Lapinlahden Erikoismetsä muistuttaa Petri Järveläistä oman vaarin antamasta elämäntehtävästä. Henkilökohtaiset koettelemukset ja vaikea maailmantilanne ovat luoneet Järveläiselle maiseman, jota vasten korostuu Jumalan hyvyys. Ainoa tapa selviytyä on kätkeytyä Jumalan hyvyyden suojaan.

Dosentti Petri Järveläisen vaarin, metsäneuvos Tauno Järveläisen (1901–1965) muistokirjoituksessa luki: ”Hän antoi kaikkensa Pohjois-Savon metsien hyväksi.” Vaarin työ metsäsaarnaajana antoi lapsenlapselle näyn ja velvoitteen elämäntehtävästä.

Retkikohteemme Erikoismetsä on perustettu Lapinlahdelle 1930-luvun lopulla kunnan omistamalle Kukkura-tilalle. Tarkoitus oli kokeilla erilaisten puulajien menestymistä. Perustaja oli Metsälautakunnan neuvoja Lauri Järvinen.

– Ensimmäinen metsämuistoni liittyy musiikkiin. Isäni soitti Sibeliuksen Tapiolan ollessani noin kolmevuotias. Hän sanoi, kuuntele kun karhu lyö kämmentä. Se hurmasi ja toi metsän satumaisen suuruuden läsnä olevaksi, Portaanpään kristillisen opiston rehtori Petri Järveläinen muistelee.

Hän patikoi nuorena eri puolilla Suomea, ja metsäretkistä muodostui kuvataiteilijoiden lapselle kokonaisvaltaisia taide-elämyksiä. Armeija-aika vain vahvisti mieltymystä samoiluun.

– Kilpisjärvellä ruska-aikaan kaikki värit jäävät aivokuoreen. Kuusamon Karhunkierros on upea, ne maisemat ovat kuin kulkisi Ateneumissa potenssiin kymmenen. Se on niin kansallisromanttinen ympäristö.

Mäntyjen vaikuttavaa grafiikkaa

Lähdemme kulkemaan verkkaisesti vajaan kilometrin mittaista reittiä. Erikoismetsä löydettiin uudestaan 1980-luvulla, oltuaan unohduksissa vuosikymmeniä. Eri puulajeja on parikymmentä.

– Tässä on hyvä, tuore kangasmetsä. Metsä on kasvien kokonaisuus eikä vain puita, Järveläinen sanoo.

Vastaamme tulee ensimmäisenä sembramänty ja sen opastaulu.

– Sembramänty on minulle läheinen, kuten männyt muutenkin. Lapsuuteni kesäpaikassa kasvoi mummini isän 1900-luvun alussa istuttama vahva sembramänty. Mäntyjen lujuus ja oksien grafiikka on vaikuttavaa.

Välillä pysähdymme syömään metsävadelmia.

Pitkän yliopistouran tehnyt Järveläinen kuului aikoinaan Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan ympäristöopetustyöryhmään ja piti kursseja luontoaiheista.

– Oma sukupolveni tempautui vihreään aatteeseen kuin edellisen sukupolven ihmiset taistolaisuuteen.

Hellä ja julma luonto

Muutto Helsingistä Lapinlahdelle vuonna 2000 toi Järveläisen lähemmäksi ihmisiä, jotka elävät metsästä ja luonnosta. Hän on kiinnittänyt huomiota paikallisten metsänomistajien hyvään ja realistiseen metsätietouteen, samoin kuin siihen, kuinka syvällisesti metsästäjät tuntevat eläimet ja niiden käyttäytymisen.

”Luonto voittaa ihmisen. Luonnonsuojelussa on paljolti kyse ihmisen suojelemisesta.”

Järveläinen kärjistää, että täällä vihreä aate on karsiutunut hänestä, tai hän on tullut ainakin realistisemmaksi.

– Jos metsästäjä näkee vuosien ajan, kuinka metsälammen ympäristö tyhjentyy vesilinnuista joutsenen saapumisen jälkeen, se on ristiriidassa Luonto-lehden näkemyksen kanssa, ettei joutsen ole aggressiivinen lintu.

Järveläinen kertoo samaistuvansa Paavo Haavikon ajatukseen: Monta on viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua puuta.

– Luonto ei tuhoudu, se muuttuu. Luonto voittaa ihmisen. Luonnonsuojelussa on paljolti kyse ihmisen suojelemisesta.

Luonto on Järveläisen mielessä yhtä aikaa hellä, antoisa, monipuolinen ja lämmin mutta samalla julma.

Äärimmäisestä julmuudesta muistuttaa myös Goethen puuksi kutsuttu tammi, jonka näkeminen oli Järveläiselle pysähdyttävä kokemus Buchenwaldissa Saksan Weimarissa. Upeaa metsää oli raivattu keskitysleirin rakentamisen tieltä tammen jäädessä ainoaksi puuksi.

– Tammi ajateltiin niin lujaksi, että se on koko humanistisen perinteen symboli, ja siitä tehdäänkin kidutuspaalu. Se on nyt keskitysleirin krematorion vieressä kuihtuneena rankaisupuuna. Siinä on hurjaa symboliikkaa.

”Olen sanonut joskus, että Jumalan paikka musiikissa on tauko. Metsät hiljenneinä ylistävät Jumalaa.”

Putoavat vesipisarat

Erikoismetsässä on aamupäivällä yllättävän hiljaista, vaikka siellä on monipuolinen linnusto. Kuuntelemme hetken.

– Olen joskus sanonut, että Jumalan paikka musiikissa on tauko. Metsät hiljenneinä ylistävät Jumalaa.

Viulua soittava Järveläinen löysi virolaisen säveltäjän Arvo Pärtin (s.1935) alkaessaan soittaa pianisti- ja säveltäjävaimonsa Sanna Järveläisen kanssa Pärtin teosta Spiegel im Spiegel. Järveläinen kuvailee, miten teoksessa pianon säestys kuulostaa putoavilta vesipisaroilta.

– Minulla ja muillakin on se teoria, että musiikki aiheuttaa meissä sellaisia tunteita, joita ei ole missään muualla.

Pärt kehitti 1970-luvulla tintinnabuli-sävellystekniikan, jonka nimi viittaa pienten kellojen sointiin.

Käydessään Laulasmaalla muutama vuosi sitten Arvo Pärt -keskuksessa Järveläinen yöpyi maatilalla, joka oli ollut kirjailija Jaan Krossin (1920–2007) kotitila.

– Se oli keskellä satumaista metsää. Kuulin sen olevan suojeltu metsä, josta oli kerätty Viron satuperinnettä 1800-luvun lopulla. Kerrottiin, että puut ovat jäykistyneitä keijukaisia, jotka öisin tanssivat siellä.

Pärt on vaikuttanut myös Järveläisen teologiseen ajatteluun. Hän kirjoitti kirjan tintinnabuliteologiasta. Se julkaistiin vuonna 2023.

Ymmärtämisen sijaan teologia liittyy käsittämiseen, lähestyen samalla käsittämätöntä.

– Se ei ole konservatismia eikä liberalismia, vaan jotakin niiden tuolla puolen, yksinkertaisten ilmiöiden ”tulen muistoja” ja luolamiehen primitiivisiä kokemuksia. Jeesuskin oli luolamies, hän syntyi luolassa ja luolaan hänet haudattiin, Järveläinen sanoo.

Löytyneet timantit

Petri Järveläinen soitti Portaanpään opiston orkesterissa ja palaa muistoissaan kesäkuussa 2012 pidettyyn viulukurssiin Lapinlahdella.

– Saatoin soittaa viikon pelkästään kolmeoktaavista A-duuria, kuunnella ja opetella, miten asemanvaihdot ja sävel toimii. Lopulta ylärekisterissä tuli sellainen ääni, että ajattelin timanttien tulevan. Opettajani sanoi, että nyt sinusta tuli viulisti. Olin hirveän hämmentynyt.

Järveläinen meni ulos ja puhelin soi. Hän sai kuulla ystävänsä, historian professori Juha Sihvolan kuolemasta.

– Ajattelin timanttien olevan Juhan tervehdys. Nämä ovat inhimillisiä kokemuksia. Kyllä me voimme ne ilmaista, niitä ei tarvitse liikaa tulkita. Se on Tintinnabuliteologia-kirjani pääidea. Uskonto ei ole oikeastaan maailmankatsomus tai käsitys, ei se ole väite. Se on kokemus tämäntyyppisistä asioista.

Systemaattinen Bachin kuuntelu on ollut yksi Järveläisen kivunhoitomuoto. Kova selkäkipu alkoi joulukuussa 2025. Magneettikuvauksessa löytyi iästä johtuvia rappeutumia ja tyrä. Kipu on pakottanut toistaiseksi luopumaan viulunsoitosta, ja tilalle on tullut laulu.

Tärkeä kivunhoitaja on ollut myös sekarotuinen koira Lady.

Karismaattinen nuorisoherätys etäännytti

Järveläisen lapsuuden perhe ei ollut kirkollisesti aktiivinen. Äiti kehotti lukemaan Vanhaa testamenttia Uuden testamentin sijaan.

Tampereella vallitsi karismaattinen nuorisoherätys, kun Järveläinen kävi siellä koulua. Oli Jeesus-paitoja, onnellisia katseita ja räminägospelia. Se etäännytti uskonasioista.

”Olen palannut körttien perusajatukseen: sinä et tunne Jumalaa, mutta Jumala tuntee sinut. Se on upea. Emmehän me tunne edes itseämme.”

Sukulaispappi oli ilmoittanut Järveläisen ja tämän pikkuserkun Aholansaaren rippileirille. Körttien maailma oli nuorukaiselle vieras.

– Synkät virret ja savutuvan hämärä, josta valo väliin vain vilkahtaa, sopivat murrosikäiselle pojalle. Ostin Paavo Ruotsalaisen kirjeet enkä ymmärtänyt niistä mitään. Ne saivat minut kiinnostumaan siitä, mitä ne tarkoittivat ja vei teologiksi. Ilman Aholansaaren olemassaoloa en olisi se, joka olen.

Aholansaaresta Järveläinen oppi lempeää ja sallivaa kristillisyyttä. Hän harrasti kaunokirjallisuutta ja runoutta. Muutamana vuonna he liftasivat kavereiden kanssa, ja reissu päättyi elokuussa Aholansaaren nuorisokokoukseen.

Täyttäessään viime vuonna kuusikymmentä Järveläinen sai lahjaksi rippikoulukaveriltaan pienen sijoituksen Aholansaaren vuonna 2022 perustettuun ikimetsään. Se oli yksi parhaista lahjoista.

– Iän myötä olen palannut takaisin körttien perusajatukseen: sinä et tunne Jumalaa, mutta Jumala tuntee sinut. Se on upea. Emmehän me tunne edes itseämme.

Eksymisen lahja

Keskustelu käy vauhdikkaana, ja hetkessä ajaudumme harhapolulle. Emme ole kaukana reitiltä, mutta Järveläisen selkäkivun vuoksi epätasaisessa maastossa palaaminen samaa reittiä takaisin ei olisi leikkiä.

Järveläinen istuu polun peittävälle puulle, suunnittelemme seuraavaa siirtoa. Kuin tyhjästä paikalle ilmaantuu Elsa Roivas.

Eläkkeellä oleva taimitarhatyöntekijä asuu Erikoismetsän naapurissa ja ajatteli poiketa metsäpolkua pitkin poikansa luokse.

– Uskon, että rukous voittaa. Se on auttanut niin monessa asiassa, Roivas sanoo.

Hän opastaa meidät oikealle reitille.

– Ei tarvitse hätääntyä. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie, Järveläinen tapailee virren 971 sanoja.

Retkellemme on tullut uusi merkitys. Harhapolku olikin se olennainen.

– Luostarin ristikäytävä on kaikkialla samanlainen, siinä ihminen unohtaa paikan ja ajan. Tämä metsäkirkko on samankaltainen, se on aika huikeaa. Meidän kannattaisi olla avoimia, uskaltaa eksyä ja vaellella. Kristityn identiteetin kuvaus keskiajalla oli viator eli matkalla olija.

Järveläinen viittaa ranskalaisen pyhimyksen Bernhard Clairvauxlaisen (1091–1153) lauseeseen munkeille: ”Opit metsästä enemmän kuin pyhistä kirjoituksista.”

– Näinhän meille kävi. On oikein, että olemme eksyksissä. Löydämme perille kuitenkin.

Elämäntehtävä rehtorina

Yli 25 vuotta rehtorina työskennelleelle Petri Järveläiselle keskeisiksi ovat tulleet auttaminen, kuunteleminen ja vastuun kantaminen.

– Portaanpään kristillisen opiston rehtorin työ ei ole suuri ura, jos ajattelee sen yhteiskunnallista merkitystä, mutta se tarjoaa elämäntehtävän, joka antaa merkitystä ja tarkoitusta elämälle.

Moni muu kristillinen opisto on poistanut nimestään kristillinen-termin, mutta Portaanpään kristillinen opisto on halunnut pitää siitä kiinni.

– Tämä vapauttaa hieman koulua velvollisuudesta kysellä vakaumuksia ja sitä, sopiiko joku asia hartauteesi. Meillä veisataan juhlassa kiitosvirsi ja sillä sipuli.

Vilkahtava valo

Lopuksi nautimme laavulla retkieväistä, patongista ja kahvista. Järveläinen kertoo pahimman selkäkivun hieman helpottaneen.

– Itselleni elämän koettelemukset ja maailman vaikeudet ovat muodostaneet kontrastin. Ainoa tapa selvitä on kätkeytyä Jumalan hyvyyden suojaan. Se näyttäytyy kirkkaampana maailman karmeutta vasten. Valo vain vilkahtaa, ei se ole itsestä syntynyt ajatus.

Järveläinen viittaa lukuisia menetyksiä kokeneen, 1300-luvulla eläneen englantilaisen mystikon Juliana Norwichlaisen ajatukseen: ”Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi, kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi”.

Jumalan hyvyydestä kertoo myös virolaisen säveltäjän Rudolf Tobiaksen (1873–1918) kappale Eks teie tea (Ettekö te tiedä), jonka kuuntelemiseen päätämme retkemme.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2026.

Ilmoita asiavirheestä