Oulun Karjasillan kirkkoon saapui maanantaina useita satoja ihmisiä seuraamaan Taivaslaulu-paneelikeskustelua. Syksyllä 2013 julkaistu Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu ja sen pohjalta tehdyt näyttämösovitukset kertovat erään vanhoillislestadiolaisen perheen kuvitteellista tarinaa.
Keskustelijoiksi ei toiveista huolimatta saatu houkuteltua liikkeessä yhä mukana olevia vanhoillislestadiolaisia. Eräs paneelin pyydetty oli kysynyt kirkkoherra Juhani Lavangolta, mikä se Taivaslaulu on.
– Yksilöiden kesken olen kuitenkin käynyt avoimia keskusteluja ilman mitään jännitteitä.
Kun puhutaan liikkeestä, voidaan tarkoittaa niin virallisia kannanottoja kuin yksilöitä, muistuttaa Rauhala.
– Kirjaa kohtaan on vallinnut hiljaisuus, joka voi merkitä epätietoisuutta, hämmennystä, sivuuttamista, tai pelkoa. Ajattelen, että se voi viestinnällisesti olla myös edistystä tai viisauttakin siinä mielessä, että teosta kohtaan ei käsittääkseni ole mitään virallista kannanottoa, ettei sitä saisi lukea.
Liikkeen taholta ei ole uhkailtu
Kaleva-lehti keräsi lukijoiltaan etukäteen kysymyksiä panelisteille. Noin 80 kysymyksen joukossa näkyi myötätunnon lisäksi vihaa ja ahdistusta. Ihmeteltiin, miksi teatteri ottaa Taivaslaulun aiheet käsiteltäväksi tai miksi kirkko ylipäänsä osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Lehtijutun otsikoksikin päätyi kysymys, onko kirjailijaa tai näytelmän ohjaajaa uhkailtu vanhoillislestadiolaisen liikkeen taholta.
– Kaikki vl-ihmiset, joita olen lähestynyt, ovat olleet uteliaita tai hienosti väistäneet minut. Kukaan ei todellakaan ole liikkeen puolelta sanonut yhtään pahaa sanaa, vakuutti Oulun teatterin ohjaaja Heta Haanperä.
Rauhala sai yleisön nauramaan todistaessaan samaa.
– Yhtä paljon on tullut uhkauksia liikkeen kuin Kalevan taholta.
Muutosta on ilmassa
Rauhala on huomannut Taivaslaulun välineeksi, joka avaa keskustelua.
– Kirjasta ja teatteriesityksestä voi olla jotain mieltä. Ihmisten, jotka ennen ovat olleet hiljaa, on helpompi puhua kirjasta tai esityksestä kuin itsestään.
Lapsi- ja perhetyön diakoni Kari Rekilä on huomannut muutoksen. Hän kohtaa paljon vanhoillislestadiolaisten perheiden jäseniä työssään. Heillä suurin syy hakeutua seurakunnan tai kaupungin tukipalvelujen piiriin on äitien uupumus.
Samoin kuin kirjassa, vastaanotolle tulevien perheiden lapset tahtovat unohtua omien kysymystensä kanssa.
– Tilanteet tahtovat olla niin kriisissä, että käsitellään vain aikuisten asioita ja lapset jäävät syrjään. Lapsen ääni ei välttämättä kuulu eikä näy.
Kirjan myötä keskustelu on muuttunut muun muassa Rekilän vetämissä isien ryhmissä.
– Lestadiolaisuudesta on alettu puhua ei niinkään uskon kuin vanhemmuuden kautta. Miehen rooli keskusteluttaa.
Taivaslaulu ja uskonyhteisö koskettavat koko ihmisyyttä
Juhani Lavangon mielestä Taivaslaulussa käsitellyt inhimilliset kysymykset ovat kaikille yhteistä kasvutarinaa.
– Irtautumisen ja riippuvuuden tarpeet ilmenevät eri tavoin ja koskettavat ihmisiä kaikkialla. Saman tyyppisiä yhteiseen asiaan pohjautuvia yhteisöjä on muun muassa politiikassa.
Samoilla linjoilla on Rauhalakin.
– Jos en nyt ihan yhteen niputa, niin kuitenkin samaan suuntaan hahmotan vahvoja katsomuksia, joista saa hyvin täsmällisen vastauksen moniin elämän alueisiin.
Uskonnollinen yhteisö on tutkija Sandra Wallenius–Korkalon mielestä silti erityisasemassa muihin yhteisöihin nähden.
– Se läpäisee koko elämänkaaren ja vielä tästä ajasta tuonpuoleiseenkin. Siihen liittyvät useimmat elämän osa-alueet kuten sosiaalinen, emotionaalinen ja taloudellinen puoli. Uskonnolliset ryhmät lähtökohtaisesti tuottavat jäsenille paljon myönteisiä kokemuksia, ja siksi ihmiset haluavat niihin kuulua.
Kanttori Tommi Hekkala muistuttaa, että kaikkiin yhteisöihin kuulumista ei voi itse valita.
– Vanhoillislestadiolaisuus on voimakkaasti identiteettiä määrittävä. Suurin osa lestadiolaisuudessa vaikuttavista ihmisistä on lapsesta asti kasvanut siihen, eikä se ole sillä tavalla oma valinta.
Vanhoillislestadiolaisuus on anteeksiantamista ja väkevä laulu
Suomalainen uskonnollisuus on kirkkoherra Lavangon mukaan hyvin homogeenista.
– Meillä liike, joka vähänkään poikkeaa valtavirrasta, nousee kummajaisena framille. Vanhoillislestadiolaisuus on varsin tavanomainen liike maailmanlaajassa kontekstissa. Jos lähdetään etsimään erikoisia uskonnollisia liikkeitä, niin ei siinä rankkeerauksessa vanhoillislestadiolaisuus kovin korkealle nouse.
– Vanhoillislestadiolaisuus on minulle koti, kieli ja kokonainen merkitysjärjestelmä, jota tulen kantamaan sydämessä tavalla tai toisella, kertoo Pauliina Rauhala.
Myös Hekkalalle vanhoillislestadiolaisuus on lapsuuden maisema ja elettyä elämää. Hän on kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä se on antanut.
– Suuren väkimäärän yhteislaulu on parasta siinä liikkeessä.
Muille panelisteille vanhoillislestadiolaisuus on tullut vastaan vasta myöhemmin elämässä.
Haanperä vieraili ohjaustyötään varten Suviseuroissa. Suuren vaikutuksen teki insinööritaito, jolla alue oli rakennettu, mutta syvempääkin ajateltavaa jäi.
– Minua puhutteli ehtoollisväki. Ystävät ja perheenjäsenet pyysivät toisiltaan syntejä anteeksi. Mietin pitkään omaa kykyäni antaa perheenjäsenilleni anteeksi.
Paneelikeskusteluun Taivaslaulusta Oulussa Karjasillan kirkossa 15.2.osallistuivat seuraavat henkilöt: Juontaja pastori Satu Kreivi–Palosaari, panelistit kirjailija Pauliina Rauhala, ohjaaja Heta Haanperä, näyttelijä Merja Pietilä, kirkkoherra Juhani Lavanko, lapsi- ja perhetyön diakoni Kari Rekilä, kanttori Tommi Hekkala ja tutkija Sandra Wallenius-Korkalo.
Lue myös:
Vanhoillislestadiolaisuuden kupla puhkeaa Oulussa
Taivaslaulusta tulossa näyttämölle voimaannuttava kertomus