Pienessä suomalaisessa Pöhjän kunnassa asui joukko ihmisiä, jotka halusivat puolustaa oikeudenmukaisuutta. Aluksi he olivat yhtä mieltä siitä, että kunnassa piti toimia oikein kaikissa asioissa.
Sitten he huomasivat olevansa eri mieltä siitä, mitä oikeudenmukaisuus tarkoitti. Niinpä he jakaantuivat kahteen ryhmään.
Pian huomattiin, ettei ryhmän sisälläkään naapuri ymmärtänyt oikeudenmukaisuutta riittävän syvästi, vastakkainasettelu syveni ja ryhmät jakaantuivat uudelleen.
Jokaisessa uudessa ryhmässä oli nyt vähemmän ihmisiä, mutta entistä suurempi varmuus siitä, että juuri he olivat ymmärtäneet asian oikein.
Pitkien kiistelyjen ja jakautumisten jälkeen eräs pöhjäläinen totesi tyytyväisenä: ”Vihdoin olen sellaisten ihmisten joukossa, jotka ovat täysin oikeassa.”
Sitten hän tajusi olevansa yksin.
PÖHJÄ-NIMISTÄ PAIKKAKUNTAA ei ole olemassa, mutta tarinan juuret ovat todellisuudessa. Samantapainen jakautuminen on nähty toistuvasti historiassa, kapinoissa, vapautusliikkeissä ja vallankumouksissa.
Ensin yhteinen tavoite ja vihollinen yhdistävät, sitten erot nousevat esiin ja lopulta hyväksyttävän ajattelun rajat kapenevat. Tarina on myös kipeä kertomus kristinuskon ja siihen sisältyvän vastakkainasettelun ja hajaannuksen historiasta.
Joka neljäs suomalainen ajattelee kirkkojen voimistaneen polarisaatiota yhteiskunnassa, ilmenee Ekumeenisen Neuvoston Taloustutkimuksella teettämästä tutkimuksesta.
Vaikka moni ajattelee kirkkojen voimistaneen ongelmaa, enemmistö suomalaisista uskoo, että kirkoilla on myös potentiaalia ratkaista sitä ja vähentää vastakkainasettelua. Kirkkojen nykyisen roolin ja tavoitteiden välissä ammottaakin odotusten kuilu – eikä siltaa sen yli toistaiseksi ole.
JEESUKSEN RUKOUS seuraajiensa ykseydestä tähtäsi siihen, että maailma uskoisi ja kristittyjen rakkaus saisi ulkopuolisetkin uskomaan Jumalan rakkauteen.
Sosiaalipsykologiset tutkimukset ovat vahvistaneet, että yhtenäisyys herättää enemmän luottamusta kuin hajaannus. Kun ihmiset pysyvät yhdessä vaikeista kysymyksistä huolimatta, on helpompi uskoa, että yhteisö kykenee pitämään lupauksensa ja toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi. Sellainen yhteisö houkuttelee liittymään joukkoon.
Kyse ei ole siitä, etteikö joukossa olisi erilaisia näkemyksiä. Kyse on siitä, miten niihin suhtaudutaan: rakkaudellisesti yhteistä uskoa korostaen vai julkisesti kiistellen, jopa toista mustamaalaten.
Suomalaiset luottavat vielä kirkkojen kykyihin sillanrakentajina. Parhaassa tapauksessa sillasta tulee kestävä ja kaunis, ja sitä pitkin kirkkoon haluavat kulkea uudetkin ihmiset.
Kirjoittaja on Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri.
Lue lisää saman kirjoittajan kolumneja:
Amissien luona ymmärsin, miksi puhelimen voisi jättää kellariin
Pysähdyn kokeilemaan kotikirkkoni ovea, mutta se on, kuten tavallista, lukossa
Ilmoita asiavirheestä