Vankeuslaki määrittelee vankeuden seuraavasti:
”Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä estää rikosten tekeminen rangaistusaikana” (vankeuslaki 2§).
Tämä lause sisältää ajatuksen siitä, että ihminen voi muuttua vankeusaikanaan. Ja yleisesti uskon ihmisen mahdollisuuteen muuttua. Rikosseuraamuslaitoksen, eli tuttavallisemmin RISEn arvoissa tämä ilmaistaan sanomalla ”usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja kasvaa” (https://www.rikosseuraamus.fi/tietoa-meista/arvot-ja-strategia/)
Kasvaminen RISEn arvoissa ei tarkoita punttisalilla käyntiä, vaan kasvamista ihmisenä. Teknisesti muuttumisessa ja kasvamisessa on kyse samasta asiasta. Kasvaminen on positiivista muutosta: hyvien sanojen, ajatusten ja tekojen lisääntymistä – kasvamista. Lähtökohtaisesti tämä edellyttää muutosta. Ihminen luopuu jostakin asioista, joita hän on tehnyt. Ja varsinkin niistä asioista, joiden takia hän on joutunut vankilaan.
Vankilassa yritetään aktivoida ja kannustaa muutokseen. Keinoina ovat keskustelut eri työntekijöiden kanssa. On myös akkreditoituja ohjelmia, jotka tähtäävät arvojen ja asenteiden muutokseen. Vankila itsessään, siinä muodossa kuin se nyt käsitetään, perustuu ajatukselle jonkinlaisesta humaanista yhteiskunnasta eristämisestä ja ihmisen asettamiselle pohtimaan omia tekojaan erilaisten kohtaamisten kautta.
Nykyaikainen vankilakonsepti pohjautuu joiltakin osin kristinuskon periaatteille yhteiskunnan hyljeksittyjen kohtaamisesta. Kristinusko ja erityisesti metodismi, vaikutti voimakkaasti varhaiseen humanitaariseen uudistukseen, tekemällä vankilavierailuista ja yhteiskunnan hylättyjen hoivaamisesta osoituksen kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta. Tämä myötätuntoinen tapa lähestyä ihmisiä, auttoi muuttamaan yleistä mielipidettä institutionaalisille uudistuksille. Tämä tasoitti tietä nykyaikaisille vankeuden- ja psykiatrian järjestelmille.
Käytännössä ihmisten on kuitenkin hankala uskoa ihmisen mahdollisuuteen muuttua. Erityisesti sosiaalisessa mediassa tämä tulee hyvin ilmi: kerran vanki, aina vanki. Kerran pahaa tehnyt, aina pahaa tekevä. Ei ole liioiteltua sanoa, että ihmiset tavoittavat tämän ajatuksen monesti itsestään. Vaikka ihminen selkeästi muuttaisi käyttäytymistään, niin pohdimme onko tämä muutos pysyvää, ehkä tuo ex-vanki kuitenkin joskus tekee vielä samalla tavalla. Pohdimme usein skeptisesti myös omaa kykyämme muuttua. Tämä skeptisyys muutosta vastaan synnyttää tilanteen, jossa pysyminen, samojen asioiden toistaminen, jää ainoaksi keinoksi olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi.
Paradoksaalisesti ihminen voi kokea tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on tehdessään sitä, mitä ei pitäisi tehdä. ”Olen rikollinen, sellaisena minut hyväksytään ja minun tulee toimia sen mukaan, siispä teen taas pahoja asioita.”. Kaikki rikokset eivät ole syntiä, eikä kaikki synnintekeminen ole rikokseksi määriteltyä. Jossakin määrin sama ajatus kuin edellä on kuitenkin yhä voimassa: ”Olen syntinen, sellaisena minut hyväksytään ja minun tulee toimia sen mukaan. Siispä teen edelleenkin syntiä.”.
Jotakin tuossa edellä on kuitenkin pielessä. Oman syntisyytensä, samoin kuin oman rikollisuutensa tunnistamisen tulisi johtaa siihen, että en enää tee rikoksia enkä syntiä. Tai ainakin välttelen niitä ja yritän irtautua niistä. Itsensä määritteleminen rikolliseksi tai syntiseksi ei anna oikeutta tehdä rikoksia eikä syntiä.
Raamattu puhuu muutoksesta satoja kertoja. Yleistäen voisi sanoa, että muutoksen tekeminen, parannuksen teko, kääntyminen ja katuminen on yksi Raamatun pääteemoista, kun puhutaan siitä, mitä Jumala meiltä haluaa. Miten muutos sitten on mahdollista ja miten pääsisimme yli siitä skeptisyydestä, jota tunnemme toisiamme ja itseämme kohtaan? Miten tavoitan itsestäni sen että kuka vain, myös minä voin muuttua ja että kaikki voidaan hyväksyä myös muuttuneena.
Luterilaisen vanhurskauttamisopin ydin on usko muutoksen mahdollisuuteen. Luterilaisuus ei suinkaan oppinut tätä RISE:n verkkosivuilta. Vanhurskauttamisen ydin on siinä, että meitä ei katsota menneiden sanomistemme, tekojemme, ajatustemme ja tekemättä jättämistemme kautta. Kun näen lähimmäiseni, en määrittele häntä menneisyyden kautta, vaan annan hänen olla itselleni lähimmäinen tässä ja nyt ilman että pidän häntä muotissa, jonka hän tai ympäristö on itselleen rakentanut – konstruoinut.
Vanhurskauttaminen on sitä, että Jumala antaa jatkuvasti uuden mahdollisuuden muuttua ja kasvaa. Se on hyväksilukeminen ja prosessi, forenssinen (korjattu forenssinen sanan imputatiivinen paikalle) ja efektiivinen, julistaminen ja pyhittäminen. Kaikkea yhtä aikaa. ”Olet tehnyt kauheita asioita, Minä rakastan sinua ja kutsun sinua olemaan jotakin muuta kuin mitä olet ollut. Se ei aina tunnu hyvälle, mutta se on keino päästä pois vankeudesta, itsesi ympärille kiertymisen vankilasta.”
Tämä koskee kaikkia. Synnintekijöistä sakkovankeihin ja seksuaalirikollisiin. Annammeko heille ja itsellemme mahdollisuuden olla jotakin muuta kuin minä olemme heitä ja itseämme pitäneet? Annammeko mahdollisuuden muuttua? Vaikka se tuntuisi pahalle. Vai vastustammeko muutosta koska emme oikeastaan halua kuulla mitä Jumala meiltä tahtoo?
Jumala antaa aina mahdollisuuden. Ehkä tässä yhteiskunnassa RISE:kin.
Markku Virta
Vankilapappi
Kuopio
Mielenkiintoinen ja tarpeellinen puheenvuoro. Pari kriittistä teologista huomiota kuitenkin.
”Luterilaisen vanhurskauttamisopin ydin on usko muutoksen mahdollisuuteen”. Eikä ole. Luterilaisen vanhurskauttamisopin ydin on j u m a l a t t o m a n vanhurskauttaminen, pääsy Jumalan yhteyteen, yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Vankilatuomioista ja rikostaustasta tai niiden puutteesta huolimatta olemme kaikki samalla viivalla suhteessa Jumalaan.
Tästä avautuu tietenkin paradoksaalinen näkökulma sillä tavoin, että paatuneinkaan ammatti- ja taparikollinen ei ole Jumalan pelastavan armon ulottumattomissa. Vastaavasti kunnollisinkaan kansalainen ei voi pelastaa itse itseään.
Itse asiassa se, että ”Jumala antaa jatkuvasti mahdollisuuden muuttua ja kasvaa” on tarkasti ottaen s e u r a u s vanhurskauttamisesta. Vanha luterilaisuus käyttää tästä termiä ”renovatio” eli uudistus (Tiitus-kirjeen 3. luku). Renovatiossa taas erotetaan synnille kuoleminen eli negatiivinen puoli ja pyhitys eli positiivinen puoli. Renovatiossa ajatellaan ihmisen myös voivan tavallaan tehdä yhteistyötä Pyhän Hengen kanssa. Yhteiskunnan kannalta on tietysti aika lailla yhdentekevää, onko vaikkapa nyt raskaisiin rikoksiin syyllistyneiden elämänmuutoksen taustana usko vai oivallus siitä, että oma elämä menee hukkaan ja läheisimmät kärsivät jos en tee elämän muutosta.
Toinen tapa ilmaista tämä kristillisesti on puhua uskonvanhurskaudesta ja elämänvanhurskaudesta, joka on oikeastaan sama asia kuin renovatio.
Olen lopuksi samaa mieltä blogistin kanssa siitä, että kaikilla, rikoksista riippumatta, tulisi olla mahdollisuus uuteen alkuun ja elämään. Jos tämä kiistetään, luterilaisen vanhurskauttamisopin kannalta on kyse meidän synnistämme, joka ilmenee rikoksentekijöiden torjumisena. Sitten on toki muistettava, että armo ja anteeksiantamus eivät merkitse sinisilmäisyyttä.
Muotoilin vanhurskauttamisen muutokseksi. Se on mielestäni perusteltua koska tämä kirjoitus ilmestyy myös RISE:n sisäisenä blogina, eikä siellä välttämättä ymmärretä käsitettä vanhurskaus. Muutos on vanhurskauttamisen ydin sikäli, että kyse on samasta dynamiikasta. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ilman edeltäviä ansioita. Muutoksessa on sama dynamiikka: se mitä oli ennen, ei yhtä äkkiä enää johdakaan ennakoitavaan lopputulokseen. Se että olen syntinen ja teen syntiä ei johdakaan tuomiooni vana vanhurskauttamiseen. Vanhurskauttamiseen kuuluu myös metanoia, mielenmuutos.
Luther ei itse tehnyt juurikaan eroa vanhurskaaksi julistamisen ja tekemisen välillä. Vanhurskauttaminen oli Lutherille prosessi, ei yksittäinen tapahtuma. Toinen tapa ilmaista asia, on puhua iankaikkisuudessa tapahtuvasta asiasta eli vanhurskaaksi julistamisesta, joka ilmenee luodussa ajassa niissä valinnoissa, mielenmuutoksissa ja ratkaisuissa joissa pelastus tulee ilmi. Vanhurskauttaminen on efektiivisen prosessin looginen, ei temporaalinen seuraus. Iankaikkisuudessa ei ole ennen ja jälkeen käsitettä.
Mutta lähtökohtaisesti teksti on kirjoitettu ylimääräistä teologista jargonia välttäen. Asia ei muutu miksikään. Meillä on jatkuvasti mahdollisuus muuttua enemmän ja enemmän siksi mitä Jumala haluaa ihmisen olevan ja tekevän. Sitä vanhurskauttamine on käytännössä efektiivisesti.
Kiitos palautteesta.
Hyvä puheenvuoro kyllä. Kaikki olemme samalla viivalla, koska kaikki olemme synnin alle orjuutettuja.
Vanhurskauttamisen suhteen olen eri mieltä. Se ei ole prosessi, imputatiivinen ja efektiivinen, julistaminen ja pyhittäminen ja sitä kaikki yhtä aikaa.
Vanhurskauttaminen tapahtuu yksin armosta ja Kristuksen tähden lahjasi saadusta uskosta. Silloin se sulkee kaikki mahdolliset efektiiviset vaikutukset ihmisessä yksiselitteisesti ulkopuolelle, että ne sisältyisivät vanhurskauttavaan uskoon. Vain Kristuksen lunastushinta vanhurskautena jää jäljelle elämässä ja kuolemassa mikä sitten onkaan meidän elämäntilanteemme.
Vanhurskauttaminen EI ole prosessi vaan momentaaninen ja kertakaikkinen tapahtuma, vaikka me joka hetki olemme riippuvaisia hyväksemme luetusta Kristuksen vanhurskaudesta. Samalla on tietysti totta, että Kristusta ja Hänen pelastustyötään ei irroteta toisistaan. Eero Huovinen toki eräässä artikkelissaan puhuu vanhurskauttamisen ja pyhityksen totaali- ja partiaaliaspektista Lutherin kielenkäytössä. Tällöinkin on keskeistä, että kyse on meille vieraasta eli meille ulkopuoleltamme lahjoitetusta vanhurskaudesta. On tietenkin niin, että vanhurskaaksi lukeminen (”taivaan tori” on kaikkialla, myös seurakunnassa täällä maan päällä, ajassa ja paikassa). Se ei myöskään ole kuvitelma vaan todellinen. Jotenkin esitetty vanhurskauttamisopin tulkinta on pikemminkin roomalaiskatolinen kuin luterilainen. Eihän voi olla niin, että ihminen ensin muuttuu paremmaksi ja Jumala sitten hyväksyy tämän muutoksen edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi.
Pyrkimys välttää tarpeetonta teologista jargonia on hyvä asia varsinkin silloin, jos kysymys ei ole teologeista. Mutta eikö tällöin pitäisi pikemminkin liittää meidän muuttumisemme mahdollisuus luomiseen ja armo-oppiin? Siihen, että rikollinenkin on Jumalan kuvaksi luotu (ja Kristuksen verellä lunastettu) ja hän saa kääntyä, tehdä parannuksen, mennä itseensä, uskoa itsensä pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi Kristuksen tähden. Tai sitten, sekulaarin humanismin mukaan, kaikilla on yhtäläinen ihmisarvo.
”Pyrkimys välttää tarpeetonta teologista jargonia on hyvä asia varsinkin silloin, jos kysymys ei ole teologeista. Mutta eikö tällöin pitäisi pikemminkin liittää meidän muuttumisemme mahdollisuus luomiseen ja armo-oppiin?”
Tätä ajoin takaa sekulaarein ilmaisuin. Me emme vankilassa liiemmin pohdi vanhurskauttamisen efektiivistä ja imputatiivista funktiota tai niiden suhdetta.
Monet ovat pystyneet muutokseen Jumalan avulla, myönnettyään oman voimattomuutensa.
Markku V,
Kirjoitat:
”Monet ovat pystyneet muutokseen Jumalan avulla, myönnettyään oman voimattomuutensa.”
Eli ovat tulleet uskoon. Oma voimattomuuden tunne edeltää uskoontuloa, minullakin, kun tulin uskoon 10-vuotiaana.
Miksi sitten puhua vanhurskauttamisesta täällä, jos tarkoitus ei edes ole käyttää termiä vanhurskauttaminen? Jos teologista terminologiaa käytetään, käsitteitä tulisi kai pyrkiä käyttämään oikein.
Marko S,
Sanojen takana on asia.
Vanhurskas, vanhurskautettu tulee ihmisestä uskoontulossa, mikä on Jumalan työ ihmisessä. Suomenkielisessä ympäristössä tiedetään mitä ja kuka on uskovainen. Uskoontulosta ja uskoontulleista eri taustoista puhuu UT kaiken alkuna.
Uskoon ei kasveta eikä vanhurskaututa pikkuhiljaa. Tässä on kysymys Jumalan täydellisyydestä Jeesuksen uhrin kautta. Täydellisyys ei ole ihmisestä vaikka ihmisessä sisällisesti, vt. Joh. 17:
”14 Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.
15 En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta.
16 He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.
Tätä voi vatkata ja hämärtää Raamatun sanoman tulla uskoon, uskon kautta tulla Jumalalle kelvolliseski, Hänelle täydelliseksi.”
Luther tosin sanoo, että usko ei tee mitään vaan uskoo Kristukseen, joka tekee vanhurskaaksi. Siksi vanhurskas onkin elävä yksin uskosta, kuten Aabrahamin esimerkki osoittaa. Täten mekin olemme osallisia uskon kautta Kristuksen pelastavasta työstä, emmekä ole hänestä erillään.
Luther taisi myös kysellä; koetteko ahdistuksia, josta hän itse oli elävä esimerkki. Ja totta kyllä, koettelematon usko on epävarma usko. Siksi voi käydä niin, että meidät temmataan kuoleman portille.
Ahdistaahan se niin perkeleesti ja hänen syystään. No, missä on nyt sinun uskosi, tyhjää täynnä. Missä on Jumalasi? Ei missään! Tyhjät tekosi muka rakkaudesta tehtyjä. Missä nyt on uskosi ja vanhurskautesi? Mikä riittää? Osaammeko silloin sanoa: Minä näen Kristuksessa armoa yllin kyllin? Tämä nyt oli tällaista maallikolle tyyppillistä jargonia, kun kysymys ei ole teologista.
Markku Virta kirjoittaa; ” Vanhurskauttaminen on sitä, että Jumala antaa jatkuvasti uuden mahdollisuuden muuttua ja kasvaa. Se on hyväksilukeminen ja prosessi, imputatiivinen ja efektiivinen, julistaminen ja pyhittäminen. Kaikkea yhtä aikaa”
Virta esittää oman tulkinnan luterilaisuudesta, mutta luterilaisuutta tämä ei ole. Risessä on korkea teologinen kompetenssi kun heille voi kirjoittaa teologisin termein.
Kosti, Marko ovat oikeassa ja esittävät oikein luterilaisen vanhurskauttamisen. 😇
Ensinnäkin kiitän kommentoijia. Heidän avullaan havaitsin painovirheen. Sanaparin imputatiivinen ja efektiivinen kohdalla piti lukea forenssinen ja efektiivinen. Eli vanhurskauttaminen on sekä vanhurskaaksi julistamista ja vanhurskaaksi tekemistä. Molemmat näkökulmat löytyvät Tunnustuskirjoistamme.
”Virta esittää oman tulkinnan luterilaisuudesta, mutta luterilaisuutta tämä ei ole”
Jos asiaa pohtii toisin päin ja sanoisi että vanhurskauttaminen ei tarkoita mahdollisuutta muuttua, niin se ei olisi luterilaista.
Augsburgin tunnustus sanoo kohdassa IV
Vanhurskautus
”Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi.”
ja kohdassa XX
Usko ja hyvät teot
”Edelleen meikäläiset opettavat, että hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto. Ainoastaan uskolla otetaan vastaan syntien anteeksiantamus ja armo. Ja koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, niin sydämet uudistuvat heti ja saavat uuden mielensuunnan, niin että ne voivat saada aikaan hyviä tekoja.”
Minusta nämä kaksi Confessio Augustanan kohtaa eivät ole ristiriidassa tekstini kanssa, vaan tukevat sitä. Vanhurskauttamien on (myös) sitä, että ihminen saa mahdollisuuden muuttua.
Myös Apologia kohta IV, Vanhurskautus, sisältää ajatuksen siitä, että vanhurskauttaminen on muuttumista.
” Tämä omakohtainen usko, jolla itsekukin uskoo saavansa synnit anteeksi Kristuksen tähden ja sen, että Jumala on hänelle Kristuksen tähden leppynyt ja sovitettu, saavuttaa syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauttaa meidät. Ja koska se katumuksessa, toisin sanoen kauhistusten keskellä, lohduttaa ja rohkaisee sydämen, se synnyttää meidät uudesti ja antaa meille Pyhän Hengen, niin että sitten voimme täyttää Jumalan lakia, nimittäin rakastaa Jumalaa, pelätä häntä oikealla tavalla, todella päätellä, että Jumala meitä kuulee, ja olla kaikissa ahdistuksissamme Jumalalle kuuliaisia, kuolettaa pahaa himoa jne”
Schmalkaldenin artikloissa, kolmas osa 13. kappale sanotaan
”En näe mitään syytä muuttaa tähän asti alituiseen toistamaani opetusta: Uskon kautta me saamme, (Ap.t. 15:9 kuten pyhä Pietari sanoo, aivan uuden puhtaan sydämen, ja Kristuksen, Välittäjämme tähden Jumala tahtoo pitää ja pitääkin meitä täysin vanhurskaina ja pyhinä. Vaikka synti ei vielä ole lihastamme kokonaan poissa tai kuollut, Jumala ei kuitenkaan tahdo sitä ottaa lukuun eikä siitä tietää.
Tätä uskoa, uudistusta ja syntien anteeksiantoa seuraavat sitten hyvät teot. Sitä, mikä niissäkin vielä on syntistä ja puutteellista, ei kuitenkaan Kristuksen tähden lueta synniksi eikä puutteeksi.”
Kirjoitin että ”Luterilaisen vanhurskauttamisopin ydin on usko muutoksen mahdollisuuteen.”. Se pitää paikkansa. Vanhurskauttaminen antaa mahdollisuuden muuttua Tunnustuskirjojen esittämällä tavalla. Lähtökohtaisesti tätä Tunnustuskirjoissa esitettyä muutosta on pidettävä hyvänä.
Jos sanomme, että vanhurskauttaminen on se muuttumisprosessi, vaarana on, että syy ja seuraus vaihtavat paikkaa. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa kaikkein selkein ja perusteellisin linjaus vanhurskauttamisen ja pyhityksen (sekä prosessiluonteen) erottamisesta löytyy vuonna 1577 laaditusta Yksimielisyyden ohjeesta (Formula Concordiae).
Ero määritellään sekä lyhyessä tiivistelmässä (Epitome) että sen laajemmassa selityksessä (Solida Declaratio). Alla on keskeisimpiä kohtia tunnustuskirjoista sitaatteineen.
1. Vanhurskauttaminen on juridinen julistus, ei prosessi
Yksimielisyyden ohje tekee selväksi, että sana ”vanhurskauttaa” tarkoittaa oikeudellista syyttömäksi julistamista – ei sisäistä prosessia tai muuttumista:
Epitome, III artikla (”Uskonvanhurskaus Jumalan edessä”):
”Sana vanhurskauttaa tarkoittaa tässä yhteydessä syyttömäksi julistamista, nimittäin synneistä vapauttamista.”
”Siksi sana ’imputare’ (lukea hyväksi) tarkoittaa sitä, että Jumala ei lue meille syntiä, vaan lukee meille hyväksi Kristuksen vanhurskauden.”
Tämä sama asia vahvistetaan laajemmassa selityksessä, jossa torjutaan ajatus siitä, että vanhurskauttaminen olisi minkäänlainen sisäisen muuttumisen prosessi:
Solida Declaratio, III artikla:
”Oikeudellisessa kielenkäytössä vanhurskauttaminen tarkoittaa syyttömäksi julistamista eli syytteestä vapauttamista […] Vanhurskauttaminen ei siis tarkoita sitä, että ihminen tehdään vanhurskaaksi (muutetaan hyväksi) jonkin sisäisen laadun tai teon kautta, vaan sitä, että hänet JULISTETAAN vanhurskaaksi.”
Näin ollen luterilainen tunnustus erottaa tarkasti sen, mikä kuuluu vanhurskauttamiseen (Jumalan yksipuolinen teko ulkopuolellamme) ja mikä pyhitykseen (seuraava prosessi ja muutos meissä):
Solida Declaratio, III artikla:
”Vaikka edeltävä kääntymys ja sitä seuraava uudistus eli pyhitys kuuluvat myös meidän pelastukseemme, niitä ei saa sekoittaa uskon kautta tapahtuvaan vanhurskauttamiseen […] Vanhurskauttaminen on yksinomaan Jumalan teko, jossa hän anteeksiantaa synnit ja lukee Kristuksen vanhurskauden meille hyväksi. Pyhitys taas on sen seuraus ja hedelmä, jossa Pyhä Henki alkaa muuttaa ja parantaa ihmistä.”
Tunnustuskirjoissa korostetaan, että vanhurskauttaminen on kertaluonteinen ja täydellinen asiantila, kun taas pyhitys on keskeneräinen ja ajassa tapahtuva prosessi:
Solida Declaratio, III artikla:
”Tämä vanhurskaus on täydellinen ja eheyttävä Jumalan edessä […] Mutta uudistus eli pyhitys, joka seuraa vanhurskauttamista, on tässä elämässä keskeneräinen. Se kasvaa ja lisääntyy päivä päivältä, mutta ei saavuta täydellisyyttä ennen kuin vasta tulevassa elämässä.”
Luterilaiset teologit näkivät juuri suuren vaaran siinä, että vanhurskauttaminen nähtäisiin prosessina tai sisäisenä muutoksena (kuten Osiander opetti), koska silloin ihmisen pelastusvarmuus riippuisi hänen oman muuttumisensa asteesta.
Siksi Yksimielisyyden ohje tuomitsee erikseen ajatuksen siitä, että vanhurskauttaminen ja pyhitys sulautettaisiin toisiinsa:
Epitome, III artikla (Torjuttavat harhaopit):
”Me torjumme ja hylkäämme opintarkoitukset, joiden mukaan…
1. Kristuksen vanhurskaus luettaisiin meille hyväksi siten, että se tekee meidät sisäisesti vanhurskaiksi…
2. Vanhurskauttaminen ei olisi synneistä vapauttamista ja hyväksilukemista, vaan prosessi, jossa ihminen tehdään vanhurskaaksi sisäisen uudistumisen ja pyhittymisen kautta.”
> eli Uskon ja hyvien tekojen suhde määritellään tarkasti syyn ja seurauksen lakina. Syy ja seuraus eivät saa mennä sekaisin. Luterilaisuudessa järjestys on ehdoton.
Sami Paajanen kirjoitti:
”Jos sanomme, että vanhurskauttaminen on se muuttumisprosessi”.
Minä en sanonut niin. Sanon/sanoin että vanhurskauttamisen ytimessä on mahdollisuus muuttua. Siksi kysyin asiaa toisinpäin: Onko luterilaista sanoa että vanhurskauttaminen ei ole ihmiselle mahdollisuus muuttua?
Epitome 3, Affirmativa
”5. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ”vanhurskauttaminen” merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen.”
Synneistä vapaaksi julistaminen on juuri sitä, että meitä ei nähdä menneiden tekojemme kautta, vaan meille annetaan mahdollisuus olla jotakin muuta.
Lisäksi Sami Paajanen kirjoitti:
”Alla on keskeisimpiä kohtia tunnustuskirjoista sitaatteineen.”
Mitä käännöstä näissä sitaateissa on käytetty?
Jossakin kommenteissa kiinnitettiin huomiota itse pääasiaan, eli vankienkin mahdollisuuteen muuttua ja siihen miten meidän tulisi suhtautua kristittyinä lähimmäisiimme: Armahdettuina ja ihmisinä joilla on mahdollisuus muuttua.
Markku Virta; ”Minä en sanonut niin. Sanon/sanoin että vanhurskauttamisen ytimessä on mahdollisuus muuttua. Siksi kysyin asiaa toisinpäin: Onko luterilaista sanoa että vanhurskauttaminen ei ole ihmiselle mahdollisuus muuttua?”
Sen ytimessä on syntien anteeksiantamus. Vanhurskaus ei ole kuten Markku Virta kirjoittaa;
” Se on hyväksilukeminen ja prosessi, forenssinen (korjattu forenssinen sanan imputatiivinen paikalle) ja efektiivinen, julistaminen ja pyhittäminen. Kaikkea yhtä aikaa.”
Luterilainen teologia, ei sekoita Markku Virran tavalla näitä, eikä niputa niitä yhteen. 😇
Markku Virta, kiitos keskustelusta. Lopetan keskustelun kanssasi tähän. Hyvää syksyn jatkoa. Muut saavat jatkaa. 🙂
Sami Paajanen kirjoitti:
”Sen ytimessä on syntien anteeksiantamus. Vanhurskaus ei ole kuten Markku Virta kirjoittaa;”
Markku Virta kirjoitti:
”Synneistä vapaaksi julistaminen on juuri sitä, että meitä ei nähdä menneiden tekojemme kautta, vaan meille annetaan mahdollisuus olla jotakin muuta.”
Sami Paajanen kirjoitti:
”Luterilainen teologia, ei sekoita Markku Virran tavalla näitä, eikä niputa niitä yhteen.”
Luterilainen teologia suhtautuu näihin kristologisesti: Sekoittamatta, erottamatta, muuttamatta ja jakamatta.
Ne erotetaan käsitteellsiesti ja ne eivät toimi erillään toisistaan.
Markku Virta kirjoitti:
”Jossakin kommenteissa kiinnitettiin huomiota itse pääasiaan, eli vankienkin mahdollisuuteen muuttua ja siihen miten meidän tulisi suhtautua kristittyinä lähimmäisiimme: Armahdettuina ja ihmisinä joilla on mahdollisuus muuttua.”
Kiista vanhurskauttamisopista palautuu keskiajalle – (palautuen Paavaliin ja Pietariin (Gal.2:11-14) – skolastikkoihin, kun heidän mukaansa pelkkä usko oli muotoa vailla, pelkkä tieto ja siten tyhjä vailla elämää (fides informis) ts. kuollut usko. Tuomas Akvinolaisen mukaan usko ilman rakkautta (fides caritate formata), ei riitä pelastukseen, koska pelkältä uskolta puuttuu elämää antava voima.
Tätä ajatusta vastaan Luther hyökkäsi voimalla korostaen sitä, että – usko on itsessään – aina elävää ja vanhurskauttaa ihmisen ilman rakkautta, ts. ilman tekoja.
Miten mieletöntä onkaan, että pelkkä usko, joka vanhurskauttaa yksin ei olisi elävä, kun tuon uskon kautta meille lahjoitetaan itse Kristus läsnäolevana Jumaluudessaan ja ihmisyydessään ja iankaikkinen elämä.
Ei uskon itsensä tähden, vaan uskon vastaanottaman Kristuksen ”vieraan vanhurskauden” tähden. Lutherin sanoin: ”Usko ei tee mitään vaan uskoo Kristukseen, joka tekee vanhurskaaksi.”
Eihän vanhurskauttaminen ole muuta kuin syntien anteeksiantaminen. Kenelle ikinä se Kristuksen lunastusansion tähden julistetaan, ja joka sen sydämessään uskoo on vanhurskas. Ei uskomiseen tarvita muuta kuin selvä vakuuttuminen synnistä ja Kristuksen veren ansiosta sekä Kristuksen halusta pelastaa yksin siitä syystä, että olet syntinen. Tässä se vaikeus piilee.
Kristus ainoastaan vanhurskaudeksi, pyhitykseksi, lunastukseksi (1Kor.1:30), ei mikään muu.