Kotimaassa julkaistiin 22.4. artikkeli, joka pohjautui saman päivän Radio Dein ja Kotimaan yhteiseen Piispan kyselytuntiin, jossa vieraana oli arkkipiispa Tapio Luoma. Kyselytunnilla haettiin muun muassa arkkipiispan näkemyksiä siitä, miten voitaisiin löytää ratkaisu tulehtuneeseen ja ongelmalliseen tilanteeseen naisten pappeuteen eri tavalla suhtautuvien tahojen välillä kirkon sisällä. Kysymys on vaikea ja akuutti, joten keskustelua on syytä jatkaa. Kirkkomme historia on täynnä esimerkkejä kiistoista ja jakaantumisista eri leireihin. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä kyse saattaa olla ihmisten syvimmistä tunnoista ja elämän perimmäisistä kysymyksistä. Toisaalta uskovien keskinäinen yhteys on kristillisen uskon ydintä. Rajankäynti on siis usein haastavaa, mutta ykseys uskon todellisessa ytimessä, Kristuksessa, ei katoa mihinkään, ja kehällisemmät kysymykset, sikäli kuin ne eivät loukkaa itse ydintä, ovat soviteltavissa, siinä määrin kuin molempien näkökulmien edustajilla on aito halu ymmärtää toista osapuolta ja joustavuutta käytännön ratkaisuissa.
Arkkipiispan kannanotot eivät mielestäni, sellaisena kuin kokonaisuus kirjoituksesta välittyi, valitettavasti johtane kovin pitkälle näkökulman yksipuolisuuden takia. Esimerkiksi: ”Minusta tällä hetkellä ei ole oikein mitään muuta mahdollisuutta kuin tehdä sellaisia päätöksiä, jotka selvästi alleviivaavat sitä, että papiksi vihitty nainen on oikea pappi.” Tämä on varmasti tärkeä ja hyvä asia kirkkomme naispuolisten pappien identiteetin ja työn kannalta, mutta mitä käden ojennusta arkkipiispalla olisi vastaavasti tarjota niille kirkon jäsenille, jotka ovat omantuntonsa takia pitäytyneet perinteisessä kannassa? Siltä osin hän ”myöntää oman neuvottomuutensa”, mutta sanoo kernaasti ottavansa vastaan vinkkejä, mikä on sinänsä positiivinen asenne.
Keskustelussa käsiteltiin myös toista hiertävää aihetta kirkossamme, eli avioliittokäsitystä. Tässä yhteydessä arkkipiispa toteaa, että ”meitä yhdistää kristittyinä Kristus, ei käsitys avioliitosta”. Erilaiset tulkinnat siis sallitaan siinä kysymyksessä, mutta voidaan kysyä vastaavasti: Yhdistääkö meitä käsitys pappeudesta vai Kristus? Yleinen pappeus Kristuksen pyhittäminä yhdistää meitä kristittyjä, mutta ei varmastikaan pappisvirka missään muodossaan.
Tulisi nähdäkseni etsiä tietä, jossa puolin ja toisin tunnustetaan vastakkaisen osapuolen ”olemassaolo” ja tulkinta, vaikkei sitä itse pidetäkään oikeana. Paasikiven tunnettua lausumaa lainaten: ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” Tämä voisi osin toteutua esimerkiksi siten, että naisten pappeuteen kielteisesti suhtautuvat papiksi vihittävät osoittavat arvostusta naispuolisille papiksi vihittäville ja heidän työlleen osallistumalla yhteiseen vihkimykseen, vaikka eivät pidäkään heidän tehtäväänsä varsinaisena pappistehtävänä. Vaikka näkemys pappisvirasta eroaakin, on paljon yhteistä, tärkeää evankeliumin työtä, mitä kukaan ei voine kieltää. Ei kai toisen mukanaolo voi tehdä tyhjäksi oman kutsumuksen ja vihkimyksen aitoutta? Ehkä tässä voidaan viitata myös siihen, että pappisvihkimys, sen enempää luin avioliittoon vihkiminenkään ei ole kirkossamme sakramentti. Eikä sakramentinkaan toimittamisen pätevyys ole sen toimittajan pyhyyden varassa. Joka tapauksessa kummankin kannan omaavat haluavat olla nimenomaan Suomen ev.lut. kirkon pappeja.
Vastaavasti perinteisellä kannalla oleville annettaisiin mahdollisuus omiin jumalanpalvelusyhteisöihin ja messuihin kirkkomme sisällä ja pappisvihkimyksien saamiseen niissä toimiville. Toki nämä jumalanpalvelusyhteisöt olisivat kaikille avoimia, niin kuin nykyäänkin ovat. Tämä olisi aitoa kotipaikkaoikeuden antamista – v. 1986 tehtyyn päätökseen liitetyn ponnen mukaisesti. Kotipaikkaoikeus ei voine merkitä muuta, kuin että annetaan perinteisen kannan omaaville, sekä maalikoille että papeille, mahdollisuus tässä kodissa myös harjoittaa uskoaan ja tehdä palvelutyötään – myös sakramenttien osalta.
Merkitseekö tämän salliminen kuitenkin sitä, että naispuolisten pappien arvo tulisi loukatuksi? Jos lähdetään taas tosiasioiden tunnustamisesta, niin tämä kotipaikkaoikeuden myöntäminen ei muuta vallitsevia käsityksiä pappeudesta millään tavalla, mutta edesauttaa saman kirkon sisällä toimimista erilaisesta näkemyksestä huolimatta. Jos aidosti kuunnellaan toista osapuolta, niin tunnustetaan, että on kyse lähtökohtaisesti omantunnonkysymyksestä, ei taistelusta miesten ja naisten tasa-arvoa vastaan. On myös huomattava, että perinteisen näkemyksen kannalla olevien joukossa yhtä lailla niin naisia kuin miehiäkin. Rohkaistakoon siis erilaisten jumalanpalvelusyhteisöjen muodostumista, ja annetaan kirkon jäsenille vapaus valita. Myös yhteistyölle voidaan varmasti luoda uusia mahdollisuuksia eri tasoilla. Uskon, että nykyisen juovan kaventuminen olisi omiaan tuomaan hedelmällistä kasvua kirkkoomme.
”Tosiasioiden tunnustaminen” ei toki voi merkitä sitä, että kaikki mahdollinen hyväksyttäisiin. Virkakysymys on kuitenkin sellainen omantunnon kysymys, jossa nähdäkseni voidaan vilpittömästi päätyä Raamatun pohjalta eri näkemyksiin. Kumpaakaan kantaa ei kirkossamme ole käsitetty harhaopiksi, joka olisi Raamatun ja tunnustuksemme vastainen, joten hyvällä tahdolla olisi varmasti löydettävissä käytännön ratkaisut kaikkien kirkon jäsenten parhaaksi, ja ennen kaikkea evankeliumin eteenpäin menemiseksi.
Tässä olen tuonut esiin ajatuksiani keskusteluun pappeuskysymyksestä, mutta mielestäni se on vähäisempi skisma kuin avioliittokysymykseen liittyvä, missä mennään kristillisen etiikan juuriin. Alkuseurakunnassa oli palvelutehtävissä sekä miehiä että naisia, kuten UT:sta voimme lukea, mutta avioliittoetiikka oli seurakunnassa ehdoton. Jos nyt ei löydetä sellaista yhteiseloa, jossa virkakysymyksen molempien kantojen edustajille löytyy elintilaa, niin miten voidaan välttää entistä suuremmat ongelmat lähitulevaisuudessa?
Jarmo Harno
TkT, riviseurakuntalainen, Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta
Jo nyt seurakuntapapeista yli puolet on naisia. Samansuuntainen kehitys jatkuu ja miespappien määrä vähenee vuosi vuodelta. Luettelo teologian maistereiksi valmistuneista kertoo aika karua kieltä, niille joiden mielestä vain mies voi olla papina. On vaikea nähdä mitään kirkon kokonaisratkaisua, joka loisi kompromissin osapuolien välille. Sellainen ratkaisu voisi olla toimiva vain suurissa seurakunnissa. Niissä joissa on runsaasti tarvetta vanhan virkakäsityksen mukaiseen toimintaan. Muu Suomi jäisi ilman. Piispojen on tehtävä päätökisiä koko maata ajatellen. Joten en oikein usko että kirkon johdolla on oikeasti edes halua etsiä yhteistä säveltä. Asioista voidaan tietysti keskustella, mutta johtaako se mihinkään on toinen juttu.
Niin. Kynnyskysymykset ovat perinteisen virkakäsityksen edustajien kannalta juurikin olleet pappisvihkimys ja toimivat väistämisjärjestelyt. Ja kun kumpaakaan ei ole saatu, ratkaisuksi on jäänyt pappisvihkimyksen ”nouto” sieltä mistä saa sekä vetäytyminen pois paikallisseurakunnista. Nähtäväksi jää, tuleeko ”Kirkkokansa” lähtemään Lähetyshiippakunnan tielle.
Eri herätysliikkeillä on toki ollut erilaisia näkemyksiä käytännön tasolla.
Pekalle vain se huomio, että Helsingistä, Åbosta ja Joensuusta valmistuneiden teologien luettelo ei ole kaikenkattava. Ainakin täällä päin hakeudutaan nykyään suoraan opiskelemaan teologiaa Göteborgiin. Sen lisäksi, että teologiaa opiskelemaan päässeet miehet ovat joko jatkaneet jossakin muussa ammatissa valmistumisensa jälkeen tai keskeyttäneet teologian opintonsa. Syynä on, että luottamus kansankirkon hengelliseen tulevaisuuteen on menetetty. Jos papiksi lähdetään, pappeus toteutuu luterilaisessa vapaakirkossa. Tietenkään tässä ei ole kysymys mistään valtakunnallisesti suuresta joukosta. Mutta pitää muistaa, että kyse ei enää vuosikausiin ole ollut vain naispappeudesta vaan myös samaa sukupuolta olevien vihkimisestä ja ylipäänsä perinteisen kristinuskon sisällöistä.