Jos jumalakuva ei saa muuttua, on myös jumalausko uhattuna. Mutta jos kuva saa muuttua, uskokin voi yhä uudelleen uudistua. Muun muassa näin todettiin Aholansaaren teologiapäivillä keskustelussa, jota käytiin TT Kari Latvuksen alustettua aiheesta Keskustelu jumalakuvista: harhaoppia vai kristityn perustehtävä?
Latvus totesi esityksessään, että Jerusalemin tuho 586 eKr. oli merkittävä geopoliittinen ja yhteiskunnallinen tapahtuma, joka merkitsi Vanhan testamentin syntypamausta ja sai aikaan radikaalin käänteen juutalaisessa jumalakuvassa. Ennen sitä juutalaisuus oli monijumalaista, mutta sen jälkeen kuljettiin määrätietoisesti kohti yksijumalaisuutta ja hyvin maskuliinista jumalakuvaa.
Kun Babylonian armeija oli murskannut eteläisen Juudan armeijan ja tuhonnut Jerusalemin, jumalakuvaan projisoitiin alueella myös geopoliittista ahdistusta. Paikallisten parissa syntyi ajatus siitä, että olemme tehneet väärin ja syntiä Jumalaa vastaan, ansaitsimme tämän. Syntyi itseruoskinnan perinne, joka yhä näkyy myös kristinuskossa.
Vuosina 200 eKr. – 200 jKr. Latvuksen mukaan puolestaan tapahtui juutalaisuudessa maailmanselityksen apokalyptinen muutos: juutalaisuuteen ilmestyivät saatana, helvetti, demonit ja enkelit sekä ylösnousemususko ja kuoleman jälkeinen pelastus ja tuomio.
– Vanha testamentti ei näitä juurikaan vielä tuntenut. Vaikutteita saatiin ilmeisesti ikivanhasta persialaisesta uskonnosta zarathustralaisuudesta. Jeesuksen toiminta värittyy tästä uudenlaisesta kuvagalleriasta käsin, Latvus sanoo.
”Matka Markuksen evankeliumista Matteuksen ja Luukkaan kautta Johannekseen tekee siis Jeesuksesta yhä enemmän Jumalan.”
Kolmantena asiana Latvus nosti esiin sen, että myös kuva Jeesuksesta muuttui ja kehittyi. Historiallinen Jeesus kuvataan vanhimmissa evankeliumeissa parantajaksi, opettajaksi ja ihmisen pojaksi, joka julisti evankeliumia Jumalan armosta ja kertoi, että Jumalan valtakunta tuo tullessaan myös tuomion.
Paavalikaan ei nimitä Jeesusta Jumalaksi, vaan Jumalan pojaksi, Herraksi ja ylösnousseeksi Kristukseksi. Paavalille on siis olemassa yksi Jumala ja sen lisäksi yksi Herra. Johanneksen evankeliumissa sen sijaan Jumalan olemus (Logos) ruumiillistuu Jeesuksessa, Logos on ainakin lähes yhtä kuin Jumala. Matka Markuksen evankeliumista Matteuksen ja Luukkaan kautta Johannekseen tekee siis Jeesuksesta yhä enemmän Jumalan. Nikeassa vuonna 352 linjataan, että Jeesus on sekä tosi Jumala että tosi ihminen.
”Myyttejä ei pidä myöskään hylätä ja heittää pois, vaan mennä niiden sisälle ja tutkia niiden intentioita.”
KUVA JUMALASTA on siis muuttunut kautta ihmiskunnan historian eikä juutalais-kristillinen perinne tee tässä poikkeusta. 1960-luvulta alkaen kristillisessä teologiassa on pohdittu uudella tavalla sitä, millaista kieltä käytämme puhuessamme Jumalasta. Latvus nosti esiin esimerkiksi Terho Pursiaisen ajatuksen siitä, että kuvamme Jumalasta on runoutta, tarinoita ja metaforia eivätkä insinöörifaktaa. Myyttisessä kielessä haetaan tunnetta ja syvyyttä, insinöörikielessä mitataan asioita konkreettisesti.
– Sorrumme silti helposti puhumaan myös myyteistä insinöörikielellä. Näin ei pitäisi tehdä, eikä myyttejä pidä myöskään hylätä ja heittää pois, vaan mennä niiden sisälle ja tutkia niiden intentioita, Latvus sanoi.
Hänen mukaansa kirkoilla ja kristityillä on kolme mahdollisuutta kulkea eteenpäin nykyisen eksegeettisen eli Raamattua ja sen syntyhistoriaa koskevan tiedon kanssa: Torjua kaikki tieto ja työntää pää pensaaseen, hyväksyä Raamatun repaleisuus mutta sitoutua silti perinteeseen ja yhteisöön ja pitää Raamattua uskon kulmakivenä tai sitten antaa ihmisille vapautta ja tilaa etsiä, ajatella ja uskoa uusilla tavoilla.
– Tarvitsemme avoimuutta keskusteluun. Uskonto ei ole matematiikkaa, vaan ilmaukset ja sanat muuttavat merkitystään koko ajan. On tärkeää, että emme pyri liian tarkasti määrittelemään tai omistamaan mysteeriä ja pyhää, Latvus sanoo.
ERÄÄNLAISENA USKON uudelleensanoittajana Aholansaaren teologiapäivillä nostettiin esiin Tukholman suomalaisen seurakunnan pitkäaikainen pappi ja esseisti Juhani Rekola (1916–1986). Hänen ajattelustaan väitöstutkimuksen tehnyt TT Anne Sumela puhui Rekolan paradoksaalisesta jumalakäsityksestä.
”Kokemus elämän traagisuudesta ja armon mysteeristä ovat molemmat totta yhtä aikaa.”
Rekola oli Sumelan mukaan murskautuneiden haaveiden tuntija sekä työnsä, tutkimustyönsä että henkilöhistoriansa kautta. Hän alkoi kirjoittaa esseitään vasta viisikymppisenä, joten hänen ajatteluaan on kutsuttu myös keski-iän kriisin teologiaksi. Häneltä on julkaistu kaikkiaan 12 esseeteosta, joista neljä vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Sumela on analysoinut Rekolan ajattelua ja paradoksaalista teologiaa 1500-luvulla maalatun Isenheimin alttaritaulun avulla. Se maalattiin luostariin, jossa hoidettiin rutosta ja mielenterveyden ongelmista kärsiviä. Moniosaisen siipialttarin katselu oli keskiajan psykoterapiaa, jolla aloitettiin potilaiden hoito.
Ensin sairaille näytettiin kuva Jeesuksesta ristillä. Siinä Jeesus sairastaa samaa sairautta kuin potilaat, hän oli heidän kanssaan samassa pimeydessä ja kärsi heidän kanssaan. Rekolan teologissa tuo kuva heijastaa Sumelan mukaan elämän mielettömyyttä ja traagisuutta, sotia ja mahdottomia valintoja sekä kokemusta siitä, että Jumala ei auta vaan vaikenee. Tätä kaikkea on katsottava rehellisesti silmästä silmään. Todellisuudesta ei pidä maalata kiiltokuvaa.
Seuraavaksi sairaille näytettiin alttaritaulun kuvasarjaa, johon oli kuvattuna adventti, toivo, odotus ja täyttymys, Jeesuksen syntymä ja ylösnousemus. Ylösnoussut Kristus ojentaa kuvissa kätensä sairaille ja kutsuu heitä luokseen. Tämä heijastaa Rekolan teologiassa sitä ajatusta, että Jumalan poissaolon rinnalla on kokemus myös armon mysteeristä: Jumala on, vaikka siltä ei näytä. Hän lähestyy ihmistä. Sumelan mukaan Rekolan ylösnousemususko vahvistui, vaikka usko moneen muuhun asiaan heikentyi.
Kolmantena sairaille näytettiin siipialttarista suojeluspyhimys Antoniuksen elämästä kertova kuvapari. Toisessa on sairas ihminen ja toisessa terve. Jokainen voi parantua, jos ei tässä ajassa niin ikuisuudessa. Tämä kuvaa Rekolan teologiassa sitä, että kokemus elämän traagisuudesta ja armon mysteeristä ovat molemmat totta yhtä aikaa.
– Rekolan ajattelu oli kuitenkin-ajattelua. Kuitenkin-sana ei kumoa edellä sanottua, vaikka nostaa esiin toisen näkökulman, jopa vastakohtaisen, Sumela sanoo.
”Jos jotakin on, myös Jumala voi olla. Ja jos Jumala on, myös ihmeet ovat mahdollisia.”
Rekola ei hyväksynyt helppoja vastauksia kärsimyksen ongelmaan, vaan haastoi ajattelemaan. Hän edusti rautaisen todellisuuden teologiaa, jossa Jumala on keskellä traagista maailmaa. Hän puhui myös kärsimyksen läpinäkymättömästä mysteeristä, jossa kärsimys on mieletöntä eikä sillä ole mitään tarkoitusta, mutta silti Jumala on osa tuota mysteeriä. Asialliset tosiasiat voi nähdä sellaisina kuin ne on, ja kuitenkin suurenmoisissa kehyksissä.
Rekola ei haastanut kirkon oppia vaikkapa neitseestäsyntymisestä tai ylösnousemuksesta. Hänen ajattelussaan ihmeet purkautuvat olemassaolon ihmeeksi. Jos jotakin on, myös Jumala voi olla. Ja jos Jumala on, myös ihmeet ovat mahdollisia.
Toisaalta hän totesi, että surevaa ei lohduta juhlamarssi vaan surumarssi. Jeesus voitti kuoleman kuolemalla.
”Kristillisen kielen on kuoltava ja synnyttävä uudelleen Kristuksen kanssa.”
Rekola haastoi kirkkoa käyttämän punaisia sanoja, joilla on merkitystä sekä sanojalle että kuulijalle, ja varsinkin kuulijalle. Fraasien sijaan pitää käyttää asiallista, rehellistä kieltä.
Hänen mukaansa meidän pitää tunnustaa inhimillisen kielen köyhyys ja puutteellisuus. Jumala-käsitteet ovat usein loppuun kuluneita. Kristillisen kielen on kuoltava ja synnyttävä uudelleen Kristuksen kanssa, Sumela sanoo.
Rekola haastoi kirkkoa vapauteen. Jumalan lähestyminen tuo vapauden olla täysi-ikäinen ja riippumaton toisten mielipiteistä. Ihminen pelastuu yksin uskosta, joten huomion ei Rekolan mukaan pidä olla erityisen paljon moraalissa tai ihmisten teoissa vaan Jumalan armossa ja Jumalan teoissa.
Lue myös:
Essee: Kun lausumme uskontunnustusta, sanat ovat samat, mutta niiden merkitys on muuttunut
Wille Riekkinen: Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana
”Jumala karkaa käsistä kuin märkä saippua” – Raamatuntutkijat kertovat, miten he käsittävät Jumalan
Ilmoita asiavirheestä