Opiskellessani 1980-luvulla Helsingissä teologiaa ja asuessani Heränneiden ylioppilaskodilla saapui opiskelijajoukkoomme eräänä päivänä stipendiaatiksi ortodoksinen pappi suoraan Leningradista. Olihan se tapaus.
Olin mukana vastaanottamassa tulijaa. Oli ehkä alkuvuosi 1986 ja kylmää. Helsingin rautatieasemalle saapuneesta venäjänvihreästä Lokakuun rautateiden junasta inkarnoitui asemalaiturille vastaanottajien ringin eteen kaksi paksuihin talvipalttoihin ja karvalakkeihin sonnustautunutta miestä. Isät Gennadij ja Viktor olivat saapuneet yya-Suomeen.
Vastaanottokomiteassa oli kirkkohallituksen ulkoasiain osaston herroja sekä meitä muuleiksi hankittuja ylioppilaita. Asemalaiturilla pidettiin puheita puolin ja toisin, tulkeilla oli töitä. Tilanne oli kuin toisinto valtiovierailujen kuvastoista samalla rautatieasemalla. Hieman huvittikin moinen.
Sitten siirryttiin kohti takseja. Sain kantaakseni yhden vieraiden kapsäkeistä. Se ei ollut kooltaan lainkaan suurin mahdollinen, mutta painoi niin hirvittävän paljon, että ajattelin sen sisältäneen ison osan Venäjän kansan synneistä. Paljon myöhemmin kuulin, että tuo raskas ryhtinappi oli täynnä neuvostoliittolaisia säilykkeitä. Ehkä tulijoita oli valistettu, että Suomessa ruoka oli kallista ja niitä kotoisia tuttuja makuja ei Suomesta kuitenkaan saanut.
Moskovan patriarkaatti on nyt perustanut Suomeen varjokirkon.
VIIME AIKOINA on puhuttu paljon Venäjän kirkon vahvoista ja alisteisista suhteista Kremlin hallintoon sekä siitä, että tuo kaikkialla Euroopassa toimiva kirkko on mm. Baltian maissa ja Ruotsissa todettu turvallisuusuhaksi. Suomessa asiasta on puhuttu maltillisemmin.
Helsingin Sanomien mukaan mahdollisiin Suomen valtion langettamiin toimintarajoituksiin varautuva Moskovan patriarkaatti on nyt perustanut Suomeen varjokirkon, uskonnollisen yhdyskunnan nimeltä Ortodoksiset ystävät. Jo 2022 rekisteröidyn yhdyskunnan nimiin on siirretty Moskovan patriarkaatin omaisuutta siltä varalta, että nykyinen toimintatapa muuttuisi mahdottomaksi.
Mainittakoon, että toinen stipendiaateiksi Helsinkiin 40 vuotta sitten saapuneista papeista oli HS:nkin mainitsema nykyinen rovasti Viktor Ljutik. Hän on ollut jo pitkään Moskovan patriarkaatin virallinen edustaja Suomessa. Hän on nyt myös Ortodoksisten ystävien puheenjohtaja.
Pohtimatta nyt sen tarkemmin juuri tätä asiaa mieleeni on uudella tavalla tullut opiskeluaika 1980-luvulla Helsingissä. Herännäiden ylioppilaskoti eli Körttikoti sai lyhyen ajan olla Suomen evankelis-luterilaisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisen uudenlaisen ekumeenisen yhteydenpidon sivunäyttämö. Se, mitä seuraavaksi kirjoitan, on yhden hieman sivusta koko asiaa seuranneen ihmisen osittain hämäriä muistikuvia. Olen myös konsultoinut asioita paremmin tunteneita.
Vanhoja ja ennenkin ulkomaalaisia stipendiaatteja majoittaneita ylioppilaskoteja saatettiin jossakin pitää myös poliittisesti sopivina.
EN SILLOIN tiedostanut, että todistin erään harvinaiseksi jääneen ekumeenisen kokeilun ensi metrejä. Ennen kyseisiä venäläispappeja Körttikodilla oli jo asunut yksi Neuvosto-Ukrainasta kotoisin ollut ja stipendiaatiksi Helsinkiin tullut Moskovan patriarkaatin ortodoksipappi. Samoin joitakin suomalaisia luterilaisia pappeja oli jo opiskellut Leningradin hengellisessä akatemiassa.
Ylipäätään tuo stipendiaattien vaihto kirkkojen välillä taisi olla seurausta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon vuonna 1970 alkaneista oppikeskusteluista. Arkkipiispa Martti Simojoki ja varmaan joku toinenkin oli aikaisemmin ilmeisesti ajatellut, että Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksisten pappien ja teologien oli syytä tutustua toistensa kieleen, teologiaan ja kirkkoon oleskelemalla riittävän pitkään toistensa keskuudessa. Siitä voitaisiin sitten myöhemmin ehkä korjata hyvää satoa oppikeskusteluissakin hyödynnettäväksi. Jossain määrin näin myös tapahtui.
Neuvostovieraat asutettiin Helsingissä Konviktiin ja Körttikodille, jossa stipendiaatistamme tuli asuinkerroksen mukaisesti ainakin aluksi ”alatorppari”. Olen myöhemmin antanut kertoa itselleni, että 1980-luvun kontekstissa noita vanhoja ja ennenkin ulkomaalaisia stipendiaatteja majoittaneita ylioppilaskoteja saatettiin ilmeisesti jossakin pitää myös poliittisesti sopivina ja turvallisena tilana.
Neuvostokansalaisia arvatenkin myös valvottiin ja kontrolloitiin heidän Suomessa ollessaan. Olihan Neuvostoliitto kaikinpuolisen surrealistisen epäluulon valtakunta. Asialla olivat kuulemma Venäjän kirkon ajoittain tänne Leningradista lähettämät päällystakit, jotka toki hoitivat tehtäväänsä täysin avoimesti. Sitä en kuitenkaan tiedä, pitikö stipendiaattien sen kummemmin ravata Tehtaankadun suurlähetystössä kyläilemässä.
Neuvostovahvistuksestamme ei jäänyt kovin monia muistikuvia.
NYT, VUOSIKYMMENIÄ myöhemmin, on pakko tunnustaa, ettei neuvostovahvistuksestamme jäänyt kovin monia muistikuvia. Omat opintoni ja muut asiat veivät aikaa ja energiaa, ja myöhemmin saman vuonna muutin ylioppilaskodilta pois. Joitakin kertoja muistan kuitenkin keskustelleeni ”Genan” kanssa eri asioista. Hän oli alun perin kotoisin Uralvuorten länsipuolella sijaitsevasta pikkukaupungista. Katselin kartalta, että Aasian rajalle oli sieltä ehkä sata kilometriä. Helsinki oli hänelle varmasti melko kaukaista länttä.
Tärkeä syy seurustelun vähäisyyteen olivat kieliongelmat. Suomen kieli tarttui vieraaseen hitaasti. Lisäksi hän oli ylioppilaskodilta paljon poissa, sillä Suomeen saapuneet Moskovan patriarkaatin papit hoitivat käytännössä pappeina Helsingissä olevia oman kirkkonsa seurakuntia. Illalla hän kolisteli Körttikodin ovesta sisään ja paineli huoneeseensa, jäämättä kovin usein sosialiseeraamaan muiden kanssa. Sellainen ei varmaankaan ollut tuon stipendiaattitoiminnan varsinainen tarkoitus.
Lopputulos saattoi olla, että suomalainen luterilaisuus ja kielemme jäivät etäisiksi. Motivaatio opiskella suomen kaltaista pikkukieltä ei ilmeisesti ollut suuri, olihan meitä ”vain viisi miljoonaa”. Lisäksi ikäero meihin muihin ”torppareihin” ei jo yli 30-vuotiasta perheellistä miestä ehkä houkutellut vihkiytymään ylioppilaskodin opiskelijaelämän saloihin.
Kielitaitoasiassa oli ilmeisesti suuri ero tuon rajan ylittävän liikenteen eri suuntien välillä: Suomen kirkko ei lähettänyt Leningradiin pitkäaikaisia stipendiaatteja, joilla ei jo mennessään olisi ollut vähintään kohtalaista venäjän taitoa. Jotakin samaakin osapuolilla toki oli. Kyllä myös Leningradissa opiskelleet suomalaiset vapaa-ajallaan hakeutuivat inkerinsuomalaisten ja heidän Puškinissa sijainneen luterilaisen seurakuntansa pariin.
Punaisen hämärän maa oli yhtä suurta salaperäisyyttä ja täynnä erilaisia kielteisiä mielikuvia.
TAKAISIN HELSINKIIN. Kun itse nyt mietin tuota aikaa, huomaan, että omassakin asenteessa olisi ollut korjattavaa. Olihan tuo ylioppilaskodin kansainvälinen asetelma ja tilanne hyvin harvinainen. Stipendiaatin suomen kielen taitojen karttumisesta olisi varmaan pitänyt itsekin kantaa hieman huolta, häntä olisi voinut ehkä kutsua ja viedä sinne tänne, näyttää myös omalta osalta, mitä suomalaisuus ja luterilaisuus olivat. Olisivatko kieli- ja kulttuurierojen muurit madaltuneet?
Jos yhteinen kieli olisi ollut, olisin kenties itsekin voinut kuulla ja oppia häneltä ties mitä sellaista, jota 80-luvun suomalaiset eivät välttämättä neuvostoelämästä saatikka maan silloin sorretun valtakirkon elämästä tienneet. Punaisen hämärän maa oli yhtä suurta salaperäisyyttä ja täynnä erilaisia kielteisiä mielikuvia — eikä toki lainkaan aiheetta. Kaikesta huolimatta nyt vähän kaduttaa tuokin hukkaan heitetty mahdollisuus.
Tämä kaikki on tietysti vain minun ja ymmärtääkseni muutaman muun ”torpparin” subjektiivista kokemusta. Ehkä jotkut muut onnistuivat paremmin stipendiaatin initiaatiossa Suomeen ja sen valtakirkon ilmiöihin.
Sittemmin tuo stipendiaattivaihdon virta käsittääkseni pitkälti kuivui.
JOKA TAPAUKSESSA: Sain sivullisenakin seurata läheltä yhtä lähtökohtaisesti mielenkiintoista ekumeenista kokeilua, jolla oli kylmän sodan loppuvuosien kontekstissakin varsin hyvä tarkoitus. Asian taustalla olleita mahdollisia poliittisia motiiveja en ole koskaan sen kummemmin pohdiskellut.
Kaiken kaikkiaan Moskovan patriarkaatin miehiä pääsi ilmeisesti oleilemaan Suomessa tuolloin pitempään vain kolme. Suomalaisia luterilaisia teologeja Leningradissa ja Pietarissa kävi opiskelemassa jonkin verran enemmän.
Mutta sittemmin stipendiaattivaihdon virta käsittääkseni pitkälti kuivui. Syitä voi olla monia. Suomesta oli vaikea löytää Pietariin lähtöhalukkaita ja -kykyisiä luterilaisia teologeja, jotka olisivat osanneet venäjää. Lisäksi Leningradin akatemian opintosuorituksia ei ehkä voinut hyödyntää suomalaisessa maisterintutkinnoissa.
Pietarissa ja koko suuressa itänaapurissa taas 1990-luvun yhteiskunnallisten ja poliittisten muutosten myötä Venäjän ortodoksinen kirkko nousi neuvostokomennon päätyttyä sorron yöstä vapauteen, lähtien raunioistaan pitkälle nousumatkalle kohti uudenlaista Venäjää. Myös venäläisten matkustaminen lännen suuriin maihin helpottui ja varmaan myöskin opiskelu siellä. Pieni lähiulkomaa Suomi vaikeine kielineen ei ollut enää kiinnostava.
Myöhemmin kirkkojen välillä on kuitenkin ollut jonkin verran uudenlaista stipendiaattitoimintaa.
Kaiken sivuvaikutuksena kaksi naapurikansaa kuitenkin etääntyy toisistaan.
NYKYISIN SELLAISEN, joka ei 40 vuotta sitten vielä elänyt tai oli silloin liian nuori, voi olla vaikea tavoittaa koko tuon ajan ilmapiiriä, myöskään silloin kylmän sodan varjossa tapahtuneita kirkollisia ja ekumeenisia kokeiluja. Tänään Euroopassa käydään tuhoisaa sotaa. Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän kehitys pysähtyi ja maasta alkoi 2000-luvulla kehittyä nykyinen Neuvostoliitto 2.0, imperialistinen ja laajentumishaluinen häirikkö, jota sen naapurit joutuvat koko ajan pitämään silmällä.
Venäjän ortodoksinen kirkko on jo ennen sotaa vähentänyt suhteitaan länteen, samalla kun kirkosta ja patriarkka Kirillistä on tullut Venäjän diktaattorin Vladimir Putinin kuuliainen palvelija.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on mullistanut Eurooppaa. Sittemmin Suomi on itseään suojellakseen liittynyt venäläisten kammoamaan Natoon, katkaissut energiariippuvuudet Venäjään ja jopa sulkenut pitkän Venäjän-vastaisen rajansa. Kaupankäynti on likipitäen loppunut. Tämä kaikki on ollut Suomelta hyvin järkevää ja päättäväistä.
Kaiken sivuvaikutuksena kaksi naapurikansaa kuitenkin etääntyy toisistaan. Ja miten mahtaa jatkossa käydä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin yhteydenpidolle? Paljon on muututtava, jotta siihen, mikä entisessä oli kelvollista, voitaisiin palata. Mutta on myös mahdollista että sellainen aika ei nähtävissä olevassa tulevaisuudessa enää palaa: niin monen asian olisi ensin muututtava paremmaksi.
Lue myös:
Uutisanalyysi: Moskovan patriarkaatti valloittaa Afrikkaa — miksi ja kuka kaikesta hyötyy?
Pääkirjoitus: Luterilaisuus kotiutui Venäjälle Iivana Julman armosta 450 vuotta sitten
Tuore tutkimus: Venäjä käyttää myös uskontoa vaikuttamistyössään Suomessa
Ilmoita asiavirheestä