54000 eroaa, 14750 liittyy

Eroakirkosta.fi-palvelu julkaisi juuri tiedotteen, jonka mukaan valtionkirkosta on eronnut tänä vuonna 50 tuhatta ihmistä. Tiedote on hieman epätarkka, raakaluvussahan on mukana myös mm. ortodoksit. Toisaalta muutakin kautta erotaan jonkin verran. Vuoden vilkkaimmat päivät ovat vielä edessä, niin moni jättää eroamisen viime tippaan.

Arvioin tänä vuonna evankelis-luterilaisesta kirkosta eroavan 54000 jäsentä.

Jyväskylän seurakuntien tiedote väittää kirkkoon liittyneen noin 14250 jäsentä marraskuun loppuun mennessä. Luku lienee tavan mukaan n. 500 liian suuri. Toisaalta joulukuussa liittyjiä lienee vielä noin tuhat.

Liittyneiden määrän arvioin siis olevan 14750.

Eronneiden määrä siis on selvästi kaikkien aikojen toiseksi suurin; edelle menee 2010, jolloin Homoilta tuotti ennätyksen. Liittyneiden määrä on kasvanut vuosia, ja tästä vuodesta tulee jälleen uusi ennätys.

Kirkkoon kuuluu suomalaisista vuoden lopussa enintään 75,4%. Toisaalta osuus ylittää joka tapauksessa 75%, vaikka kasteiden määrä epäilemättä jatkaa laskuaan. Kolmen neljäsosan rajan rikkoutuminen jää ensi vuodelle.

 

    • Kirkon toimintakulttuuriin taitaa kuulua olennaisesti nuo toimintasuunnitelmat, joilla pyritään ilmaisemaan millä keinoilla pyritään johonkin tiettyyn tavoitteeseen. Näitä myös strategioiksi kutsutaan. Valmistuessaan ne kertovat vain siitä, miten aina ennekin on toimittu, eikä ne siten johda mihinkään uuteen tavoitteeseen. Tavoitteen saavuttamista ei edes seurata. Moni kirkkoherrakaan ei muista mitä ne sisältää. Silti niitä vain jatkuvasti laaditaan, koska ne kuuluu kirkon toiminnan strategiaan. Strategia on silloin vain itseisarvo ja se tehdään vain sitä itseään varten. Tämä toimintamalli on sisäistetty kirkon kulttuuriin. Koska näin on, niin kirkon uudet toimintamuodotkin on tämän saman kulttuurin vankeja. Ne eivät muuta oikeasti mitään olennaista. Kulttuuri ohjaa kirkon toimintaa, ei ne strategiat, joita jatkuvasti laaditaan. Muutos on mahdollinen vain jos löytyy rohkeutta ryhtyä murtamaan kultuurisidonnaista toimintaa. Se aina saa aikaan vastustusta ja ongelmia. Kuka sitä haluaa. Ei kukaan. Joten tällä mennään eteenpäin.

    • Sodassa strategiat ovat tärkeässä roolissa. Siellä johtaja voi määrätä jokaisen toimimaan tietyn tavoitteen mukaisesti. Kukin osasto sitoutuu täysillä yhteiseen tavoitteeseen ja pyrkii tekemään siinä oman osuutensa niin hyvin kuin kykenee. Kirkossa on tässä suhteessa aivan päinvastainen toimintamalli. Jokainen työntekijä voi aivan rauhassa valita omat työskentelytapansa. Eikä kenelläkään ole siihen mitään nokan koputtamista, kunhan työ hoidetaan asian mukaisesti.
      Omissa työtehtävissä on aivan tarpeeksi tekemistä ja se oma työskentelytapa koetaan parhaaksi, joten uutta toimintatapaa ei sisäistetä omaksi varsinaiseksi tehtäväksi. Eikä siihen voi ketään pakottaa. Jolloin strategialla ei kovin suurta merkitystä ole. On sillä tietysti suuri merkitys niille jotka sitä laatii. Antaahan sen laatiminen laatijoilleen tyydytystä valmistuneesta tehtävästä.

  1. Petteri Maunulle ja Pekka Pesoselle. ”Oma” kirkko, seurakunta ja seurakuntatalo on hyvin monelle tärkeä itseisarvo ja identiteettikysymys, vaikka seurakunnan ns. hengelliseen toimintaan ei paljon osallistuttaisi. Kuten oma kunta ja terveyskeskus. Oma lääkäri ja pappi on hyvä olla, mutta kummankin kanta-asiakkaaksi joutumista kannattaa välttää 🙂 Naapurihiippakunnassa on muutaman köyhtyvän ja pienentyvän seurakunnan rypäs, joita on kehotettu liitokseen, mutta kukaan ei kuulemma ole halukas. Omillaan pitää sinnitellä…

    • En minäkään enää usko, että eroaminen kasvaa tästä paljon. Hiljainen enemmistö pysyy järkähtämättä kirkossa. Tapahtuu mitä vain. Melua aiheuttavat vain harvat, eikä heitä edes oikeasti kuunnella. Eläköön hiljainen enemmistö.

    • On sokeutta odottaa, ette kirkosta lähtö pysähtyisi. Määrällisesti laskee tasaisen hitaasti, mutta laskuprosentti pysyy kutakuinkin ennallaan.
      Se, kuinka johtajuuden laatutietoisuutta vaalien kirkko seurakuntina lähimmän seuraavan vuosikymmenen aikana lähtee järjestäytymään, on ydin kysymys, miten sinänsä tarvittavassa rakennemuutoksessa on mahdollista onnistua. Pahin lopputulos seurakuntien sulautumissa yhteen on taattu silloin, kun sorrutaan yksin euron kautta ja takaa ujuttamaan tuetusti kypsymättömiä valtaushankkeita ympäristöön ja mm. toimintojen kulttuuriset erot jätetään vailla huomiota.

  2. Paavo Eero. Ongelma on minun näkökulmastani siinä, että hallinnon älytön raskaus ja pienenevät tulot ajavat juuri ne yksiköt, jotka nyt ovat lähimpänä ihmistä eli pienet seurakunnat pakkoliitoksiin. Vaikka tietystä näkökulmasta katsottuna isommat seurakunnat voivat tarjota etujakin. Samalla ”omalla seurakunnalla” on ihan oikeasti itseisarvoa. Näin siis isoimpien kasvukeskusten ulkopuolella. Nyt on myös nähtävissä, että yhä harvemmat papit ovat innostuneet kirkkoherran virasta, koska hallinto on yhä keskeisemmässä roolissa. Jos puolileikillinen ajatus sallitaan, niin nykyisen kaltaiset