Symbolit ovat maailmassamme kovin tärkeitä. Elämme niiden keskellä, mutta emme aina huomaa niiden läsnäoloa. Onhan jo kielikin, jota puhumme, sopimuksenvarainen symbolijärjestelmä.

Myös kansakunnilla ja valtioilla on symbolinsa, Suomellakin. Ja niistä kertoo uudessa kirjassaan Suomi-neito ja leijona taiteentutkija Liisa Väisänen. Kirjassa lähestytään sekä Suomi-neidon että Suomen leijonan kulttuurihistoriallisia ja mytologisia juuria.

Väisänen toteaa kirjansa alussa, että useimmilla Euroopan kielillä kotimaasta puhutaan isänmaana, mutta Äiti Maa on vähintäänkin yhtä tärkeä käsite. Sellaisista vanhoista juurista kumpuaa kirjoittajan mukaan myös Suomi-neidon hahmo. Tämä neito ei kuitenkaan ole mitenkään uniikki tapaus: Väisänen muistuttaa sen olevan osa ihmiskunnan yhteistä mytologista jatkumoa, jossa naishahmot edustavat sekä elämää että maata itseään.

Leijona taas ei Väisäsen mukaan ole mikä tahansa eläin. Väisänen kirjoittaa leijonan olevan symboli, jonka hahmossa on kudottu yhteen mystiikan, alkemian ja teosofian ikiaikaiset kertomukset. Leijonaa on pidetty Väisäsen mukaan esimerkiksi auringon, sydämen tai voimallisen sielun ruumiillistumana.

KIRJAN KAPPALEIDEN nimet paljastavat molempien Suomen maan ja kansan symbolien taustoista sopivasti, mitä kirjan sivuilla molemmista aihepiireistä tuleman pitää. Esimerkkeinä monista ”Äiti Maa – yhteinen äitimme”, ”Demeter – maan jumalatar”, ”Maria – Jumalan äiti ja kaikkien uskovien äiti”, ”Tornikruunuinen Italia suojelee”, ”Aura-neito — Turun sielu ja Suomen sivistys”, ”Mystinen ja alkemistinen leijona”, ”Muinainen Egyptin leijona”, ”Juudan vahva leijona”, ”Vaakunasymbolien kuningas” ja ”Tie Suomen leijonaksi”.

Monia näiden molempien kansallisten symboliemme juuria selittäviä tekstinkohtia lukiessaan voi mielenkiinnolla todeta, että eipä mennyt hukkaan tämäkään päivä. Sen verran tietorikkaasta ja uusia näkyjä avaavasta analyysista on monin paikoin kysymys — lukukokemus on sekä jännittävä että yllättävä. Kirjoittaja hallitsee aiheensa.

Kirjoittajan lähestymistapa aiheeseensa on perusteellinen ja samalla kuitenkin täysin yleistajuinen. Käy ilmi, että Suomi ei ole mitenkään uniikki tai yksinäinen kansallisten symboliensa kanssa. Pikemminkin niiden mytologiset juuret ja moninaiset kulttuuriset verkostot antavat selvästi ymmärtää, että neitomme ja leijonamme ovat kehittyneet myös osina kansainvälisestä jatkumoa. Se taas vakuuttaa epäilevälle, että Suomi ja suomalaisuus ovat kansakuntien ja kulttuurien joukossa myös osa jotakin itseämme suurempaa — mikä varsinkin levottomina aikoina on oikeastaan aika rauhoittava tieto.

Liisa Väisänen: Suomi-neito ja leijona. Kansallisten symbolien merkilliset juuret. SKS Kirjat 2025, 156 s.