeesus on aina ahdinkoon joutuneen puolella. Käytännössä Jeesus on aina sen rinnalla, johon kivet kohdistuvat, ei niiden puolella, jotka kiviä heittävät. Tällaisessa maailmassa menestyksen teologia on mahdotonta.

Asetelma on tavattoman haastava. Erityisesti siksi, että tällä logiikalla Jeesus ei seiso ainoastaan uhrien tai romantisoitujen sorrettujen rinnalla, vaan yhtä lailla niiden rinnalla, joita enemmistön ylenkatse satuttaa ihmisen näkökulmasta ihan oikeutetustikin. Armosta pääsevät osallisiksi kaikki aikansa halveksitut ja yhteisön paheksumat väärintekijät aina ryöväristä ”huonoon naiseen”. Jeesus kutsuu luokseen yhtä lailla köyhän kuin ahnehtijankin: hänen seurastaan saavat nauttia sekä kerjäläiset että tullimaksuja perivät publikaanitkin.

Kannustaako Jeesus siis taistelemaan ennen kaikkea yleistä moralismia vastaan? Sitä on syytä pohtia tänä koventuneiden puheenvuorojen ja raakojen vastakkainasettelujen aikana.

Kristitty seisoo aina häviäjien puolella. Halki aikojen ojentaa Kristuksen käsi leipää niille, jotka sosiaalisten tai todellisten piikkilanka-aitojen takana kärsivät.