Kotimaa haastatteli huhtikuussa filosofi Frank Martelaa, joka painotti toimijuuden olevan toivoa tärkeämpää. Kouluttajapsykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio luki Martelan haastattelun ja tahtoo nyt puolustaa toivoa. Kallio toteaa jo Martelan samasta aiheesta Helsingin Sanomiin kirjoittaman kolumnin herättäneen hänessä paikoin kummastuneitakin ajatuksia.

– Frankin näkökulma oli melko kärjistetty. Aina voi toki pohtia, kumpi oli ensin – muna vai kana, kun puhutaan toimijuudesta ja toivosta. Itse ajattelen, että nimenomaan toivo synnyttää toimijuutta.

Kallion mukaan toivottomankin tuntuisissa tilanteissa taustalla kytee ja vaikuttaa toivo. Hän kertoo huomanneensa mielenterveyden puolella työskennellessään, että ihmisen hakiessa apua tämän sisällä on ehkä tiedostamatonkin toivo siitä, että apua voi saada.

– Toivo synnyttää toimintaa. Niin yksilöt, yhteisöt kuin kansakunnatkin tarratuvuat toivoon, kun tilanne näyttää toivottomalta. Jos meillä ei ole toivoa, niin mitä meillä on?

Yksinäisyys ruokkii toivottomuutta.

KALLIO ON kirjoittanut toivosta paljon. Hänen mukaansa toivoa on ehdottomasti etsittävä myös muualta kuin toimijuudesta tai toiminnasta. Oikeastaan toimiminen todistaa, että ollaan jo hyvässä tilanteessa ja vahvasti kiinni toivossa.

– Työssäni olen huomannut, että toivo ei missään nimessä ole yksilön voima. Niin luuleminen on ajallemme keskeinen pulma. Yhteisön toivo kantaa, kun yksilön toivo murtuu.

Kallio painottaa, että toivoon kuuluu voimakkaasti suhdeulottuvuus. Usein toisen toivo kannattelee.

– Kun olen työskennellyt esimerkiksi lapsensa menettäneiden kanssa, en voi edes yrittää lohduttaa. Tuskaa ei voi poistaa, mutta on tärkeää, ettei sen kanssa jäädä yksin. On tärkeää saada apua sietämättömän sietämiseen.

Kallio kuitenkin kertoo, että hän uskoo ihmisten selviytyvän, etenkin, kun eivät joudu jäämään yksin.

– Kun minulla on toivoa siitä, että tuo ihminen sopeutuu ajan kanssa elämään suuren surunsa kanssa, toivo kantaa riittävästi.

Kallio muistuttaa paradoksaalisesti, että jaettu toivottomuus luo toivoa.

– Toivo voi syntyä siitä, että tuo toinen on kanssani täällä keskellä pimeyttä. En sentään ole yksin. Yksinäisyys ruokkii toivottomuutta, yhteys toisiin lieventää sitä. Toisen läheisyys ja sietokyky tuovat turvaa, ja turva vahvistaa toivoa.

Ja juuri tällöin toivo ei ole toimijuutta. Toivo on usein myös olemista, ei tekemistä, Kallio alleviivaa.

Kautta aikain ihmiset ovat kärsineet ja jotenkin myös toipuneet.

KALLIO PITÄÄ toivoa elämän perusvoimavarana.

– Sitä ei pidä sekoittaa toivomiseen tai toiveisiin.

Siksikin toivosta pitäisi pitää sitkeämmin kiinni. Kallio edellyttääkin aikuisilta vastuuta nuorten tulevaisuususkon heikkenemisestä.

– Me emme saa puhua tulevasta jatkuvasti siihen sävyyn, että kaikki on pilalla ja kaikki on mennyttä. Jos nuoret jatkuvasti kuulevat, että sota tulee ja ilmastokriisi vie kaiken, mihin se johtaa?

Nuorille puheet tuntuvat vielä aikuistakin vakavammilta, sillä heillä on lyhyempi aikaperspektiivi.

– He tarvitsevat kannattelevia aikuisia.

Kallio muistelee lämmöllä esimerkiksi omia isovanhempiaan, jotka korona-aikaan eivät lamaantuneet. Vaikka Kallion mummi oli kauhuissaan, ukki ihmetteli, että mistäs moinen toivottomuus. ”Onhan meillä ollut espanjantautikin”, oli Kallion ukki muistuttanut.

– Tällainen todella iäkkään ihmisen mittatikku auttaa jäsentämään todellisuutta laajemmassa kontekstissa. Vaikka tämän ajan ongelmat ovatkin ihan totta, ovat tällaiset näkökulmat arvokkaita. Kautta aikain ihmiset ovat kärsineet ja jotenkin myös toipuneet.

Kallio kertoo haastatelleensa esimerkiksi sotaveteraaneja. Kaiken toivottomuudenkin keskellä on usein löytynyt iloa ja onnellisia hetkiä.

– Eräs satavuotias veteraani puhui rintamakokemuksista ja yhtäkkiä muisteli sodan aikaisia salatansseja, joista löysi vaimonsa. Meillä voi olla samaan aikaan paljon surua ja murhetta ja yhtäältä iloa ja mahdollisuuksia toimia.

Tämän omaksuminen on tie toivoon. Kallio kuitenkin muistuttaa, ettei toivo tarkoita sitä, että kaikki on ihanaa ja kaikki järjestyy.

– Se merkitsee erityisesti sitä, että ollaan valmiita olemaan toisen ihmisen kanssa hirveässäkin tuskassa. Niin lähellä, että jakaa toisen kärsimyksen ja kuitenkin tarpeeksi kaukana, että oma toivo säilyy.

Ilmoita asiavirheestä