1900-luvun tunnetuin teologian maisteri, Karl Barth, piti vuosina 1954–1964 yhteensä 27 jumalanpalvelusta ja saarnaa Baselin vankilassa. Näistä saarnaoista kirjoitan enemmän joskus toiste. Barth sanoi että jos hänellä on jokin systeemi tai johtoajatus, niin se on Jumalan ja ihmisen ääretön laadullinen ero. Ei siis kvantitatiivinen, määrällinen. Se että Jumala on omni -kaikkea, ei vielä tee riittävää eroa Jomalan ja ihmisen välille. Ero on ennen kaikkea kvalitatiivinen, laadullinen.

Käytännössä tämä ero on oikeasti mahdoton ylittää. Tätä eroa voi kuvata lyhyesti hyvin siten, että ihminen ei ole sitä mitä ihminen tekee (tai sanoo). Jumala on. Ihminen ei ole tekojensa summa, ja siksi hän voi muuttua. Hänen tekemisensä eivät määrittele häntä eivätkä pakota häntä olemaan tietynlainen. ”Tällainen minä olen” ei ole peruste hyvälle eikä pahalle. Ihminen tekee hyviä ja pahoja asioita olematta olemuksellisesti hyvä tai paha. Perisynti on kyllä turmellut ihmisluonnon niin, että Raamattukin sanoo ihmisen olevan syntinen syntymästään saakka. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että meillä on taipumus kääntää teoistamme, sanomisistamme ja tekemättä jättämisistämme nouseva häpeä häpeäksi itsestämme ja olemisestamme. Kun teen jotakin, mitä minun sietäisikin hävetä, häpeän samalla itseäni. Koen olevani alamittainen enkä minkään arvoinen.

On ihan oikein hävetä, jos tekee tai sanoo jotakin tyhmää. Häpeä ei kuitenkaan saisi ikinä kääntyä siihen, että kokee itsensä ihmisenä jotenkin hävettäväksi. Olemuksellinen häpeä on perisynnin kurjin seuraus. Vankilapsykiatri James Gilligan on tutkinut häpeän ja väkivallan suhdetta teoksessaan Violence. Gilliganin teorian mukaan väkivalta on epätoivoinen puolustusmekanismi, jolla ihminen pyrkii korvaamaan kokemansa sietämättömän häpeän, nöyryytyksen ja kunnian menetyksen itsetunnolla. Kun ihminen kokee tulleensa täysin mitätöidyksi tai hylätyksi, tämä tunne muuttuu psyykkiseksi kuolemaksi, jota hän yrittää paeta osoittamalla voimansa väkivallan avulla. Tekijä näkee itsensä lähes poikkeuksetta uhrina, jolloin väkivalta näyttäytyy hänelle oikeutettuna kostona ja keinona korjata koettu loukkaus.

Teoksessaan Gilligan pohti, oliko hän keksinyt jotakin todella uutta ja alkuperäistä. Hän kuitenkin totesi erehtyneensä löydettyään saman mekanismin jo Kainin ja Abelin kertomuksesta.

Se, että samaistamme häpeällisen teon ja itsemme, on perisynnin olemus: haluamme olla kuin Jumala. Haluamme olla yhtä tekojemme ja sanomistemme kanssa, mutta emme ole. Ajatus siitä, etteivät tekomme määrittelisi meitä ihmisinä, on vaikea ja miltei mahdoton – jopa paradoksaalinen. Eikö hyvää tekevä ihminen ole olemuksellisesti hyvä? Eikö pahaa tekevä ole sisimmältään paha? Miksi kvantitatiivinen määrittely ei muutu kvalitatiiviseksi maksiimiksi? Teoreettisesti lähestymme jo vapaata tahtoa, mutta se pitää jättää toiseen kertaan.

Siksi meidän ei tule tuomita toisia ihmisiä, vaikka sanoisimme jonkun tehneen väärin. Gilligan toteaa, että nykyinen rikosoikeusjärjestelmä kuitenkin ruokkii tätä häpeän kierrettä: vankiloiden rankaiseva ja eristävä toimintatapa synnyttää vangeissa juuri sitä nöyryytystä ja alemmuudentunnetta, joka alun perin laukaisi väkivaltaisen käytöksen. Siksi vankiloissakin tulisi pystyä sanomaan ihmisille: ”Sinä et ole se, mitä teet – sinulla on lupa olla jotakin muuta.”

Erityisen tärkeä tämä viesti on kaikkein halveksituimmalle ryhmälle, seksuaalirikollisille. Pelon ilmapiiri estää puhumasta aiheesta. Toisaalta juuri puhuminen olisi voinut estää ihmistä tekemästä sitä, mitä hän teki.

Markku Virta
Vankilapappi
Kuopio