Kotimaa-lehden (16.12.2022) listaamiin vuoden uskontouutisiin kuului myös se, että vuonna 2021 Suomessa syntyneistä lapsista kastettiin 54 prosenttia. Vielä vuonna 2010 kastettujen osuus syntyneistä lapsista oli 79 prosenttia.

Tilastoja pitänee aina myös tulkita, mutta trendi on silti aivan selvä: muutos eli kasteiden määrän romahtaminen runsaan kymmenen vuoden aikana on erityisesti kansankirkkona itseään pitävän kirkon kannalta jäätävä asia. Ei sitä ole hauska ajatella. Onhan asia tietysti tajuttu ja kasteen korostaminen on kirkossa tätä päivää. Mutta mahtaako se riittää?

Kasteiden määrä lienee vuodessa toki hieman suurempi, kun huomioon otetaan vähän vanhempien lapsien kasteet ja aikuiskasteet. Koronapandemiakin epäilemättä tilapäisesti hämmensi käytäntöjä. Lisäksi seurakuntien välillä on varmaankin asiassa suuria eroja. Mutta ei kastettujen määrä ikävä kyllä sittenkään niin suureksi kasva, ettemme voisi todeta kirkossa elettävän tätä sakramenttia koskevassa kriisissä.

Kasteessa on kirkolla pelissä paljon: lopulta se itse. Kirkko on Kristuksen, mutta se koostuu jäsenistään.

Kaste on välttämätön pelastukseen

Kirkko ei kasta ihmisiä huvikseen tai perinnesyistä. Kaste on Kristuksen itsensä asettama, teologisesti ajateltuna portti kirkon jäsenyyteen ja kristityn vaelluksen alku. ”Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19), ”Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva” (Mark. 16:16) tai kuten Paavali kirjoittaa Roomalaisille: ”Meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa” (Room. 6:3).

Ja se Augsburgin tunnustus kasteesta: ”Se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon.” (CA IX)

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on edellä olevan pohjalta kautta aikojen, vaihtelevalla intensiteetillä, mutta hyvällä, pitkänsitkeällä ja kylmäpäisellä tavalla korostanut kasteen merkitystä. Uskovan ihmisen kriteerit ovat muuten myös tulkinnanvaraisia asioita, mutta kaste on, kaste pysyy ja kaste kantaa.

Kukaan ihminen ei sen todellisen kirkon rajoja näe.

Kirkko ei voi vetäytyä verkkoon

Mutta mikä olisi kirkko, jonka portaalisakramentti ei enää kannakaan entiseen malliin? Kasteiden vähenemisestä seuraavat jäsenkadon kiihtyminen ja kaikkien muiden kirkollisten toimituksien väheneminen. Tulevatko esimerkiksi myös kummit olemaan kiven alla, millä perusteilla vihkiä avioliittoon tai siunata avioliittoja? Aikanaan seuraa myös hautaan siunaamisten väheneminen ja kenties koko hautajaiskulttuurin muuttuminen.

Muutokset ovat rajuja ja tuntuvat kipeästi myös kirkon taloudessa. Niinpä kiinteistöjä myydään, monista leirikeskuksista ja kirkoistakin luovutaan. Myös henkilöstön vähennyksistä tulee kirkon arkea. Tämä on monessa asiassa erityisen ongelmallista, sillä kirkon työntekijöitä ei voida eikä pidä korvata automaateilla. Eikä kirkko oikein voi monien muiden instanssien tavoin karsia reaalimaailmassa olemistaan ja vetäytyä liki täysin verkkoonkaan: ehtoollispöytään ei tarvita kastetta ja konfirmaatiota vahvempaa tunnistautumista tai uskontunnustusta vahvempaa tunnustautumista.

Kansankirkko-ajattelu on muutoksessa. Joku voi tietysti olla sitä mieltä, että juna meni jo. Ehkä menikin, mutta tuskinpa Suomen kirkko mitään vähemmistöidentiteettiäkään kovin pian omaksuu. Kyllä se haluaa asemastaan kiinni pitää.

Mitä kirkon jäsenyys on – tapaus hautaan siunaaminen

Kirkon jäsenyys on tavalla tai toisella esillä aina, kun luterilaisen kirkon papin kanssa keskustellaan hautaan siunaamisesta. Kysymys on paitsi sielunhoidollinen, myös syvästi teologinen. Yleensä kirkon jättäneet Suomessa käsittääkseni on pyydettäessä haudan lepoon siunattu. Tätä on perusteltu esimerkiksi sillä, että ovathan kirkosta eronneet hautaan siunattavat kastettuja. Eikä se huono perustelu ole ollut. Eihän kaste minnekään häviä.

Mutta entäpä jos ja kun kappelien katafalkeille kannetaan yhä enemmän niitä, jotka eivät ole kastettuja eivätkä näin ollen ole koskaan kirkon jäseniä olleetkaan? Tilanne on teologisesti samalla kertaa sekä mielenkiintoinen että vaativa.

Onhan jokainen vainaja tietysti Jumalan luoma ihminen. Ehkä sellaiset hautaan siunaamiset olisi korostetusti ajateltava enimmäkseen läsnä olevien palvelemisena – ja evankelioimisena, jos saattoväessäkin kirkkoon kuulumattomia olisi. Mutta kyllä se jättää avoimeksi kysymyksen siitä, mitä kaste ja sen myötä kirkon jäsenyys sitten lopulta kirkolle ovat. Onko Augsburgin tunnustuksen kasteartikla relevantti, kun virren sanoin ”me toivossa hautaamme heidät, ja toivona on sana Herran”, mutta jos ihmistä ei ole kastettu sen sanan mukaisesti? Kysymys on ehkä ikävä, mutta jos kaste on välttämätön pelastukseen, mistä pappi sellaisen arkun äärellä kirkkonsa opetukseen pohjautuen voisi puhua? Varmaankin toivo kuitenkin aina jää. Kirkon on myös muistettava, että monille ihmisille ja perheille nyt ja tulevaisuudessa nämä ovat totisia, herkkiä ja kipeitäkin kysymyksiä.

Entäpä jos kirkolta tulevaisuudessa toivottaisiin Jeesus-minimalistisia tai aivan uskonnottomia hautaan ”siunaamisia”? Lähdetäänkö tuolle tielle, jotta oltaisiin ajan hermolla?

Jumalan armo on suuri ja Hän armahtaa täysin suvereenisti, kenet armahtaa. Ihmisellä ei ole siinä päätäntävaltaa itsensä tai toisten kohdalla. Viehättävä on myös katolisessa teologiassa joskus vilahtanut, ehkä tosin hieman epämääräinen ajatus ”anonyymeistä kristityistä”. Maailmassa on monta uskoa – ja uskonnottomuutta. Mutta Jeesuksen lähetyskäsky on myös edelleen voimassa ja kirkon pitäisi toimia saamansa tehtävän mukaisesti. Kastetaanko ihmisiä vaiko ei, kai sillä on kirkolle ja kristityn opetuslapseudelle ratkaisevaa merkitystä? Tarkoittavatko kirkon opit oikeasti jotakin? Seuraako niistä jotakin?

Ei kaste voi olla soteriologisesti yhdentekevä asia.

Hyvien asioiden trendikäs kirkko

Tulevina vuosikymmeninä kirkon jäsenmäärä siis todennäköisesti edelleen pienenee ja kastamattomien ihmisten joukko yhteiskunnassa kasvaa. Millä tavalla kansankirkko tuohon uuteen suureen joukkoon suhtautuu, kun se kirkolta kuitenkin myös kirkon olemassaolon tarkoitusta, erilaisia palveluksia ja yhteistoimintaakin ajoittain odottaa?

On mahdollista ja varmaan todennäköistäkin, että myös pienentyvä kirkko hoitaa tehtäviään kuten tähänkin saakka, perinteisen itseymmärryksensä säilyttäen. Mutta muuttuvan maailman erilaisten paineiden keskellä voi käydä toisinkin.

Ehkäpä omaa olemassaoloaan hädän hetkellä perustelevassa kirkossa kristinuskon tai ainakin kirkon tehtävien piirin rajoja käytännössä tarvittaessa venytetään, kulloisenkin tarpeen mukaan? Jo ilman tällaistakin mahdollisimman mukautuva ja aikaansa kärkkäästi seuraava kirkko muuttuisi muutenkin ääritapauksessa jopa joksikin muuksi kuin uskonyhteisöksi. Ehkä siitä tulisi jonkinlainen hieman omalaatuinen, poliittinen, kaiken sulattava kansalaisjärjestö, joka olemuksellisesti kannattaisi hyvää ja vastustaisi pahaa, seisten samassa rintamassa yhteiskunnan muiden organisaatioiden kanssa.

Silloin ihmisiä ei kirkon puolelta käytännössä enää vaivattaisi millään ihmistä suuremmalla, tuonpuoleisella, jäsenyysajattelulla, totuusväittämillä tai – horribile dictu – joillakin opeilla Jeesuksesta, synnistä, parannuksesta, uskosta, kadotuksesta ja pelastuksesta. Eli kirkko-oppikin eläisi ajassa ja haluaisi nähdä kristittyjä sielläkin, missä heitä tosiasiassa ei ehkä sittenkään ole. Mahtaisiko sisällöllisesti näin ontto meno olla enää mitään missiota? Mutta karavaani kulkisi ja koirat haukkuisivat.

Kansankirkkoideologiaan lienee kuulunut halu ja mahdollisuus sulkea koko kansa tai mahdollisimman suuri osa siitä kirkon edustaman hyvän ja evankeliumin sanan piiriin. Ajatus on ollut kaunis, toimivakin: kristityn rimaa ei saisi pitää liian korkealla. Mutta luterilaisuudessa rima kulkee kuitenkin kasteen kohdalla.

Kasteen teologian uusi tuleminen

Pohjoismaita lukuun ottamatta monet läntisen Euroopan vanhat valtio- tai kansankirkot ovat jo tovin eläneet tilanteessa, jossa niiden jäsenkunta todellisuudessa edustaa koko väestön vähemmistöä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ei tarvitse yksin keksiä ruutia uudelleen.

Kirkko kasvaa nyt alaspäin. Vaikka osa sen jättävistä toki aina palaakin, mihinkään entisten vuosikymmenien tilanteeseen ei kirkolla ole tämänhetkisen todellisuuden pohjalta paluuta. Kirkon ei silti tarvitse luopua siitä, mitä se kasteesta ja kirkon jäsenyydestä opettaa. Kasteen ja kirkon jäsenyyden teologiaan täytyy vain jaksaa paneutua uudelleen ja uudelleen, periksi antamatta, kenties myös letkauttelua, pilkkaa ja painetta kestäen. Sillä tavalla kirkko pysyy kirkkona. Kirkkona, jolla on tarjota tälle monella tavalla hajoavalle, kiusatulle ja kärsivälle maailmalle vaihtoehtoinen näkökulma elämään – ja myös kuolemaan ja ylösnousemukseen ja kaikkeen siihen, mitä kirkko Jeesuksen antamalla mandaatilla osana hyvää sanomaa julistaa.

Joulu on Kristuksen syntymäjuhla. Joulunaika vaihtuu kirkkovuodessa loppiaiseksi, jolloin muistetaan Jeesusta maailman valona. Loppiaisen teemoihin kuuluu luontevasti myös lähetystyö, jonka pohjana ovat kastaminen ja opettaminen. 1. sunnuntai loppiaisesta onkin otsikoitu ”Kasteen lahja”. Tuon sunnuntain virsiä on Pyhä kaste -osaston virsi 215, jonka 4. säkeistö kuuluu näin: ”Elämän kirjaasi kun piirsit, oi Jeesus, minun nimeni, elämään kuolemasta siirsit, varjele, etten hukkuisi. Suo, ettei mikään minua voi kädestäsi temmata.”