Hämäläisen osakunnan tanssit Helsingissä kevättalvella 1953. Hämeenlinnasta kotoisin oleva oikeustieteen opiskelija Uolevi Seppälä tapaa Laitilasta kotoisin olevan sosiologian opiskelija Ritva Korpelan.

He tutustuvat, alkavat tapailla, mutta sitten tulee kesä, joka vie Uolevin ja Ritvan kummankin tahoilleen. Onneksi kirjeet kulkevat nopeasti ja säännöllisesti.

Kesän 1953 ja myöhempien vuosien kirjeenvaihtoa on tallessa, noin 80 kirjeen verran. Uolevin lähettämät kirjeet on sidottu yhteen vihreällä silkkinauhalla, Ritvan lähettämät punaisella. Kirjepinot ovat olleet minulla kaapin perillä vuosikausia, aina äitini kuolemasta lähtien. En kuitenkaan halunnut tarttua kirjeenvaihtoon. Jokin harasi vastaan, vaikka tiesin, että kirjeissä kuulisin vuonna 1964 kuolleen isäni äänen. Minulla ei ole hänestä juurikaan muistoja.

Viime keväänä kirjepaketit osuivat taas silmiini. Sisäinen prosessi oli tehnyt tehtävänsä, ja yllätin itseni ajatuksella, että nyt alkaa olla aika avata silkkinauhat ja katsoa kirjeitä.

Ymmärsin, että en selviä tästä elämästä lukematta niitä.

LAITOIN FACEBOOKIIN ja Kotimaa.fi:n blogiini kuvan kirjepaketeista ja kysyin, kannattaako vanhempien välistä kirjeenvaihtoa lukea. Vastauksissa rohkaistiin lukemaan kirjeet ja vakuutettiin, että niistä saan paljon tietoa, joka auttaa ymmärtämään omien vanhempiensa inhimillisyyttä, jopa traumoja tai estoja.

Eräs vastaaja kertoi asioiden muuttuneen omassa ajattelussaan luettuaan vanhempiensa kirjeenvaihtoa. Ehkä hän ymmärsi myös paremmin sen, miksi itse on sellainen kuin on. Vain muutama vastaaja sanoi, ettei kannata lukea. He eivät kuitenkaan perustelleet väitettään.

Moni myös muistutti, että koska kirjeitä ei ole hävitetty vaan ne on niputettu kauniisti, on ilmiselvää, että ne on tarkoitettu luettaviksi.

Miksi en ollut tarttunut vanhempieni kirjeenvaihtoon aikaisemmin? Tätä mietin, kun aloin kirjoittaa vuonna 2022 omia muistelmiani. Ymmärsin silloin, että vanhempieni ajatustenvaihto ei suoraan liittynyt minuun. Muistelmieni näkökulmaksi rajasin hengellisyyden, en elämänhistoriaani sellaisenaan.

Kun hengelliset muistelmani oli valmis ja julkaistu (Jälleenlöydetty tie, Väyläkirjat 2024), aloin silloin tällöin vilkuilla kirjepinoja. Ymmärsin, että en selviä tästä elämästä lukematta niitä.

VIIME VUODEN kesällä sitten avasin silkkinauhat ja katsoin tarkemmin minkälaisesta kirjeenvaihdosta on kyse.

Yle julkaisi viime kesänä jutun, jossa toimittaja kertoi kesämökkinsä vintiltä löytyneistä vanhoista kirjeistä sotien jälkeiseltä ajalta. Ne olivat jääneet sinne edellisen omistajan jäljiltä. Kirjeiden lähettäjinä olivat Veikko ja Eeva. Kyse oli rakkauskirjeistä. Mutta keitä nuo rakastavaiset olivat?

Toimittaja laittoi Facebookin Tampereen Puskaradio -ryhmään kyselyn ja sai nopeasti vastuksia. Moni tunnisti entisen opettajansa Veikon. Eevan ja Veikon lapsenlapset tunnistivat isovanhempansa.

Toimittajan mukaan kirjeenvaihdon tyyli saattaa nykyihmisessä herättää jopa hilpeyttä siirappisudellaan. Jutussa haastateltu asiantuntija sanoi, että tyyli on hänelle tuttua 1940-luvun nuorten kirjeistä.

Onko oikein lukea toiselle osoitettu kirje?

Niinpä. Me kaikki olemme aikamme lapsia ja puhumme ja kirjoitamme niin kuin kulloinkin on tapana. Myös käyttämämme sanat ja kieli heijastavat ajan sovinnaisuussääntöjä.

Samantapaisesta entuudestaan tuntemattomien ihmisten kirjeenvaihdon löytymisestä kertoi luokkatoverini. Hän oli pyöräillessään Espoossa nähnyt autiona olevan talon, jonka ovet retkottivat avoinna.

Luokkatoverini meni sisälle taloon ja näki, että kaikki paikat oli pengottu. Yläkerran makuuhuoneesta löytyi hujan hajan kirjeitä ja postikortteja. Hän keräsi kortit ja kirjeet talteen ja vei mukanaan. Parin viikon kuluttua talo oli purettu. Kirjeet olivat pääosin äidin ja varusmiespalveluksessa olevan pojan kirjeenvaihtoa jatkosodan ajalta.

KYSYMYS ITSELLE vieraiden ihmisten kirjeiden avaamisesta herättää kysymyksen kirjesalaisuudesta. Onko oikein lukea toiselle osoitettu kirje?

Suomen perustuslain mukaan ”kirjeen, puhelun tai muuan viestin salaisuus on loukkaamaton”. Nykyisin puhutaan kirjesalaisuuden sijaan viestintäsalaisuudesta ja se koskee myös sähköposteja. Viestintäsalaisuuden rikkomisesta voi seurata sakkoja tai jopa vankeutta.

Vanhat kirjeet voisivat auttaa ymmärtämään, kuka olin ja mitä ajattelin.

Lienee selvä, että avaamatonta toiselle osoitettua kirjettä tai viestiä ei saa avata muuta kuin luvan kanssa. Mutta entä jos kirje on jo avattu? Sitäkään ei saa suin päin mennä lukemaan.

Kirjesalaisuuden rikkomisessa tärkeää on intentionaalisuus eli tahallisuus. Vahinko on eri asia eli jos epähuomiossa avaa kirjeen, joka on tullut omaan postilaatikkoon ja vasta avattuaan havaitsee, että eihän tämä ollutkaan minulle.

Oma tapauksensa ovat vanhat sattumalta löytyneet kirjeet vuosikymmenten takaa. Niillä on historiallinen ja kulttuurinen arvo. Mutta jos kirjeistä paljastuu arkaluontoisia asioista, niiden tuominen julkisuuteen saattaa täyttää yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tai jopa kunnianloukkauksen tunnusmerkit.

KENELLE YKSITYISKIRJEET kuuluvat? Tietysti niille ihmisille, joiden välisestä kommunikaatiosta on kyse. Mutta onko lähetetty kirje sen omaisuutta, joka kirjeen lähetti vai sen, kenelle se on osoitettu?

Törmäsin tähän kysymykseen vuosia sitten, kun eräs luokkatoverini kysyi, ovatko hänen minulle lähettämänsä kirjeet tallella. Kyllä ne silloin vielä olivat. Hän halusi kirjeet takaisin itselleen. Hämmennyin, enkä antanut kirjeitä takaisin. Perustelu taisi olla jotain sellaista, että siitä ei olisi hänelle mitään hyötyä.

Nyt tekisin toisin. Kirjeiden lukemisesta olisi varmasti ollut hänelle siinä tilanteessa hyötyä.

Yllättäen viime kesänä eräs seurakuntanuoriaikainen tuttuni kertoi, että hänellä on tallella kirjeet, jotka hänelle lähetin armeija-aikana. Sain häneltä kirjenipun. Ensivaikutelma kirjeitä lukiessani oli hassu, kuin isoveli kirjoittaisi pikkusisarukselle. Toinen vaikutelma oli liikuttava, kuin ystävä kirjoittaisi ystävälle.

Minulla oli useita muitakin ystäviä, joille kirjoitin ja joilta sain vastuskirjeitä. Mitään niistä ei enää ole tallessa, ja hyvä niin. Tosin ainakin yhdessä tapauksessa haluaisin tietää mistä me kirjoittelimme. Muistaakseni ainakin elämästä, uskosta ja runoudesta.

Vanhat kirjeet voisivat auttaa ymmärtämään, kuka olin ja mitä ajattelin. Tai sitten eivät. Olenko tuota tietoa vailla? En ole varma.

Vaimoni lähettämiä kirjeitä en ole ainakaan tietoisesti heittänyt pois, eikä hänkään ole heittänyt minun lähettämiäni, mutta kirjeenvaihtomme on tilapäisesti kadoksissa.

VANHEMPIENI KIRJEISTÄ varhaisimmat ovat isäni kesällä 1953 kirjoittamia. Äitini vastauskirjeitä ei pettymyksekseni vielä tuolta vuodelta ollut mukana. Kirjeistä käy ilmi, että Uolevi työskentelee Hämeenlinnassa ensin muutaman viikon rakennuksilla ja menee sen jälkeen nimismiehen kesälomasijaiseksi Hauholle. Ritva puolestaan palaa Laitilaan, mutta käy Turussa englanninkurssilla.

Kesällä 1954 Ritva kutsui Uolevin juhannuksenviettoon Laitilaan. Uolevi pähkäilee asiaa kiusallisen pitkään ja Ritva alkaa hermostua. Lopulta Uolevin ei auta muuta kuin nousta bussiin ja tutustua tuleviin appivanhempiinsa.

Äidistäni kirjeet paljastavat piirteen, joka hänessä kyllä oli aistittavissa, mutta en tiennyt, että se oli niin vallitseva nuoruudessa. Ritva kokee itsensä arvottomaksi, ikään kuin ulkopuoliseksi ja koki kiertävänsä ajatuksissaan kehää. Hän myös potee voimakasta syyllisyyttä asioista ilman näkyvää syytä.

Ritva tuntuu takertuvan Uoleviin ja ajatukseen yhteisestä tulevaisuudesta. Välillä tämä pakkomielteinen kehä päästää otteestaan, mutta vaanii taas kulman takana.

Uolevi yrittää lohduttaa ja rauhoitella. Hän kirjoittaa, että kehän vallassa oleva Ritva ei ollut se Ritva, joka hän todellisuudessa oli.

Työskentely Ruotsissa kesällä 1954 oli Ritvalle tärkeä kokemus. Hän koki jollain tavalla vapautuvansa omasta kehästään, varsinkin tutustuttuaan nuorten naisten kasvatuslaitokseen ja sen ihmiskohtaloihin. Kirjeissään hän on myös hyvin tietoinen ja analyyttinen tilastaan, jota epäilee depressioksi, mutta päätyy toteamaan, että ei se sitä ole, koska näkee tulevaisuuden valoisana.

Kirjeiden lukeminen on oli voimaannuttava kokemus.

KANNATTIKO VANHEMPIENI kirjeenvaihtoa lukea? Ehdottomasti. Se oli voimaannuttava kokemus, mutta tuotti myös kaksi yllätystä. Ensinnäkin kuulin isäni ääneen. Sain myös tietää, että hän soitti kitaraa, mikä on yllätys, sillä lapsuuteeni kuului liki täydellinen musiikin poissaolo.

Kirjeistä välittyvä isäni tapa puhua ja suhtautua elämään on jollain tavalla tuttua. Tunnistan jotain siitä itsessäni eli hieman varautuneen, mutta parhaansa ihmissuhteissa yrittävän hahmon.

Vanhempieni kirjeissä puhuvat nuoret ihmiset joiden yhteinen elämä oli muotoutumassa. Sellaisina he ovat minulle tuntemattomia. Hekään eivät kirjeiden kirjoittamishetkenä tunteneet minua.

Uolevi ja Ritva menivät naimisiin tapaninpäivänä 1956. Minä synnyin seuraavan vuoden marraskuussa.

Ilmoita asiavirheestä