Lukkari oli vuosisatojen ajan seurakunnan esilaulaja, opettaja, rokottaja, papin avustaja ja joskus jopa kylän ainoa ”lääkäri”. Tehtävä kulki usein suvussa, ja sen mukana vastuu, joka ulottui kirkon seinien sisältä piilopirteille asti.

Lukkari on yksi kirkon vanhimmista ammattinimikkeistä. Sana juontuu ruotsin sanasta klockare, kellonsoittaja. Satoja vuosia sitten kellonsoittaja oli kyläyhteisön tärkeimpiä henkilöitä – erityisesti Kainuussa, jossa elämä oli usein levotonta ja rajaseudun uhat todellisia.

Vanhojen tarinoiden mukaan juuri kellonsoittajan harteille jäi kylän kohtalo. Kun ryöstö- tai sotajoukot lähestyivät, oli hänen velvollisuutensa tarttua köyteen ja antaa kellojen kaikua yli vaarojen ja soiden.

”Kaikkien kirkkoon liittyvien toimenpiteidensä lisäksi lukkari lämmittäköön kerran viikossa papin saunan, siellä palvelkoon ja vastat valmiina pitäköön.”

Kellonsoitto oli hälytysmerkki, joka sai ihmiset pakenemaan piilopirteilleen ennen kuin vihollinen ehti perille. Näin lukkari saattoi pelastaa kokonaisen kylän.

Kylväköön ja korjatkoon myös papin viljan

Vuonna 1619 kuningas Kustaa II Adolf julkisti Lukkarin lain. Työväenlehti Kansan tahto painoi sen lehteensä vuonna 1908. Artikkelin mukaan lukkarilla oli muun muassa seuraavat tehtävät:

”Kaikkien kirkkoon liittyvien toimenpiteidensä lisäksi hän lämmittäköön kerran viikossa papin saunan, siellä palvelkoon ja vastat valmiina pitäköön. Jos papilla on eläimiä teurastettavana, hoitakoon lukkari sen. Lukkari kylväköön maahan papin siemenet ja korjatkoon viljan ajallaan. Hän voi ottaa toisen sen tekemään, mutta jos tehtävän laiminlyö, maksakoon kolme äyriä sakkoa ja korvatkoon kaikki vahingon. Lukkarin vaimo leipokoon papin leivät. Jos lukkari tämän kaiken vuoden aikana kunniallisesti hoitaa, antakoon pappi hänelle parin kenkiä ja hyvät villasukat.”

Lukkarin virka kulki usein suvussa, ja sama perhe saattoi hoitaa tehtävää sukupolvien ajan. Vanhasta esilaulajasta kasvoi vuosisatojen aikana todellinen monitoimimies. 1700-luvulla lukkareille annettiin uusi, yllättävä vastuu: suoneniskijän tehtävät. 1800-luvun alussa lukkareista tuli myös rokottajia ja heidän tuli hallita tavallisimmat välskärin eli sotilaslääkärin ja haavansitojan taidot.

Opettajista ja sairaanhoitajista kirkkomuusikoiksi

Kun kirkkoihin alettiin hankkia urkuja, lukkari siirtyi johtamasta veisuuta kirkon etuosasta urkuparvelle. 1800-luvun lopulla muutos kiihtyi: kansakoulujen perustaminen vähensi lukkarien opetustehtäviä, ja uusi kirkkolaki 1869 poisti heiltä sairaanhoidolliset velvollisuudet. Lukkareista tuli vähitellen kirkkomuusikoita – kanttoreita – ja vanha virkanimike alkoi kadota.

Lukkareilla ei ollut eläketurvaa, ja iän myötä he joutuivat palkkaamaan työn suorittamiseen apulaisia, mikä teki toimeentulosta entistäkin niukempaa. Lukkarin virka oli arvostettu, mutta harvoin helppo.

Veisuulukkarista veisuutirehtööriksi

Haukiputaalla lähes koko 1800 luvun lukkarina toiminut Benjamin Snellman oli yksi seurakunnan sitkeimmistä ja uskollisimmista viranhoitajista. Pappissukuun syntyneellä Snellmanilla oli nuorena omat haaveensa papin urasta, mutta kampurajalka teki niistä lopun. Kirkkolain mukaan tällainen ruumiinvamma esti papiksi vihkimisen.

Onneksi Snellmanilla oli poikkeuksellisen kaunis ja kantava lauluääni sekä muut lukkarilta vaaditut taidot. Kun hän 17-vuotiaana aloitti työnsä Haukiputaalla, hän tuskin osasi aavistaa veisaavansa viimeisen virtensä vasta 70 vuotta myöhemmin.

”Haukiputaan lukkari oli ollut seurakunnalle lähes korvaamaton. Hän toimi kirkkoväärtinä, rokottajana, hätäapuasiain hoitajana, kunnan varaesimiehenä ja seurakuntalaisten luotettuna kynämiehenä.”

Lukkarin voimakkaalle äänelle löytyi monenlaista käyttöä. Kerrotaan, että kun marjastajat syksyisin eksyivät kirkon takana avautuvalle laajalle kankaalle, kutsuttiin lukkari apuun. Kun Snellman nousi kirkonmäelle ja kajautti virren täyteen ääneen, ei kulunut kauaa ennen kuin eksyneet suunnistivat takaisin ihmisasumusten pariin.

Suuren perheen elättäminen ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä palkka koostui Haukiputaalla 15 tynnyristä viljaa sekä satunnaisista tuloista. Vuonna 1858 lehdissä uutisoitiin, ettei lukkarin puustellina toiminutta kruunun torppaa ollut korjattu puoleen vuosisataan.

Kun Snellman oli palvellut 50 vuotta, hänelle myönnettiin director cantus -arvonimi. Sen jälkeen häntä kutsuttiin veisuulukkarin sijaan veisuutirehtööriksi.

Oulun Viikko Sanomat kirjoitti vuonna 1876, että vastikään kuollut Haukiputaan lukkari oli ollut seurakunnalle lähes korvaamaton. Hän toimi kirkkoväärtinä, rokottajana, hätäapuasiain hoitajana, kunnan varaesimiehenä ja seurakuntalaisten luotettuna kynämiehenä.

Lehti arveli Snellmanin siunatun muiston säilyvän Haukiputaalla pitkään. Pysyväksi muistoksi hänen merikapteenipoikansa lahjoittivat kirkkoon urkuharmonin. Lahjoituksen jälkeen seurakunta joutui etsimään soittotaitoista henkilöä, sillä Snellmanin seuraajaksi valitulla lukkarilla oli varmasti monia muita virkaan tarvittavia avuja, mutta soittotaito ei niihin kuulunut.

Kanttori, joka jäi

Haukiputaan kuvakirkon hiljainen kauneus on saanut todistaa toistakin poikkeuksellisen pitkää työuraa. Kun Hannu Niemelä astui kirkkomuusikon virkaan vuonna 1983, hän oli Suomen nuorin kanttori. Nyt, yli neljä vuosikymmentä myöhemmin, hän valmistautuu eläkkeelle samasta seurakunnasta, johon nuorena miehenä saapui.

Mikä sai hänet jäämään?

– Tulin tänne nuorena poikamiehenä. Kaikki lapsemme ovat syntyneet täällä, olemme asuneet täällä koko ajan ja rakentaneet oman kotimmekin tänne, Niemelä kertoo.

Pitkä ura yhdessä seurakunnassa on tuonut mukanaan syvän yhteyden paikkakunnan ihmisiin. Niemelä on monelle seurakuntalaiselle tuttu ja turvallinen kasvo.

– On mukavaa, kun toimituksessa joku sanoo, että onpa hyvä, kun paikalla on tuttu kanttori. Se tuntuu aina lämpimältä.

Haukiputaan kirkko on täynnä omaleimaisia ratkaisuja. Alttarimaalausta ei ole lainkaan, ja urutkin sijaitsevat kirkkosalin tasolla, sillä lehteriä ei ole. Kanttori työskentelee kirjaimellisesti keskellä seurakuntaa.

Musiikki on Niemelän työn ydin, mutta ihmiset tulevat heti sen jälkeen.

– Hyvä kuoro on valtava työmotivaation lähde. On hienoa nähdä, kuinka musiikki edelleen koskettaa ja puhuttelee ihmistä.

Haukiputaan seurakunnassa muistetaan myös Benjamin Snellmanin pitkä virkaura. Kirkkoa esiteltäessä huomio kiinnittyy usein kuudelle viistoseinälle tehtyihin ikkunoihin – ratkaisuun, jonka seurauksena kuusi Mikael Toppeliuksen maalausta on miltei tuhoutunut. Ikkunat tehtiin Snellmanin aloitteesta.

Kirkkoa vastapäätä sijaitsevassa kirkkopuistossa lepäävät sekä Benjamin Snellman että hänen veljensä, J. V. Snellmanin isä Kristian Henrik.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 10/2026.

Ilmoita asiavirheestä