Lontoossa asuva arvostettu Venäjä-tutkija ja tietokirjailija Mark Galeotti on saattanut kansien väliin uuden Venäjän käymien sotien historian Sodista taottu Venäjä. Muinais-Venäjästä nykypäivään. Tällaisia kirjoja on tehty ennenkin ja myös suomalaisten tuotantona (esim. Pertti Luntinen: Sota Venäjällä — Venäjä sodassa, SKS 2015), mutta Galeottin tutkimus perustuu toki uusimpaan tietoon ja on muutenkin tuore puheenvuoro Venäjän 2020-luvun sotaretoriikkaa ja sotaa uhkuvan kehityksen taustaa selittävänä analyysina.

Galeottin tutkimus on jaettu Venäjän laajenemisen historiassa kronologisesti eteneviin suuriin päälukuihin: ”Venäjä muotoutuu”, ”Imperiumi muotoutuu”, ”Eurooppalainen suurvalta”, ”Voitto ja rappio”, ”Punatähtivaltion nousu ja tuho” ja viimeiseksi ”Takaisin tulevaisuuteen”.

”Venäjä muotoutuu” -pääluku lähtee liikkeelle Venäjän Rusien valtakunnan osittain myyttien peittämästä synnystä 800-luvulla, idäntielle lähteneistä viikingeistä, ruseista, Novgorodin ja muiden kaupunkien noususta ja varhaisista valloituksista – myös Kiovan, ”Venäjän kaupunkien äidin” haltuunsaamisesta. Samaan tapaan Galeotti seuraa esityksessään muita Venäjän varhaisia laajenemisia, jotka olivat yleensä sotaisia valloituksia Itä- ja Jäämeren sekä Uralin ja etelän arojen välisellä alueella 1300-luvun loppuun mennessä. Kirja ei unohda myöskään Venäjän ruoskana ollutta parisataavuotista mongoli- ja tataarivaltaa.

”Imperiumi muotoutuu” jatkaa Venäjän melko hämmästyttävän laajenemisen kertomusta. Se lähtee liikkeelle Iivana Julman aloittamasta taarien Volgan varren Kazanin valloituksesta vuonna 1552. Tsaarit värväsivät kasakoita palkkasotureiksi. Moninaisten vaiheiden ja Venäjän tsaarien valtaa 1600-luvun alussa vaivanneen sekasorron kautta lähdettiin valtaisan pitkälle matkalle itään: Siperian valloitus toteutettiin 1500-luvun lopulta ja seuraavalla vuosisadalla, mistä Venäjän historiaan ovat jääneet Stroganvin kauppiassuku ja kuuluisat kasakkapäällikkö Jermak. Kaukana idässä törmättiin Ming- ja Qing-dynastioiden Kiinaan ja sen ominaan pitämiin alueisiin, mistä kahden suurvallan suhteisiin on jäänyt nykypäivään saakka yltäviä piileviä hankauskohtia. 1600-luvun lopussa alkoi myös Ukrainan haltuun ottaminen: samalla kylvettiin nykyisen kriisin kaukaisia ensimmäisiä siemeniä.

KIRJAN KAKSI seuraavaa lukua käsittelevät taas Eurooppaan katseensa kääntäneen, itsekin eurooppalaiseksi suurvallaksi nousevan Venäjän 1700- ja 1800-lukujen historiaa. Pietari Suuren valtaan nousu merkitsee voittoisia sotia Ruotsia vastaan: uuden pääkaupungin Pietarin rakentamisen ja Baltian valloittamisen ja annektoimisen myötä Venäjä asettuu Itämeren rannoille ja uuden laivaston luomisen myötä sotilaallisessa mielessä yhdeksi sen valtiaaksi. Puolan jaoissa Venäjä ottaa entisen mahtivaltion itäisiä osia itselleen. Pugatšovin kapina heilutti valtakuntaa 1770-luvulla. Sittemmin 1800-luku merkitsee myyttisiin mittoihin noussutta sotaa Napoleonia vastaan, sitten sotaa Englantia ja Ranskaa vastaan Krimillä ja muita sotia Turkkia vastaan. Myös Kaukasus ja Keski-Aasia liitetään sotaretkin Venäjän yhteyteen.

Joistakin Venäjän ulkomaisista sotaretkistä kirja vaikenee. Esimerkiksi Unkarin Itävallan-vastaisen kapinan kukistamiseen 1849 osallistuneen tsaari Nikolai I:n sotilasoperaatiosta ei kirjassa ole mainintaa. Myös Venäjän pohjoisamerikkalaiset seikkailut eivät näytä kuuluvan kirjan aihepiiriin. Ehkä syys on se, että Alaska hankittiin Venäjälle rauhanomaisesti 1700-luvulla ja siitä luovuttiin, kun Yhdysvallat osti alueen vuonna 1867. Sotimista alueeseen ei siis liittynyt. Ehkä Venäjä ymmärsi, ettei se kuitenkaan voisi puolustaa Alaskaa Yhdysvaltojen nousevaa mahtia vastaan.

Mutta vaikka 1700- ja 1800-luku merkitsivät Venäjän laajentumista miekan, ratsuväen ja tykistön voimalla länteen ja etelään, liiaksi laajentuneen imperiumin rappiokin alkoi Galeottin mukaan myös näkyä. 1800-luvun sodissa koettiin myös takaiskuja. Kirja kertoo, miten todellisia katastrofeja olivat ensin nöyryyttävä tappio Kaukoidässä aikaisemmin Pietarin hovissa rasistisesti halveksitulle nousevalle Japanille vuonna 1905 ja sen jälkeen vielä musertavampana iskuna ensimmäisen maailmansodan Venäjän kannalta tuhoisa päättyminen. Sen airuina olivat V. I. Leninin johtamien bolševikkien vallankaappaus lokakuussa 1917, Brest-Litovskin rauha 1918 ja sitä seurannut Venäjän monivuotinen sisällissota.

Kylmän sodan kausi ja Neuvostoliiton muuttuminen ydinasevallaksi 1949 merkitsivät samalla supervallan syntymistä.

Tsaarien Venäjän raunioille syntyi kommunistinen Neuvostoliitto. Uudentyyppinen suurvalta alkoi alusta lähtien varustautua sotilaallisesti. 1930-luvulla ryhdyttiin jälleen sotien ja valloituksien tielle. Neuvostoliitto hyökkäsi Saksan kanssa Puolaan aloittaen Euroopassa toisen maailmansodan. Se miehitti Baltian maat ja yritti valloittaa Suomen: sodan loppuivat kuitenkin Suomen torjuntavoittoihin. Kirjassa talvisota saa osakseen muutaman sivun, mutta jatkosotaa tuskin edes mainitaan: Galeottin katsannossa tärkeämpää on taistelu Saksaa vastaan, kuten asia todellisuudessakin tietenkin oli.

Suurin uhrein ja länsimaiden tuella saatu voitto natsi-Saksasta, kylmän sodan kausi ja Neuvostoliiton muuttuminen ydinasevallaksi 1949 merkitsivät samalla supervallan syntymistä. Neuvostoliitto kukisti Euroopassa aseellisesti Unkarin (1956) ja miehitti Tšekkoslovakian (1968), mutta muuten Moskovan vallan laajentamista yritettiin kolmannen maailman eri puolilla tuettujen ja käytyjen sotien avulla, joista tunnetuin lienee Kuuban kriisi 1962. Kiinaakin vastaan käytiin lyhyt rajasota ja Afganistanin kymmenvuotinen miehitys epäonnistui. Monet tapahtumat Galeotti sivuuttaa melko nopeasti, mutta yleiskuva kylmän sodan ajastakin on kirjassa minimalistisen riittävä. Neuvostoliitto sortui, koska se ei kyennyt teknologisessa eikä taloudellisessa kilpailussa vastaamaan länsimaiden haasteeseen.

Nykyaikaan ja jälleen uudenlaiseen Venäjään tultaessa Galeotti ymmärrettävästi keskittyy Tšetšenian sotiin, hyökkäykseen Georgiaan ja lopuksi tämän ajan käynnissä olevaan vaaralliseen sotaan Ukrainasta ja samalla Euroopan tulevaisuudesta. Vladimir Putinin maailmaa avataan toteamalla, että hänelle hyökkäys on paras puolustus. Toki Galeotti tässä kuten kirjassa muutenkin analysoi myös Venäjän sotien taustalla olevia poliittisia, ideologisia ja taloudellisia tekijöitä. kaiken kaikkiaan Galeotti näkee Venäjän kehityksessä monenlaisen draaman ja tragedian rinnalla myös toivon merkkejä: Ukrainan sotaa myös vastustetaan Venäjällä ja tulevaisuus voi olla arvaamaton. Kirjoittaja muistuttaa myös, että Venäjä on edelleen merkittävä valtio, mutta mikään maailman napa se ei enää ole.

Mark Galeottin kirjaan perehtymistä voi pitää erittäin hyödyllisenä, jos Suomen itänaapurin valtiofilosofista, strategista ja historiallista ajattelutapaa halutaan ymmärtää paremmin.

Lamakauden Suomessa töitä sai usein huonosti ja moni joutui elämään niukkuudessa.

MONI VANHEMMAN polven suomalainen muistanee Z. Topeliuksen Koivu ja tähti -kertomuksen. Siinä Venäjälle jossakin ehkä 1700-luvun sodassa orjiksi ryöstetyt veli ja sisar palaavat Suomeen ja tunnistavat vuosien päästä vanhan lapsuudenkotinsa. Venäjä on ollut suomalaisille samalla kertaa läheinen ja kaukainen, tuttu ja niin vieras maailma. Sinne on suomalaisia viety ja sinne on joskus myös menty, kun on toivottu jotakin parempaa.

1930-luvulla tuhannet suomalaiset siirtyivät vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon, laittomasti ja salaa Suomen ja Venäjän rajan ylittäen. Vielä useammat suomalaiset punapakolaiset olivat jo aiemmin 1918—1921 siirtyneet rajan itäpuolelle. Näistä itään lähteneistä uskalikoista ja heidän kohtaloistaan kertoo nyt Ira Jänis-Isokangas tutkimuksessaan Kohtalona Gulag. Suomalaiset 1930-luvun Neuvostoliitossa.

Lamakauden Suomessa töitä sai usein huonosti ja moni joutui elämään niukkuudessa. Lisäksi monet vuonna 1918 hävinneet punaiset kantoivat kaunaa voittaneelle valkoiselle Suomelle: kommunistiksi leimaantuminen saattoi Jänis-Isokankaan mukaan heikentää työmahdollisuuksia edelleen. Syitä menemiseen oli yksilötasolla monia. Vaikka itänaapurin pakkotyöjärjestelmästä oli Suomessa tietoa, loi neuvostopropaganda kirjan mukaan kuvaa sosialismia rakentavasta maasta, jossa työtä ja leipää riitti kaikille. Propagandassa korostettiin Jänis-Isokankaan mukaan myös tasa-arvoa ja koulutusta, joka avasi mahdollisuuksia.

Kahdeksaan lukuun jakautuva Jänis-Isokankaan tutkimus perustuu arkistolähteisiin ja Neuvostoliitosta Suomeen lähetettyjen kirjeiden kertomaan. Rajan ylittäneet suomalaiset yleensä pidätettiin Leningradissa tai Karjalassa. Vankilajaksojen jälkeen lähes kaikki sijoitettiin koko ajan laajenevan Gulag-järjestelmän pakkotyöhön. Tutkimus kertoo, miten usean suomalaisen kohdalla oli edessä vuosikausia kestänyt matka, usein ensin metsätyö Karjalassa tai sitten Mordvassa sijaitsevalla Sarovin luostarin leirillä. Sieltä karjavaunut kulkivat Uralin toiselle puolelle Magnitogorskin ja Tšeljabinskin kaupunkien kaltaisiin uusiin ja laajeneviin kaivos-, teräs- ja aseteollisuuden keskuksiin. Niissä oli tutkimuksen mukaan jo paljon vapaan työnteon piirteitä. Jotkut suomalaiset ottivat vastaan neuvostokansalaisuuden. Leirituomion saaneita suomalaisia vietiin myös Kazakstanin aroille, Karlagin ojennustyöleirille.

Eikö vuosisatojen aikana kumuloitunut tieto Venäjän olemuksesta sittenkään ollut mennyt perille?

SUOMALAISIA JA muita neuvostoparatiisiin tulleita, luvattomasti imperiumin rajan ylittäneitä ulkomaalaisia pohjimmiltaan kuitenkin miltei koko ajan karsastettiin Neuvostoliitossa. Stalinin hallintokoneisto toki koki osan kantaväestöstäkin, erityisesti maaseutuväestön, potentiaaliseksi vihollisekseen. Neuvostoliitto ei ulkomaille suunnatusta hyvinvoinnin propagandastaan huolimatta varsinaisesti ollut suomalaisia maahanmuuttajia halunnut. Neuvostomaassa tuomittiin poliittisista eli yleensä tekaistuista syistä valtavia ihmismääriä monivuotisiin leirirangaistuksiin. Tuhannet suomalaisetkin saivat mielivaltaisia ja tekaistuja syytteitä ja tuomioita vakoilusta ja muusta epäilyttävästä. Turvallisuuspalvelu OGPU ja sen seuraaja NKVD hoitivat valtavaa työleirijärjestelmää, joka oli hektisesti teollisuuttaan laajentavan Stalinin valtakunnan rakentamiselle keskeinen halvan työvoiman lähde.

Tutkimuksen mukaan vuodet Neuvostoliitossa vaikuttivat suomalaisiin eri tavoin. Suomalaiset olivat valmiita kovaan työntekoon, mutta Neuvostoliiton karut olosuhteet olivat heille yllätys. Työteho kärsi alkeellisista välineistä ja järjettömien normien vaatimuksista. Pakkotyössä pidettyjen ihmisten terveys kärsi huonosta ravitsemuksesta, alkeellisista asuinolosuhteista, kylmyydestä ja sairauksista. Monet menehtyivät. Jänis-Isokangas dokumentoi myös vanhempiansa vankilaan, leirille tai kuolemaan menettäneiden monien suomalaislasten erilaisia kohtaloita. Osa suomalaisista päätyi myös maan poliittisen järjestelmän äänitorviksi: maahan tulleiden indoktrinaatio oli jatkuvasti aktiivista.

Gulag-järjestelmä nielaisi ja tuhosi 1930-luvun lopulla Suuren terrorin vuosina tuhansia suomalaisia. Osa suomalaisista kyllä ymmärsi jo pian Neuvostoliittoon saavuttuaan tulemisensa olleen virhe. Myöhemmin monet muutkin kirjelmöivät Suomen lähetystöön ja viranomaisille, pyrkimyksenään päästä takaisin Suomeen. Karjalan leireiltä takaisin Suomeen loikkaaminen ei ollut mahdotonta ja monet onnistuivat, mutta kaukaa sisä-Venäjältä vain harvat pystyivät matkustamaan ensin junalla Karjalaan ja kävellen sieltä korpien kautta Suomen puolelle.

Kohtalona Gulag on suomalaisille lukijoille erinomainen tuoreeseen tutkimustietoon nojaava, hyvin mielenkiintoinen tutkimus siitä, mitä oman kansamme jäsenten vaiheisiin Neuvostoliiton punaisen hämärän imperiumissa kuului. Kirjan autenttinen kuvamateriaali kertoo myös omaa kieltään siitä, mitä nuo suurin toivein alkaneet mutta surkeasti päättyneet muutot Neuvostoliittoon lopulta olivat.

Kirjaa lukiessaan voi myös yrittää ymmärtää sotienvälisen ajan suomalaista neuvostouskovaisuutta ja esittää mielessään kysymyksiä: eikö vuosisatojen aikana kumuloitunut tieto Venäjän olemuksesta ja olosuhteiden kovuudesta sittenkään ollut mennyt perille? Mahdollistuiko epäonninen itsepetos, kun asioita katsoi toiveikkaiden, ideologisten silmälasien läpi? Toisaalta moni suomalainen halusi vain työtä ja parempaa toimeentuloa, joita lama-ajan kotimaassa monen oli vaikea saada.

Tutkimus on edistynyt, mutta suomalaisten kohtaloissa Neuvostoliitossa olisi vielä paljon selvitettävää.

SUOMLAISTEN VAIHEISTA Neuvostoliitossa on kirjoitettu ennenkin, sekä tutkimuksia että romaaneja. Ensimmäiseen kuuluvat esimerkiksi Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan Meillä ei ole kotia täällä (SKU 1997) ja Ossi Kamppisen Palkkana pelko ja kuolema (Docendo 2019), ja toiseen Kaarlo Isotalon dokumenenttiaineistoon perustuva Loikkarit (Karisto 1969). Viimeksi mainitussa fiktiivisessä kertomuksessa Neuvostoliittoon loikanneiden turkulaiskaverusten reitti jättiläisvaltakunnan pakkotyöleireiltä toisille noudattaa hyvin tarkasti Jänis-Isokankaan tutkimuksen valottamaa kaavaa. Samaa voi sanoa tuoreesta samaan dokumenttiaineistoon pohjautuvasta ja Elli Salon ohjaamasta Kansallisteatterin näytelmästä Muistopäivä. Ihmisiä historian hirmumyrskyssä.

Tutkimus on edistynyt, mutta suomalaisten kohtaloissa Neuvostoliitossa olisi vielä paljon selvitettävää. Tietoa on saatavissa ja entisen Neuvostoliiton arkistoihin pääsevät usein myös ulkomaalaiset tutkijat. Nykyisen Venäjän arkistoihin pääsy on Jänis-Isokankaan mukaan kuitenkin vaikeutunut.

Sekä tutkimuksen että fiktion perusteella Neuvostomaa ja itse asiassa Venäjä olivat ja ovat nyky-Venäjän hahmossa edelleen suomalaiselle vieras maailma, jonka kulttuuria ja erilaisia yhteiskunnallisia erikoisuuksia ja tolkuttomuuksia on suomalaisen vaikea ymmärtää. Kaiken pohjalla on vapaudettomuus, yksilön täydellinen alistaminen arvaamattoman autoritaarisen esivallan mielivallalle.

Jokaiselle Venäjän oikeudetonta hyökkäystä Ukrainaan seuranneelle ja kenties myös historiaa harrastavalle lienee tänäänkin käynyt selväksi, että myös Venäjän nykyinen vajoaminen yhä syvemmälle autoritaarisuuteen ja sen hutiloivan mutta tuhoisan sodankäynnin perimmäinen julmuus ja säännöistä piittaamattomuus on ollut enemmän tai vähemmän osa Venäjän historiaa satojen vuosien ajan. Nämä kirjat muistuttavat, että kommunistisen Neuvostoliiton noin 70 vuotta kestänyt tarina ei tuonut asiaan utopistisesta ideologiasta huolimatta tai juuri siitä johtuen parannuksia: ihmishengen vähäinen arvo itänaapurimme valtiofilosofiassa, oikeudenkäytössä ja sodankäynnissä kasvoi kvantitatiivisesti uusiin sfääreihin Gulag-järjestelmän pakkotyö- ja tuhoamisteollisuuden vuosikymmeniä kestäneessä koneistossa.

Lue myös:

Kirja: Suomi-neito ja Suomen leijona kannattelevat kansakuntaa pitkiin kulttuurisiin juuriin nojaten

Kirja: Ei tuomio, ei kielen soima, rakkaus on suurin voima — Helvi Juvonen oli rohkea etsijä

Ilmoita asiavirheestä