Suomalaisessa kristillisyydessä on tarjolla ainakin kolme erilaista evankeliumia. Ne eivät ole vain teologisia vivahteita, vaan erilaisia vastauksia kysymyksiin: kuka ihminen on, mitä hän tarvitsee ja mitä Kristus on tehnyt.

1. Vallitseva kansankirkon evankeliumi

”Olet arvokas ja hyväksytty sellaisena kuin olet.”

Tämä ajatus kuulostaa hyvältä. Se vastaa luonnollisen ihmisen toivekuvaa Jumalasta, joka ei puutu hänen asioihinsa. Se sopii myös vallitsevaan narratiiviin, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä.

Yhteiskunnallisessa elämässä tämä voi olla hyödyllinen ohje. Mutta kun se laitetaan Jeesuksen suuhun hengellisen evankeliumin ytimeksi, se vesittää ristin ja ylösnousemuksen sanoman. Se vesittää myös sen, että on normaalia, kun ihmisen omatunto osoittaa hänet syylliseksi Jumalan edessä.

Siksi elämme tilanteessa, jossa kirkolla ei ole ollut rohkeutta haastaa sekulaaria ihmiskuvaa, jossa ihminen on kaiken mitta. Lopputuloksena on jumalakuva, joka ei häiritse, ei puhu totuutta – mutta rauhoittaa.

2. Jumalanpalvelusyhteisöjen ja herätysliikkeiden evankeliumi

”Kristuksen tähden saat syntisi anteeksi.”

Tämä on evankeliumi niille, jotka ovat menettäneet uskonsa omaan hyvyyteensä. He tajuavat, että Kristus tuli eksyneitä varten pelastamaan ihmisiä synnistä. Tämä sanoma kelpaa heille.

Messuyhteisöt haastavat vallitsevan ”sinä riität” -ajattelun. Ne tuovat esiin Raamatun sanomaa siitä, että jokainen ihminen on luonnostaan syntinen ja hukkuu ilman Kristusta. 

Kun kirkko muuttuu, nämä yhteisöt haluavat tarjota paikkoja, joissa opetetaan Raamatun ja perinteisen luterilaisuuden ehdoilla.

Messukeskeisyyden ongelma on kuitenkin usein siinä, että siellä tarjotaan puolimatkan evankeliumia. Puhutaan anteeksiannosta, mutta vältellään Kristuksen kutsua seuraamiseen. 

Kerrotaan, mitä Kristus teki puolestani, mutta puuttuu usein opastus uuteen elämään Kristuksessa.

Tämä johtuu osittain historiasta. Messu- ja pastorikeskeinen rakenne oli tapa pitää seurakuntalaiset kuuliaisina alamaisina. 

Siksi Jumalan valtakuntakin nähtiin lähinnä tuonpuoleisena. Tämä heijastuu yhä moniin messuyhteisöihin: pastorit voivat puhua pelastuksesta, mutta kasvu Kristuksen seuraajaksi tapahtuu parhaiten hengellisten isien ja äitien keskellä – niiden, jotka itse seuraavat Kristusta. 

Jos heitä ei ole, pastori kehottaa vain käymään messussa. ”Kristus meidän tähtemme” peittää näkökulman siihen, mitä tarkoittaa ”Kristus meissä”. Tämä on yksi syy sisäänpäin kääntyneisiin messuyhteisöihin.

3. Evankeliumi Jumalan valtakunnasta, Kristus-kuninkaasta ja kutsu seuraamaan

Tämä evankeliumi on lähimpänä sitä, minkä löydän Uudesta testamentista. Tässä ihminen ei ole keskipisteenä, vaan Kristus ja Jumalan valtakunta. 

Syntien anteeksiantamus ei ole päätepiste, vaan portti uuteen elämään, jossa opetellaan seuraamaan Kristusta Pyhän Hengen varassa.

Keskeistä ei ole kirkon jäsenyys tai messu, vaan suhde Kristukseen ja toisiin matkaajiin. Tämän evankeliumin omaksuja voi olla osa kirkkoa tai messuyhteisöä, mutta tärkeintä hänelle on elämä Kristuksen kanssa ja yhdessä muiden uskovien kanssa.

Tämä evankeliumi kutsuu palvelemaan. Se kutsuu kasvamaan hengellisiksi isiksi ja äideiksi, kuuliaisuuteen ja kutsumukseen osana hengellistä perhettä. Ajattelen, että tämä evankeliumi vääristyy helposti hierarkian ja organisaation kautta. Se voi levitä terveesti vain terveissä ihmissuhteissa.

Todellisuudessa nämä evankeliumit elävät rinnakkain. Ihmiset vaihtavat usein evankeliumia toiseen, siihen joka tuntuu luotettavammalta.

•  Ensimmäinen rauhoittaa.

•  Toinen vapauttaa syyllisyydestä.

•  Kolmas kutsuu uuteen elämään.

Vallitsevassa, piispojen päivittämässä kansankirkon evankeliumissa auktoriteetti on käytännössä piispoilla. Tavoitteena on yleensä yhteiskunnan hyväksyntä.

Messukeskeisessä evankeliumissa Raamatun auktoriteetti on kiistaton. Mutta kun sitä tulkitaankin messun ja papin viran läpi – jotka ovat käytännöllisiä historiallisia lisäyksiä – perspektiivi usein kaventuu tai vääristyy.

Kolmannessa evankeliumissa matkaajia yhdistää halu elää Kristuksen ja Sanan auktoriteetin alla. 

Mutta kuten aina historiassa, piispat ja papit ajattelevat, että ilman kirkollista paimenuutta voi syntyä harhaoppeja. 

Väite on kuitenkin heikko. Kun katsomme ympärillemme, näemme, että suurimmat ja vaikutusvaltaisimmat harhaopit ovat syntyneet juuri kirkollisesta hierarkiasta ja teologisesta eliitistä – eivät ruohonjuuritason kristityistä, jotka yrittävät seurata Kristusta.