Suomaisesta mytologiasta kiinnostuneelle on auennut kurkistuksenarvoinen ikkuna kansanuskon pimeälle puolelle. SKS:n arkistotutkija ja Karjalan räyhähengistä väitellyt tohtori Pasi Klemettinen todistaa tuoreella teoksellaan Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit (SKS, 2022), että hyvien ensyklopedioiden aika ei ole ohi. Klemettisen kirja kokoaa yksiin kansiin vakuuttavan joukon korpien ja järvenpohjien asukkeja ja maalaa värikkään kuvan kristinuskon ja kansanuskon rosoisesta rinnakkaiselosta.

Kristinuskon ja kansanuskon kädenvääntö

Kun kristinusko rantautui Suomeen, vallitsivat alueella luonnollisesti omat uskomuksensa ja mytologiansa. Klemettisen mukaan kirkko pyrki demonisoimaan kansanuskoa ja sen mystisiä uskomusolentoja, kuten se oli tehnyt muuallakin Euroopassa. Siinä missä kreikkalaisen mytologian Pan tarjosi hahmon paholaiselle välimerellisissä maisemissa, liitettiin täällä pohjolassa tontut, metsänhaltiat vuorenpeikot, tautidemonit ja vainajaolennot samaten paholaisen palvelusväkeen, sulautettiinpa monet olennot itse piruunkin.

Pyhien lehtojen hakkaamisesta ja hahmojen demonisoimisesta huolimatta kansanusko ei kadonnut. Klemettisen teos kuvaa mielenkiintoisesti sitä, miten kristillinen kudos punoutuu kansanuskomusten ympärille. Paikoin tuntuu, että uskomusjärjestelmät ottavat kansan mielissä ja tarinoissa sekä oppia että mittaa toisistaan. Milloin papit muutetaan susiksi, milloin Jeesus komentaa Iku-Turson takaisin syövereihin.

Klemettinen kuvaa kansanuskon mukautuvaa luonnetta sekä kristinuskon ja sen yhteistä taivalta ansiokkaasti. Monin kohdin suhde vaikuttaa kahtiajakoiselta: kirkonmiesten puheissa korostetaan kansanuskon hahmojen olemattomuutta, mutta toisaalta niihin suhtaudutaan hyvin vakavasti ja peläten. Hahmoja yritetään häivyttää ja toisaalta niitä on sijoitettu myös Raamatun käännöksiin ja virsisanastoon. Klemettisen kertoma siitä, miten vielä vuoden 1776 Raamatussakin seikkailevat ajattarat, tuntuu kiehtovalta. Klemettinen tietää kertoa, että hahmoja hyödynnettiin virsirunoudessakin, esimerkiksi Johan Cajanuksen kuulussa arkkiveisussa Etkös ole ihmisparka, jossa lauletaan koukon murhetöistä. Kouko tunnettiin kansanuskon piirissä monimerkityksellisenä haitantuojana, joka saattoi tarkoittaa esimerkiksi aavetta tai petoa.

Kansanusko siis rikastutti kristinuskoa ja joiltain osin myös kristinusko kansanuskoa. Esimerkiksi tarinat lentävistä käärmeistä saivat Klemettisen mukaan vahvistusta Jesajan kirjasta, jonka varhaisessa suomennoksessa kerrottiin ”tulisista kyykärmeistä ja lentävistä Drakeista”.

Klemettisen mukaan luterilaisen kirkon valistustyö tuki tahtomattaan myös paholaisuskomusten säilymistä ja pirutarinoiden kehitystä 1900-luvulle asti. Ne todistavat perinteiden ja uskomusjärjestelmien mielenkiintoisesta vuoropuhelusta.

Juudas loi kyyn ja hämähäkki kavalsi Kristuksen kerän

Vaikka kristinusko puhdasoppisuusvaatimuksineen ahdistikin kansanuskoa, jatkui rinnakkaiselo vuosisatoja. Useasti kristinuskon henkilöt kuvataan yhdistettyinä perisuomalaiseen mytologiaan ja eläimistöön. Hämähäkistä tuli inhottu eläin, sillä se anasti aikanaan Jeesus-lapsen lankakerän ja Juudaksen kuolasta syntyi kyy.

Ehkä kirkon painostuksesta ja kansanuskon hahmojen demonisoinnista johtuen, juuri kristillinen kieli ja kuvasto näyttää usein ajavan häiriköt pakosalle. Klemettisen kirjasta käy ilmi, että esimerkiksi virsikirjalla saa näppärästi ajajaisen häädettyä karjan kimpusta ja ristinmerkillä maran pois tallia piinaamasta. Kauhean kalman saa hätisteltyä tiehensä tutulla Isä meidän -rukouksella.

Yllättävää on, että vaikka historia välittää papeista kuvaa kansanuskoa ja ”taikauskoa” vastaan taistelleina opinvaalijoina, joissain tarinoissa he pelaavat selkeästi kansanuskomusten säännöillä. Papit saattavat käydä kilpasille demonisen kissan kanssa ja vahvauskoinen pappi pärjää jopa itse pirulle.

Klemettisen mukaan kirkonmiesten tallettamat varhaiset kuvaukset kansanuskosta eivät kuitenkaan ole luotettavimmasta päästä, sillä ”papistolla oli varsin ohut kosketuspinta suomalaisten todelliseen kansanuskoon”.

Elävien manalaisten yö

Klemettisen kirja on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kooste kiehtovasta aiheesta. Klemettinen kuvaa taidokkaasti kansanuskomusten monikerroksisuutta ja niiden eloa ajasta toiseen. Kansanuskon kuihtumisesta syytetään syystäkin kristinuskoa, mutta kertomusten melko myöhäiset keräysajankohdat herättävät epäilyn myös globalisaation ja amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin vähintään yhtäläisestä syyllisyydestä. Kristinusko ei hävittänyt uskoa näkkeihin, mutta viimeistään rap raivasi raiteilta rajapirut ja Greasen tahtiin tanhuttiin talvikot tantereelle.

Jotain katkeraa kertoo esimerkiksi zombie-aiheisten elokuvien ja pelien suosio nuorison keskuudessa. Miksi kotoiset manalaiset ja manhot eivät riitä?

Oli miten oli, jättiläiset ovat katoamassa. Klemettisen kertomassa kauniissa kuvaelmassa jätit kavahtivat kirkonkellojen ääntä. Lopulta kun piispakuntakin osallistui ”maan vanhojen asukkaiden karkottamiseen”, purjehtivat jätit ja muut ”kivipaadella vertauskuvallisesti kohti auringonlaskua”.

Vaikka Klemettisen kuvaamat hahmot ovatkin kammottavia, ne raottavat ovea juurevaan perinnerikkaaseen maailmaan, jossa tämän- ja tuonpuoleinen alituiseen risteävät. Kirjan raikkaasti välittämä kuva rikkaasta kulttuurista ja kauniista kielestä laittaa lukijan salaa toivomaan, että jossain ei-asfaltoitujen teiden vyöhykkeellä olisi perukka, jossa kratti vahtii aarteitaan, liekkiöt metkuavat ja käärmeet pitävät käräjiään.