Juureni ovat syvästi Lapinlahdella, sillä kotitilalleni Kittolanniemeen on jäänyt jälkiä Jääskeläisten elämästä vuodesta 1686 tähän päivään. Olen myös läheltä seurannut kirkkomme vaiheita ja aina kun vointi sallii, menen Jumalan sanan äärelle.

Varhaislapsuuteni joulukirkko on jäänyt mieleen. Siellä korkealta saarnatuolista papit pitivät kaksi saarnaa yhtä soittoa. Ensimmäiseksi alkuvirren jälkeen tuli aamusaarna ja myöhemmin päiväsaarna. Silloin aika kävi pitkäksi.

Ikäväkseni olen pannut merkille, että kirkossa käynti on noista ajoista vähentynyt. Kirkkoon mennään lähinnä isoina kirkkopyhinä tai jos suvun piirissä on joku ilo tai suru. Jumalanpalveluksia striimataan. Se ei vastaa kirkossa käyntiä ja kirkon penkit tyhjenevät.

Olen ehdottanut, että alettaisiin viettää ”suruttoman sunnuntaita”, jolloin jumalanpalvelus ei tulisi radiosta eikä netistä. Silloin kaikki kynnelle kykenevät lähtisivät kirkkoon ja pitäisivät kännykät suljettuina.

Suruttoman sunnuntai on lainaus äidiltäni. Suruton oli se, joka ei ollut uskossa, mutta äitini ei tarkoittanut sanonnallaan mitään moitetta.

Olen myös miettinyt, miksi ehtoollisella käyntiä vieroksutaan. Ajatellaanko, etten ole tarpeeksi hyvä? Arkuutta näissä asioissa tuntuu olevan etenkin miehillä.

Viisitoistavuotiaana näin unen, jossa vierekkäin oli kaksi mustaa ruumisarkkua ja minun oli hypättävä niiden yli. Tähän kauhu-uneen heräsin. Ja niin kävi, että talvisota vei kaksi veljeäni. Siihen loppui koulunkäyntini ja jäin viljelemään kotitilaa.

Otto Jääskeläinen. 
Kuva: Seija Väre

Heikki-veljeni kirjoitti viimeisessä kirjeessään rintamalta: ”Olkaa hyvä evakoille. Heillä tulee olemaan kärsimystä aikanaan.” Kotiimme sijoitettiin koko sodan aikana 42 sotapakolaista. Jatkosodassa oma taipaleeni johti minua Kuhmon suuntaan.

Sydämen asia minulle on ollut kirkkoesineiden kokoaminen, joita oli hajallaan lainassa pitkin pitäjää. Sakastin yläkertaan oli katsottu tila Bassin kirkkomuseolle. Se nimettiin vanhan kirkon suunnittelijan mukaan. Museoon saatiin sovitettua jopa edellisen pyhätön kattokruunut. Valurautaisen kaminan kantaminen on vaatinut miesvoimia.

Vaimoni Eeva oli luokkakaverini. Meidät vihittiin vuonna 1949 ja yhdessä saimme olla vuoteen 2015 asti. Meillä on neljä lasta ja jälkikasvua jo neljänteen polveen saakka. Joskus minulta kysytään, mitä haluaisin sanoa jälkipolville? Vastaus siihen löytyy Siionin Wirsien wanhasta virsikirjasta vuodelta 1938. Se kuuluu näin: ”Ja niin meitä hoida, ett´ kiitokses soida sais suustamme taiwahassas!”