Harrastan suunnistusta kiintorasteilla. Sillä varmistan, että kilpailen vain itseni kanssa. Voi sitä löytämisen riemua, kun rasti on siinä, missä sen on arvioinut olevan ja mihin suunnan ottanut. Kun leimauslaitetta ei ole, olen ottanut halvalla pokkarikameralla kuvan rastilipusta muistoksi.
Näissä merkeissä olin Kuopion Neulaniemessä myös lauantaina 3.8.2019. Alkoi sataa. Kiirehdin suojaan ja kopaisin taskua. Kamera ei enää ollutkaan mukana! Viimeksi kuljetulla rastivälillä se oli pudonnut.
Ei kun etsimään. Pari tuntia jaksoin. Sitten totesin, että mennyttä mikä mennyttä. Eihän sillä kameralla juuri arvoa ollut. Yli viisitoista vuotta ikää ja pikselitarkkuus rajusti heikompi kuin nykyisissä puhelimissa. Jätin mielessäni sille hyvästit.
Tänään 7.8. kävin puolisoni kanssa siellä päin. Päätin näyttää alueen hänelle. Tässä rastivälillä 15-18 se tapahtui enkä siis ollut kameraa löytänyt. Siinä kävellessä katselin jalkoihini, koska kallioinen ja kivinen maasto on mitä on.
Mikäs se tuossa? Semmoinen pieni harmaa narun pätkä. Kummasti niin samanlainen kuin kamerani rannelenkki. Kumarruin ja nykäisin. Kamerahan sieltä mustikanvarpujen alta piilosta nousi. Oma kamerani ja täysin kunnossa! Mitä nyt akku aika vähissä viidettä päivää metsässä oltuaan. Muistikortilla kuvatkin tallessa.
Mielen täytti ilo ja kiitollisuus. Se löytyi ja voin jatkaa harrastusta entiseen tapaan.
Minulle oli luonnollista ajatella, että hyvä Jumala antoi kameran löytyä.
Voi sen tietysti selittää muutenkin.
Joku voi ajatella, että järjestelmällisesti ajatellen kuljin mahdollisimman samaa reittiä ja valppaasti maahan katsellen. Sekin on totta.
Jollekin se olisi puhdas sattuma. Kävi tuuri kun löytyi.
Ajatelkoon ja tulkitkoon kukin juuri niin kuin haluaa. Älkää kuitenkaan yrittäkö viedä minulta iloani siitä, minkä koen Jumalan armon osoitukseksi arjessa.
Marja-Sisko. Kiitos, että jaoit kokemuksesi. Se antoi tilaa samastumiselle.
Minäkin kiitän. Jaan ilosi.
Jos oli ensimmäisiä Sonyn Cybershotteja kannattikin käydä katsomassa. On siinä hyvä väritoisto.
Kiitos kertomuksestasi Marja-Sisko.
Tämä palautti mieleeni useampia vuosia sitten itselleni tapahtuneen miltei samanlaisen tapahtuman.
Lähdin pyöräilemään kotoani Imatran pohjoispäästä eräänä kauniina kesäpäivänä tarkoituksena kuvailla Vuoksen – ym. maisemia. Olin pyöräillyt ja kuvaillut ympäristöä jo reilun kymmenen kilometrin matkalta kun huomasin että taskustani oli kadonnut avainnippu (mm. kotiavaimet ja auton avaimet). Palailin hiljakseen samaa reittiä takaisin tyhjin tuloksin.
Istahdin ennen sisälle kotiin menoa ulkorappusille, kerroin Jumalalle että tiedät kyllä missä avainnippuni on. Menin sisälle ”piiloavaimilla” otin auton vara-avaimet ja lähdin noutamaan kadonnutta avainnippuani. Ajoin suorinta tietä Vuoksen rannalle lähelle asuntomuseota, jonka paikan sinäkin Marja-Sisko hyvin tunnet. Kävelin muutaman askeleen nilkkoihin yltävässä heinikossa nostamaan avainnipun maasta taskuuni.
Lainaan tähän vielä sinun kirjoituksesi viimeistä kappaletta: ” Ajatelkoon ja tulkitkoon kukin juuri niin kuin haluaa. Älkää kuitenkaan yrittäkö viedä minulta iloani siitä, minkä koen Jumalan armon osoitukseksi arjessa.”
Kiitos, Juhani. Muistan toki sen asuntoalueen. On myös mukava jakaa ilon ja onnen tuntemuksia tässä ajassa, jossa liian paljon kaivellaan mahdollisimman ikävää.
Äh, asuntomuseo piti kirjoittamani.