Vankeuslaki määrittelee vankeuden seuraavasti:
”Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä estää rikosten tekeminen rangaistusaikana” (vankeuslaki 2§).
Tämä lause sisältää ajatuksen siitä, että ihminen voi muuttua vankeusaikanaan. Ja yleisesti uskon ihmisen mahdollisuuteen muuttua. Rikosseuraamuslaitoksen, eli tuttavallisemmin RISEn arvoissa tämä ilmaistaan sanomalla ”usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja kasvaa” (https://www.rikosseuraamus.fi/tietoa-meista/arvot-ja-strategia/)
Kasvaminen RISEn arvoissa ei tarkoita punttisalilla käyntiä, vaan kasvamista ihmisenä. Teknisesti muuttumisessa ja kasvamisessa on kyse samasta asiasta. Kasvaminen on positiivista muutosta: hyvien sanojen, ajatusten ja tekojen lisääntymistä – kasvamista. Lähtökohtaisesti tämä edellyttää muutosta. Ihminen luopuu jostakin asioista, joita hän on tehnyt. Ja varsinkin niistä asioista, joiden takia hän on joutunut vankilaan.
Vankilassa yritetään aktivoida ja kannustaa muutokseen. Keinoina ovat keskustelut eri työntekijöiden kanssa. On myös akkreditoituja ohjelmia, jotka tähtäävät arvojen ja asenteiden muutokseen. Vankila itsessään, siinä muodossa kuin se nyt käsitetään, perustuu ajatukselle jonkinlaisesta humaanista yhteiskunnasta eristämisestä ja ihmisen asettamiselle pohtimaan omia tekojaan erilaisten kohtaamisten kautta.
Nykyaikainen vankilakonsepti pohjautuu joiltakin osin kristinuskon periaatteille yhteiskunnan hyljeksittyjen kohtaamisesta. Kristinusko ja erityisesti metodismi, vaikutti voimakkaasti varhaiseen humanitaariseen uudistukseen, tekemällä vankilavierailuista ja yhteiskunnan hylättyjen hoivaamisesta osoituksen kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta. Tämä myötätuntoinen tapa lähestyä ihmisiä, auttoi muuttamaan yleistä mielipidettä institutionaalisille uudistuksille. Tämä tasoitti tietä nykyaikaisille vankeuden- ja psykiatrian järjestelmille.
Käytännössä ihmisten on kuitenkin hankala uskoa ihmisen mahdollisuuteen muuttua. Erityisesti sosiaalisessa mediassa tämä tulee hyvin ilmi: kerran vanki, aina vanki. Kerran pahaa tehnyt, aina pahaa tekevä. Ei ole liioiteltua sanoa, että ihmiset tavoittavat tämän ajatuksen monesti itsestään. Vaikka ihminen selkeästi muuttaisi käyttäytymistään, niin pohdimme onko tämä muutos pysyvää, ehkä tuo ex-vanki kuitenkin joskus tekee vielä samalla tavalla. Pohdimme usein skeptisesti myös omaa kykyämme muuttua. Tämä skeptisyys muutosta vastaan synnyttää tilanteen, jossa pysyminen, samojen asioiden toistaminen, jää ainoaksi keinoksi olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi.
Paradoksaalisesti ihminen voi kokea tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on tehdessään sitä, mitä ei pitäisi tehdä. ”Olen rikollinen, sellaisena minut hyväksytään ja minun tulee toimia sen mukaan, siispä teen taas pahoja asioita.”. Kaikki rikokset eivät ole syntiä, eikä kaikki synnintekeminen ole rikokseksi määriteltyä. Jossakin määrin sama ajatus kuin edellä on kuitenkin yhä voimassa: ”Olen syntinen, sellaisena minut hyväksytään ja minun tulee toimia sen mukaan. Siispä teen edelleenkin syntiä.”.
Jotakin tuossa edellä on kuitenkin pielessä. Oman syntisyytensä, samoin kuin oman rikollisuutensa tunnistamisen tulisi johtaa siihen, että en enää tee rikoksia enkä syntiä. Tai ainakin välttelen niitä ja yritän irtautua niistä. Itsensä määritteleminen rikolliseksi tai syntiseksi ei anna oikeutta tehdä rikoksia eikä syntiä.
Raamattu puhuu muutoksesta satoja kertoja. Yleistäen voisi sanoa, että muutoksen tekeminen, parannuksen teko, kääntyminen ja katuminen on yksi Raamatun pääteemoista, kun puhutaan siitä, mitä Jumala meiltä haluaa. Miten muutos sitten on mahdollista ja miten pääsisimme yli siitä skeptisyydestä, jota tunnemme toisiamme ja itseämme kohtaan? Miten tavoitan itsestäni sen että kuka vain, myös minä voin muuttua ja että kaikki voidaan hyväksyä myös muuttuneena.
Luterilaisen vanhurskauttamisopin ydin on usko muutoksen mahdollisuuteen. Luterilaisuus ei suinkaan oppinut tätä RISE:n verkkosivuilta. Vanhurskauttamisen ydin on siinä, että meitä ei katsota menneiden sanomistemme, tekojemme, ajatustemme ja tekemättä jättämistemme kautta. Kun näen lähimmäiseni, en määrittele häntä menneisyyden kautta, vaan annan hänen olla itselleni lähimmäinen tässä ja nyt ilman että pidän häntä muotissa, jonka hän tai ympäristö on itselleen rakentanut – konstruoinut.
Vanhurskauttaminen on sitä, että Jumala antaa jatkuvasti uuden mahdollisuuden muuttua ja kasvaa. Se on hyväksilukeminen ja prosessi, imputatiivinen ja efektiivinen, julistaminen ja pyhittäminen. Kaikkea yhtä aikaa. ”Olet tehnyt kauheita asioita, Minä rakastan sinua ja kutsun sinua olemaan jotakin muuta kuin mitä olet ollut. Se ei aina tunnu hyvälle, mutta se on keino päästä pois vankeudesta, itsesi ympärille kiertymisen vankilasta.”
Tämä koskee kaikkia. Synnintekijöistä sakkovankeihin ja seksuaalirikollisiin. Annammeko heille ja itsellemme mahdollisuuden olla jotakin muuta kuin minä olemme heitä ja itseämme pitäneet? Annammeko mahdollisuuden muuttua? Vaikka se tuntuisi pahalle. Vai vastustammeko muutosta koska emme oikeastaan halua kuulla mitä Jumala meiltä tahtoo?
Jumala antaa aina mahdollisuuden. Ehkä tässä yhteiskunnassa RISE:kin.
Markku Virta
Vankilapappi
Kuopio
Mielenkiintoinen ja tarpeellinen puheenvuoro. Pari kriittistä teologista huomiota kuitenkin.
”Luterilaisen vanhurskauttamisopin ydin on usko muutoksen mahdollisuuteen”. Eikä ole. Luterilaisen vanhurskauttamisopin ydin on j u m a l a t t o m a n vanhurskauttaminen, pääsy Jumalan yhteyteen, yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Vankilatuomioista ja rikostaustasta tai niiden puutteesta huolimatta olemme kaikki samalla viivalla suhteessa Jumalaan.
Tästä avautuu tietenkin paradoksaalinen näkökulma sillä tavoin, että paatuneinkaan ammatti- ja taparikollinen ei ole Jumalan pelastavan armon ulottumattomissa. Vastaavasti kunnollisinkaan kansalainen ei voi pelastaa itse itseään.
Itse asiassa se, että ”Jumala antaa jatkuvasti mahdollisuuden muuttua ja kasvaa” on tarkasti ottaen s e u r a u s vanhurskauttamisesta. Vanha luterilaisuus käyttää tästä termiä ”renovatio” eli uudistus (Tiitus-kirjeen 3. luku). Renovatiossa taas erotetaan synnille kuoleminen eli negatiivinen puoli ja pyhitys eli positiivinen puoli. Renovatiossa ajatellaan ihmisen myös voivan tavallaan tehdä yhteistyötä Pyhän Hengen kanssa. Yhteiskunnan kannalta on tietysti aika lailla yhdentekevää, onko vaikkapa nyt raskaisiin rikoksiin syyllistyneiden elämänmuutoksen taustana usko vai oivallus siitä, että oma elämä menee hukkaan ja läheisimmät kärsivät jos en tee elämän muutosta.
Toinen tapa ilmaista tämä kristillisesti on puhua uskonvanhurskaudesta ja elämänvanhurskaudesta, joka on oikeastaan sama asia kuin renovatio.
Olen lopuksi samaa mieltä blogistin kanssa siitä, että kaikilla, rikoksista riippumatta, tulisi olla mahdollisuus uuteen alkuun ja elämään. Jos tämä kiistetään, luterilaisen vanhurskauttamisopin kannalta on kyse meidän synnistämme, joka ilmenee rikoksentekijöiden torjumisena. Sitten on toki muistettava, että armo ja anteeksiantamus eivät merkitse sinisilmäisyyttä.
Muotoilin vanhurskauttamisen muutokseksi. Se on mielestäni perusteltua koska tämä kirjoitus ilmestyy myös RISE:n sisäisenä blogina, eikä siellä välttämättä ymmärretä käsitettä vanhurskaus. Muutos on vanhurskauttamisen ydin sikäli, että kyse on samasta dynamiikasta. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ilman edeltäviä ansioita. Muutoksessa on sama dynamiikka: se mitä oli ennen, ei yhtä äkkiä enää johdakaan ennakoitavaan lopputulokseen. Se että olen syntinen ja teen syntiä ei johdakaan tuomiooni vana vanhurskauttamiseen. Vanhurskauttamiseen kuuluu myös metanoia, mielenmuutos.
Luther ei itse tehnyt juurikaan eroa vanhurskaaksi julistamisen ja tekemisen välillä. Vanhurskauttaminen oli Lutherille prosessi, ei yksittäinen tapahtuma. Toinen tapa ilmaista asia, on puhua iankaikkisuudessa tapahtuvasta asiasta eli vanhurskaaksi julistamisesta, joka ilmenee luodussa ajassa niissä valinnoissa, mielenmuutoksissa ja ratkaisuissa joissa pelastus tulee ilmi. Vanhurskauttaminen on efektiivisen prosessin looginen, ei temporaalinen seuraus. Iankaikkisuudessa ei ole ennen ja jälkeen käsitettä.
Mutta lähtökohtaisesti teksti on kirjoitettu ylimääräistä teologista jargonia välttäen. Asia ei muutu miksikään. Meillä on jatkuvasti mahdollisuus muuttua enemmän ja enemmän siksi mitä Jumala haluaa ihmisen olevan ja tekevän. Sitä vanhurskauttamine on käytännössä efektiivisesti.
Kiitos palautteesta.
Hyvä puheenvuoro kyllä. Kaikki olemme samalla viivalla, koska kaikki olemme synnin alle orjuutettuja.
Vanhurskauttamisen suhteen olen eri mieltä. Se ei ole prosessi, imputatiivinen ja efektiivinen, julistaminen ja pyhittäminen ja sitä kaikki yhtä aikaa.
Vanhurskauttaminen tapahtuu yksin armosta ja Kristuksen tähden lahjasi saadusta uskosta. Silloin se sulkee kaikki mahdolliset efektiiviset vaikutukset ihmisessä yksiselitteisesti ulkopuolelle, että ne sisältyisivät vanhurskauttavaan uskoon. Vain Kristuksen lunastushinta vanhurskautena jää jäljelle elämässä ja kuolemassa mikä sitten onkaan meidän elämäntilanteemme.
Vanhurskauttaminen EI ole prosessi vaan momentaaninen ja kertakaikkinen tapahtuma, vaikka me joka hetki olemme riippuvaisia hyväksemme luetusta Kristuksen vanhurskaudesta. Samalla on tietysti totta, että Kristusta ja Hänen pelastustyötään ei irroteta toisistaan. Eero Huovinen toki eräässä artikkelissaan puhuu vanhurskauttamisen ja pyhityksen totaali- ja partiaaliaspektista Lutherin kielenkäytössä. Tällöinkin on keskeistä, että kyse on meille vieraasta eli meille ulkopuoleltamme lahjoitetusta vanhurskaudesta. On tietenkin niin, että vanhurskaaksi lukeminen (”taivaan tori” on kaikkialla, myös seurakunnassa täällä maan päällä, ajassa ja paikassa). Se ei myöskään ole kuvitelma vaan todellinen. Jotenkin esitetty vanhurskauttamisopin tulkinta on pikemminkin roomalaiskatolinen kuin luterilainen. Eihän voi olla niin, että ihminen ensin muuttuu paremmaksi ja Jumala sitten hyväksyy tämän muutoksen edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi.
Pyrkimys välttää tarpeetonta teologista jargonia on hyvä asia varsinkin silloin, jos kysymys ei ole teologeista. Mutta eikö tällöin pitäisi pikemminkin liittää meidän muuttumisemme mahdollisuus luomiseen ja armo-oppiin? Siihen, että rikollinenkin on Jumalan kuvaksi luotu (ja Kristuksen verellä lunastettu) ja hän saa kääntyä, tehdä parannuksen, mennä itseensä, uskoa itsensä pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi Kristuksen tähden. Tai sitten, sekulaarin humanismin mukaan, kaikilla on yhtäläinen ihmisarvo.
”Pyrkimys välttää tarpeetonta teologista jargonia on hyvä asia varsinkin silloin, jos kysymys ei ole teologeista. Mutta eikö tällöin pitäisi pikemminkin liittää meidän muuttumisemme mahdollisuus luomiseen ja armo-oppiin?”
Tätä ajoin takaa sekulaarein ilmaisuin. Me emme vankilassa liiemmin pohdi vanhurskauttamisen efektiivistä ja imputatiivista funktiota tai niiden suhdetta.
Monet ovat pystyneet muutokseen Jumalan avulla, myönnettyään oman voimattomuutensa.
Markku V,
Kirjoitat:
”Monet ovat pystyneet muutokseen Jumalan avulla, myönnettyään oman voimattomuutensa.”
Eli ovat tulleet uskoon. Oma voimattomuuden tunne edeltää uskoontuloa, minullakin, kun tulin uskoon 10-vuotiaana.
Luther tosin sanoo, että usko ei tee mitään vaan uskoo Kristukseen, joka tekee vanhurskaaksi. Siksi vanhurskas onkin elävä yksin uskosta, kuten Aabrahamin esimerkki osoittaa. Täten mekin olemme osallisia uskon kautta Kristuksen pelastavasta työstä, emmekä ole hänestä erillään.
Luther taisi myös kysellä; koetteko ahdistuksia, josta hän itse oli elävä esimerkki. Ja totta kyllä, koettelematon usko on epävarma usko. Siksi voi käydä niin, että meidät temmataan kuoleman portille.
Ahdistaahan se niin perkeleesti ja hänen syystään. No, missä on nyt sinun uskosi, tyhjää täynnä. Missä on Jumalasi? Ei missään! Tyhjät tekosi muka rakkaudesta tehtyjä. Missä nyt on uskosi ja vanhurskautesi? Mikä riittää? Osaammeko silloin sanoa: Minä näen Kristuksessa armoa yllin kyllin? Tämä nyt oli tällaista maallikolle tyyppillistä jargonia, kun kysymys ei ole teologista.