Englanninkielinen sanonta kuuluu: ”Family that prays together, stays together” – Perhe, joka rukoilee yhdessä, pysyy yhdessä.

En tiedä, onko tehty tutkimuksia avioerojen määristä rukoilevien ja ei-rukoilevien avioparien suhteen. Toki kristityissäkin kodeissa on monenlaista ikävää voinut tapahtua. Silti on varmasti hyvä, jos perheenjäsenet rukoilevat yhdessä Raamatun mukaan. ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon” (Fil. 4:6).

Moni sellainenkin suomalainen, jonka koti ei ollut kovin uskonnollinen, kertoo saaneensa oppia iltarukouksen. Elämän iskujen pysäyttäessä on tämä saattanut nousta sitten mieleen. Toivon ja iankaikkisuuden näköala on luonut valoa ajallisen elämän synkkyyteen. Uskonnottomuuden lisääntyessä suren sitä yhä kasvavaa joukkoa suomalaisia lapsia, jotka eivät sen enempää kodeissa kuin ehkä kouluissakaan saa enää oppia, mitä on kääntyä rukouksessa koko maailmankaikkeuden Luojan puoleen. Tai mitä on Isä meidän -rukous, jota Vapahtaja itse opetti meitä rukoilemaan.

SOTAVETERAANEISTA monet olivat reippaita, huolettomia miehiä elämänsä keväässä, kun raskaat ajat koittivat. Rintamalla moni rukoili. Niin kuin koko kansa rukoili. Turhaan eivät kotipitäjässäni Mäntyvaaran taistelun muistomerkissä lue sanat: ”Tässä auttoi Herra.”

Oman sukuni vanhin, Sauli 105 v., ei puhu kovin paljon uskonasioista, mutta hänellä oli uskova, rukoileva äiti. Sauli muistelee usein, kuinka oli piiloutunut ilmapommituksessa siltarumpuun. Tuttu aseveli oli yhtäkkiä juossut hakemaan häntä ja kiskonut kädestä. Sauli oli ajatellut, että paremmin suojassa betonirummun sisällä on kuin taivasalla, mutta lähti väkisin kiskottuna mukaan. Muutamaa sekuntia myöhemmin siltarumpu räjähti palasiksi pommin osuessa. ”Se oli Jumalan johdatusta”, hän toteaa tapahtumasta.

Auttaisiko rukouksen teologia meitä pitämään myös luterilaista kansankirkkoamme paremmin yhdessä? Jossain määrin kai senkin voi perheeksi käsittää.

KIRKOLLISKOKOUKSESSA on ollut monenlaisia jännitteitä, mutta on ollut ilahduttavaa huomata, miten erimieliset kristityt ovat voineet löytää yhteisiä ajatuksia rukouksen äärellä. En ole ollut kovinkaan iloinen kaikista piispainkokouksen esityksistä, mutta esimerkiksi viime vuonna piispojen julkaisema Rukouksen kaipuu -kirjanen oli tarpeellinen ja ohjasi rukouselämän perusasioiden äärelle.

Kristityn maailman rukousperinteestä on paljon ammennettavaa. Vuosisatojen ajan ihmiset ovat kantaneet tuskansa ja ilonsa Jumalan eteen. Rukous voi avata meille yhteyttä myös silloin, kun inhimillisesti sitä ei enää jaksa nähdä.