Aivan kohta olen imettänyt neljä vuotta elämästäni ja päätynyt mielestäni yllätykselliseen johtopäätökseen: kirkkotila on ehkä turvallisin imetystila, mitä tiedän. Tämä havainto perustuu pääosin vain omiin kokemuksiini, mutten ole kuullut kenenkään muunkaan saaneen kirkossa pahaa sanaa vauvansa ruokinnasta, päinvastoin.

Miksi ravintoloissa, puistonpenkillä, ostoskeskusten käytävillä ja kahviloissa imettävät äidit ovat mulkoiluvaarassa ja heitä saatetaan kehottaa siirtymään vessaan, mutta kirkossa imetykseen suhtaudutaan luonnollisena, jopa pyhänä asiana? Väitän, että vastausta kannattaa etsiä kristillisestä taiteesta.

Kristityt ovat vuosisatojen ajan tottuneet näkemään rintoja osana pyhää kertomusta, kun Neitsyt Maria on lukemattomissa tauluissa kuvattu rinta paljaana, Jeesus-lapsi sylissään. Näille maalauksille on jopa oma nimensä: Virgo lactans. Teoksiin on suhtauduttu eri aikoina eri tavoin, mutta niissä toistuu sama perusajatus: Jumala tulee maailmaan lapsena, jota äiti ruokkii kehollaan.

Kristillinen kuvataide ei ole vain estetiikkaa, tilojen koristelua tai kuullun toistamista kuvana. Taide kertoo, mitä pidämme mahdollisena ja sallittuna. Jos jokin asia on toistuvasti esitetty pyhässä asianyhteydessä, sitä on vaikea pitää sopimattomana.

Kirkossa ymmärretään jotain olennaista. Elämä ei ole siistiä eikä hallittua, mutta se on arvokasta juuri sellaisena.

KUN ITSE tulin ensi kertaa äidiksi, imetys osoittautui vaikeammaksi kuin olin osannut kuvitella. Se aikataulutti päivät sekä yöt ja täytti ajatukset. Se vaati asennon hakemista ja vauvan ohjaamista. Se oli märkää, kivuliasta ja ennakoimatonta. Vauvan painon stressaamista ja punnituksia. Epätoivoista säätämistä uusien imetysliivien napsujen kanssa ja rintakumin tiputtelua kriittisellä hetkellä. Toki kaikesta huolimatta myös palkitsevaa onnistuessaan.

Epävarmana tuoreena äitinä olisin halunnut lukittautua neljän seinän sisään, mutta uskaltauduin pari kuukautta vanhan pikkuiseni kanssa sunnuntaimessuun. Kirkossa vauvan ruokinta oli kuitenkin hankalampaa oman ennakkoasenteeni vuoksi. Jopa piilossa huonekasvin takana imettäessäni pelkäsin seurakuntalaisten negatiivista reaktiota. Maito ei herunut ja vauva sai raivarin, joten lähdin kesken messun kotiin nälkää itkevän lapsen kanssa.

Olisinpa tiennyt silloin sen, minkä tiedän nyt. Kirkonpenkissä saa imettää rauhassa ja lempeyden ympäröimänä, mutta oma tilakin sille järjestetään, jos äiti tai vauva sellaista kaipaavat.

Kirkkoon liitetään usein mielikuvia puhtaudesta, hallinnasta ja hiljaisuudesta, eli kaikesta siitä, mitä vauvan hoito ei ole. Kuitenkin – ehkä juuri taiteen ansiosta – kirkossa ymmärretään jotain olennaista. Elämä ei ole siistiä eikä hallittua, mutta se on arvokasta juuri sellaisena. Itkevä vauva, paljastuva rinta ja äiti, joka yrittää parhaansa, eivät riko pyhyyttä, ne nimenomaan muistuttavat siitä.

Kirjoittaja on ruuhkavuosia elävä taiteilija, teologi ja eläinoikeusaktivisti.