Jos järjestettäisiin lintujen kauneuskilpailu, yksi finalisti olisi varmasti tikli (Carduelis carduelis). Se pesii eritoten Etelä-Suomessa kulttuuriympäristöissä. Laji on levinnyt paikoittain myös pohjoiseen päin.

Tosin joku tuomari saattaisi pitää tikliä liian värikkäänä ja jopa hassunnäköisenä. Sillä on pellen naama, ymmärtämätön tuomari sanoisi. Toinen tuomari epäilisi, että ei noin kirjava lintu edes pesi Suomessa. Vaan kyllä pesii, arviolta 10 000–20 000 paria.

Tikli on muuttolintu, mutta osa kannasta talvehtii. Niitä näkee paitsi talventörröttäjien kimpussa myös lintujen ruokinnoilla.

Ensimmäiset tiklin pesinnät Suomessa havaittiin Helsingin seudulla 1800-luvun puolivälissä. 1930-luvulla laji alkoi vahvistaa asemiaan ja 1950–60-luvuilla se lisääntyi entisestään. Tosin tiklin kannanvaihtelut ovat niin meillä kuin naapurimaissa olleet suuriakin.

Tiklin kanssa samaan Carduelis-sukuun kuuluvat meillä viherpeippo, vihervarpunen, hemppo ja urpiainen.

Tikli on kirkkotaiteessa tunnettu vertauskuva. Se liittyy Meidän Herramme ristiinnaulitsemiseen. Tiklin kasvojen punainen väri johtuu legendan mukaan orjantappurakruunun verestä. Tikli yritti vetää piikkejä irti kärsivän Kristuksen otsalta.

MUTTA LIITTYY tikliin toinenkin, vähemmän tunnettu pääsiäisen aikaan sijoittuva tarina.

Nimittäin rovasti oli matkalla kirkkoon. Hänellä oli saarnavuoro ensimmäisenä pääsiäispäivänä, mutta saarnan teko oli osoittautunut vaikeammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Valmista ei tahtonut tulla millään.

– Miten minä puhuisin ymmärrettävästi, kutsuvasti, rauhallisesti ja lempeästi pääsiäisen sanomasta, hän valitti rouvalleen.

– Pidä joku vanha saarnasi uudestaan, ei sitä kukaan muista eikä sanoma ole muuttunut miksikään, neuvoi ruustinna käytännön ihmisenä.

Rovasti rukoili ja päätyi siihen, että henki antaa hänelle sanat. Niinpä hän matkalla kirkkoon oli ajatuksissaan, eikä huomannut jääpaakkua.

Rovasti kaatui ja löi päänsä. Mutta mitään pahempaa ei onneksi sattunut, hän arveli ja jatkoi matkaansa.

Mutta kesken saarnan rovastin otsasta alkoi valua verta. Hän itse ei sitä huomannut, mutta seurakunta huomasi. Viimeistään silloin kun rovastin suusta alkoi kuulua puheen sijasta linnun laulua, kaikki ymmärsivät, että he olivat todistamassa ihmettä. Paikalla ollut lintuharrastaja vannoi, että laulu oli tiklin iloisen pomppivaa laulua.

Myöhemmin tapauksesta tuli paikkakunnalla legenda, joita kerrotaan yhä vieläkin.

Rukous

Jumala, kiitos kielestä,
jolla sinusta voi puhua.
Opeta meille se kieli,
jota linnut jo osaavat.
Me kaikki laulamme
samassa kuorossa.
Aamen

Lue myös:

Ei pidä tuomita metsähiirtä sieluttomaksi, oppi muuan apotti

Ilmoita asiavirheestä