Otsikon lainaus on Time-lehden kansikuvateksti toukokuulta 1994.

Maailma heräsi huhtikuussa 1994 uutiseen: keskiafrikkalaisessa Ruandassa oli tapahtumassa kansanmurha. Alkusysäyksenä tapahtumiin toimi 6. huhtikuuta 1994 sekä Ruandan että naapurimaa Burundin hutu-presidenttien lentokoneen ampuminen alas Kigalin lentoasemalla. He olivat palaamassa Tansaniasta rauhanneuvotteluista.

Seuraavana päivänä lähti käyntiin järjetön tappaminen. Noin sadan päivän aikana Ruandassa tapettiin arviolta 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Tapahtumat näyttivät spontaanilta, mutta niitä oltiin valmisteltu pitkään.

YK:n UNAMIR-joukkojen komentajan Roméo Alain Dallairen kirja Shake hands with the Devil vuodelta 2003 taustoittaa kansanmurhan valmistelua, johon YK olisi voinut tarttua, jos sillä olisi siihen ollut halua.

Kirjan nimi tulee tapauksesta, jossa Dallaire sai neuvoteltua tapaamisen kolmen kansanmurhaa toteuttavan johtajan kanssa. Vierailullaan eräässä armeijan yksikössä Kanadassa sotilaspastori kysyi Dallairelta, miten hän voi enää uskoa Jumalaan kaiken kokemansa hirveyden jälkeen.

”Tiedän, että Jumala on olemassa, koska kättelin paholaista Ruandassa. Olen nähnyt hänet, olen haistanut ja koskenut häntä. Tiedän, että paholainen on olemassa ja siksi tiedän, että Jumala on olemassa”, Dallaire vastasi.

Hän kuvailee kirjassaan, ettei hän tavannut ihmisiä vaan paholaisia. Nämä miehet olivat orkestroineet äärettömän raakaa tappamista. Yhdellä johtajista oli paidassaan edelleen kuivunutta verta. Dallaire kertoi kokeneensa syyllisyyttä neuvotellessaan näiden miesten kanssa, joita hän ei tunnistanut ihmisiksi heidän tekemiensä kauheuksien takia. Silti tapaamisen seurauksena YK pystyi pelastamaan monia ihmisiä kuolemalta ja toimittamaan humanitaarista apua.

SUOSITTU RUANDALAINEN radioasema RTML oli merkittävä tekijä kansanmurhan toteutumisessa. Radioasema sai tukea hallituksen kontrolloimalta Radio Rwandalta. Ruandalaiset kuuntelivat laajasti RTML-radioasemaa, joka lähetti tutsien, maltillisten hutujen, belgialaisten ja YK:n rauhanturvajoukkojen vastaista vihapropagandaa. RTML:llä oli suuri merkitys kansanmurhan mahdollistaneen asenneilmapiirin synnyttämisessä. Puhuttiin ”hutuvoimaideologiasta”, jota radio tuki tehokkaasti.

Jälkeenpäin on todettu kansainvälisen yhteisön reagoineen Ruandan tapahtumiin surkeasti. Varsinkin YK:n kyvyttömyyttä puuttua asiaan on suomittu kovin sanoin. Erityisen surullista on se, että YK:n joukkoja komentanut Dallaire lähetti lähes päivittäin tietoa kansamurhasta päämajaan ja pyysi apua sitä saamatta.

Dallairen vaiheista kansanmurhan aikana kerrotaan myös suursuosion saaneessa elokuvassa Hotelli Ruanda. Tappajat olivat unohtaneet katkaista hotellin telefaxpuhelinlinjan, jonka kautta Dallaire pystyi lähettämään päivittäin viestejä YK:hon.

Kostotoimenpiteitä tapahtui vuosia kansanmurhan jälkeen, ja niistä vaiettiin kauan. Monet pitivät kostoa oikeutettuna. On pitkälti presidentti Paul Kagamen ansiota, että maassa saatiin vakaus aikaan. Hän on johtanut Ruandaa kansanmurhasta lähtien.

Monet tutkijat pohtivat, miten Ruandan käy, kun aika Kagamesta jättää. Demokratian ja ihmisoikeuksien tila on iso haaste. Esimerkiksi vapaan lehdistön tila on yksi maailman surkeimpia. Toisinajattelijoita on vangittu ja armeijasta loikanneiden kohtalo on ollut ankara. Sankarin sädekehä on vuosien varrella himmentynyt.

RUANDA ON kristitty maa ja oli sitä myös kansanmurhan aikaan. Lähes 90 prosenttia ruandalaisista oli kristittyjä. Miten oli mahdollista, että samassa kirkossa jumalanpalveluksessa sunnuntaisin istuneista perheistä toisesta tuli tappaja ja toisesta uhri? Mikä sai toisen pastorin järjestämään tutsi-pakolaiset kirkkoonsa ja kutsumaan tappajat paikalle, kun taas toinen pastori yritti estää tappamisen ja kuoli itse viidakkoveitsen iskuun? Ystävän ja naapurin tappaminen perusteltiin kansalaisvelvollisuudella. Kansalle syötettiin ajatus: jos et tapa niin sinut tapetaan.

Kansanmurhan jälkeen uskonnollinen maisema on muuttunut merkittävästi Ruandassa. Historiallisesti katolisella kirkolla, joka saapui Ruandaan vuonna 1900, on ollut vahva asema maassa. Katolinen kirkko ei kuitenkaan tuominnut julkisesti tapahtumia, mikä heikensi sen asemaa. Useat pastorit ja nunnat osallistuivat väkivaltaan. Tämä koski kaikkia kirkkokuntia.

Ruandan katolinen kirkko julkaisi vasta 2016 anteeksipyynnön sen jäsenten roolista kansanmurhassa.

”Pyydämme anteeksi kaikkea vääryyttä, mitä kirkko teki. Pyydämme anteeksi kaikkien kristittyjen puolesta, jotka rikkoivat valansa Jumalan käskyille. Antakaa meille anteeksi vihamme maassamme ja vihamme kollegoitamme kohtaan johtuen heidän etnisyydestänsä. Emme osoittaneet olevamme yksi perhe vaan sen sijaan tapoimme toisiamme.”

Tiedotteen allekirjoitti yhdeksän kirkon piispaa. Kun Paavi Franciscus tapasi presidentti Kagamen ja tämän vaimon vuonna 2017, myös hän pyysi anteeksi katolisen kirkon osallisuutta kansanmurhaan.

Katolisen kirkon tahraantunut maine on kasvattanut karismaattisten kirkkojen asemaa. Kansanmurhan jälkeen on noussut tuhansia uusia kirkkoja. Burundista, Ugandasta, Tansaniasta ja Kongosta palanneet tutsit ovat perustaneet useita näistä. Monet pastorit kertovat saaneensa kutsun palata auttamaan pahasti traumatisoituneita ruandalaisia.

Ruandassa on nykyään yli 50 kansanmurhan museoiksi jätettyä kirkkoa. Ne muistuttavat yhdestä aikamme hirvittämästä tragediasta. Näihin museoihin ei tulla katsomaan miten elämää elettiin vaan, miten elämä lopetettiin.

EI KOSKAAN enää Ruandaa, sanottiin kansanmurhan jälkeen. Historia on kuitenkin näiden kahdenkymmenen vuoden aikana osoittanut, ettei mitään ole opittu.

Helmikuussa 2018 hallitus sulki Kigalissa yli 700 kirkkoa ja 100 moskeijaa, jotka eivät täyttäneet perusvaatimuksia koskien turvallisuutta, hygieniaa, rakennuksia ja meteliä. Vastustajat pidätettiin. Presidentti Kagame tuki vahvasti tätä kampanjaa. Monet tulkitsivat kirkkojen sulkemisen ”viimeisen vapaan tilan” tukahduttamiseksi siinä mielessä, että kristityille korkein auktoriteetti on Jumala eikä valtio.

Monet kirkot olivat joukkomurhien tekopaikkoja, vaikka ne oli tarkoitettu rauhan tyyssijoiksi. Olisiko kansamurha voitu estää, jos kirkot olisivat reagoineet ajoissa?

Ruandan kansanmurhaan liittyy valtavia eettisiä kysymyksiä, joihin on mahdoton löytää helppoja vastauksia. Afrikan maista raportoinut toimittaja Michela Wrong esittää Ruandaa käsittelevässä kirjassaan kysymyksen: Tutsi vaimo pyysi hutu miestään tappamaan hänet ennen kuin sotilaat tekisivät sen, ja mies noudatti vaimonsa pyyntöä. Oliko hän sankari vai hirviö?

RUANDAN KANSANMURHAN tappamisaallon keskellä moni väkivaltaa vastustava tapettiin julmasti. Jotkut kuitenkin uhmasivat kuolemaa ja pystyivät pelastamaan ihmishenkiä, kuten bosnialainen fransiskaaniveli Vjekoslav ”Vjeko” Ćurić. Hän oli tullut Ruandaan vuonna 1982 yhden matkalaukun kanssa. Hän oli oppinut Ruandan kielen paremmin, kuin yleensä eurooppalaiset ja hän nautti maailman parantamisesta paikallisten kanssa. Alusta alkaen hänen kristillinen kutsumuksensa oli elää köyhien ja sorrettujen parissa eikä niinkään saarnatuolissa.

Vjeko motto elämäänsä tuli hänen Sarajevon teologisen oppilaitoksen professorilta Milan Babicilta: ”Ole ihmisten kanssa, kärsi heidän kanssaan, niin tulet ymmärtämään Kristuksen rakkauden.”

Vjekon kirkon pihalle Kivumussa pakkautui 8 000 turvaa hakevaa tutsia, kun tappaminen alkoi huhtikuussa 1994. Hän pyysi apua piispaltaan Thaddee Nsengiymwalta, joka ei kuitenkaan halunnut edes puhua asiasta. Jotta Vjeko olisi saanut pelastettua kuolemanvaarassa olevat tutsit, hän olisi tarvinnut piispan tuen, muttei saanut sitä.

Kun Vjeko ei enää pystynyt suojelemaan kirkkonsa pihalla asuvia, hän päätti viedä heidät piispan talon viereiselle aukiolle. Hän järkeili, ettei piispa antaisi tappaa heitä ikkunansa alla. Myös Vjeko yritettiin tappaa useamman kerran.

Parin viikon ajan oli epäselvää kumpi tappaisi nämä ihmiset ensiksi: tappajat leirin vieressä vai leiri itsessään. Savu tunki iholle ja kakofoninen yskiminen täytti ilman. Hygienia oli surkeaa, taudit levisivät ja ruokaa oli vähän. Säälittävä joukko oli kuin karjalauma sateessa, odottaen kohtaloaan. Joka aamu kuolleet kannettiin leirin aidan viereen, missä ne mätänivät, kun tilaa ei ollut haudata kaikkia. Öisin sotilaan kävivät hakemassa ihmisiä tapettavaksi.

Samaan aikaan Vjeko ajoi naapurimaahan Burundiin kolme kertaa viikossa autollaan, jonka pohjaan oli hitsattu salapohja. Sen sisällä hän sai kuljettua kerrallaan kolme kuolemaan tuomittua turvaan. Vähän yli sadan kilometrin matka Burundiin kesti seitsemän tuntia jatkuvien tiesulkujen takia, joilla päihtyneet taistelijat tappoivat surutta ohikulkevia tutseja ja keräsivät rahaa Vjekon kaltaisilta kulkijoilta.

Kun nykyisen presidentin Paul Kagamen The Rwandan Patriotic Front (RPF) joukot ajoivat Interhamwen tappajia pois Ruandasta, he tappoivat piispa Thaddee Nsengiymwallan kostoksi Kivumussa.

Vjeko selvisi kuin ihmeen kaupalla kansanmurhasta, mutta keräsi itselleen valtavan määrän vihamiehiä. Hänet ammuttiin Kigalissa vuonna 1998. Ampujaa ei ole koskaan saatu selville, tai haluttu saada.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä