‒ Euroopan kirkkojen on valittava: seisovatko ne lujasti ja horjumattomasti Ukrainan puolesta, sen alueellisen itsenäisyyden, turvatakuiden ja oikeudenmukaisuuden puolesta vuosikymmenien ajaksi Ukrainan tiellä kohti Euroopan unionia ja Natoa? Puolustavatko kirkot demokratiaa, laillisuutta, pluralismia, individualismia, liberalismia ja ihmisoikeuksia — vaikka se merkitsisi sitä, että kirkkojen pitäisi omaksua roolinsa osana ”länttä” ja sillä ne tarjoaisivat vastakkainasettelua joidenkin globaalin etelän piirien kanssa.
Näillä varsin tiukoilla kysymyksillä tiivisti aihettaan Helsingin yliopiston professori Katharina Kunter luennoidessaan tiistaina Helsingissä alkuviikosta pidetyssä Euroopan Kirkkojen Konferenssin (EKK, engl. CEC)) erityiskokouksessa. Kokouksen aiheena oli Moskovan vallanpitäjien ”Venäläinen maailma” -ideologian haastaminen ja siihen vastaaminen.
Kunter kiinnitti huomiota siihen, että Neuvostoliiton romahdusta ei seurannut eräiden aikaisempien muutoksien kaltainen, sen alueella sijainneiden kirkkojen ekumeenisen aktiivisuuden nousu. Hänen arvionsa mukaan Venäjän ortodoksinen kirkko eli Moskovan patriarkaatti vaikutti 1990-luvulla edelleen ekumeenisen vaikutusalueensa eli poliittisesti itsenäistyneissä entisissä neuvostotasavalloissa.
‒ Huolimatta vuonna 1991 tapahtuneesta itsenäistymisestään esimerkiksi Ukrainan ortodoksista kirkkoa edusti Genevessä [ekumeenisten järjestöjen keskuspaikka] edelleen Moskovan patriarkaatti. Sen sisäinen positio on edelleen moniselitteinen, Kunter huomautti.
Sama pitää hänen mukaansa paikkansa Valko-Venäjän, Georgian ja muiden jälkineuvostoliittolaisten kansakuntien suhteen.
Myös Moskovan patriarkaatin poliittiset viestit menivät Kunterin mukaan hyvin läpi Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN).
‒ 1990-luvun alussa KMN raportoi Ukrainan ”kärsimyksistä”, korostaen poliittista, sosiaalista ja uskonnollista epävakautta sen asemesta, että se olisi juhlinut [Ukrainan] saavuttamaa itsenäisyyttä ja uskonnonvapautta — ja tarjonnut esimerkiksi tukeaan.
KMN oli vaarassa tukea järjestelmää, joka vastusti todellista uskonnollista moninaisuutta ja pluralismia.
Moskovan narratiivin mukaista oli Kunterin mukaan myös KMN:n Canberran yleiskokouksessa 1991 keskittyminen raporteissa ”väkivaltaan ortodokseja kohtaan Länsi-Ukrainassa, kun [neuvostoaikana kielletty] kreikkalaiskatolinen kirkko palautti itselleen omaisuuttaan.
‒ Narratiivi korosti mieluummin konfliktia kuin vapautumista.
Tämä Moskovan kantoja ymmärtävä trendi jatkui Kunterin mukaan KMN:ssa 1990-luvun mittaan. Läntiset evankelikaaliset lähetystyöntekijät entisen Neuvostoliiton alueella leimattiin raporteissa ”aggressiivisiksi ja kilpailuhenkisiksi” ja niitä pidettiin ei-toivottuna amerikkalaisena sekaantumisena. Evankelikaalien sanottiin houkuttelevan ortodokseja pois traditionaalisista kirkoistaan läntisen rahan voimalla.
‒ Monissa ekumeenisissa piireissä tätä stereotyyppistä kuvaa tuki pinnan alla vaikuttanut antiamerikkalaisuus. Oli helppoa leimata tuo lähetystyö proselytismiksi, ”ulkomaiseksi” ja hajottavaksi.
Kunter huomautti, eivätkö nuo eri protestanttiset kirkot vain käyttäneet sitä uutta uskonnonvapautta, joka oli saatu kommunistisen sorron vuosikymmenien jälkeen?
‒ Miksi edellisiä väitteitä ei koskaan tutkittu kunnolla? Ja protestantteina meidän täytyy kysyä itseltämme: tällaista ekumeniaako me todella haluamme?
Kunterin mukaan KMN omaksui kyseenalaistamatta Venäjän ortodoksisen kirkon etnonationalistisen perspektiivin.
‒ Näin KMN oli vaarassa tukea järjestelmää, joka vastusti todellista uskonnollista moninaisuutta ja pluralismia. Pyrkimyksissään säilyttää ykseys ekumeeninen liike on saattanut tahtomattaan tukea rakennetta, joka tukahdutti uskonnonvapautta ‒ kaikki ykseyden nimissä? Kunter pohdiskeli.
Patriarkka Aleksei II antoi pastoraalisessa kirjeessään kristillisen oikeutuksen Putinin sotapolitiikalle.
Kunter totesi myös, miten Venäjän ortodoksisen kirkon asenne ja asema oli arvoituksellinen myös Tšetšenian verisissä ja tuhoisissa hävityssodissa.
‒ Vuonna 1999 patriarkka Aleksei II antoi pastoraalisessa kirjeessään kristillisen oikeutuksen Putinin sotapolitiikalle. Hän käänsi poliittisen retoriikan uskon kielelle, esittäen toisen Tšetšenian sodan (1999—2009) isänmaalliseksi velvollisuudeksi.
Tämän vakavia seurauksia olivat Kunterin mukaan kaatuneiden sotilaiden kunnioittaminen kansallissankareina kirkon seremonioissa ja taistelijoiden palkitseminen kirkon mitaleilla, mikä muutti sodan miltei pyhäksi, kuten ristiretkeksi.
‒ Lisäksi Venäjän ortodoksisesta kirkosta tuli valtion propagandan työkalu, millä Putinin poliittisille tavoitteille annettiin uskonnollinen oikeutus.
Tämä kaikki pohjusti Kunterin mukaan Venäjän myöhempää hyökkäystä Ukrainaan ja patriarkka Kirillin nykyisin esittämää roolia. Kunter muistutti, että KMN ja EKK kyllä arvostelivat yhteisellä kirjeellä patriarkka Alekseita tämän militaristisen viestin vuoksi,
‒ Kuitenkin järjestöjen yhteisen viestin terävyys oli poissa kirjeistä, joita lähetettiin patriarkka Kirillille keväällä 2022 [Venäjän hyökättyä Ukrainaan].
Samoihin aikoihin KMN avasi ”Väkivallan voittamisen vuosikymmenen”. Kunter huomautti, että samaan aikaan kun KMN paneutui yhä syvällisemmin pasifismin edistämiseen, ympäröivä maailma muuttui yhä brutaalimmaksi.
Kirkkojen on julistettava mitä ne edustavat — ei ainoastaan sitä, mitä ne vastustavat.
Luennossaan Kunter esittikin kriittisen kysymyksen.
‒ Vahvistiko ekumeeninen liike kannattajiensa tukemana tahtomattaan Putinin uskoa siihen, että länsimaat — jossa kirkot olivat eräänlainen asian laboratorio ‒ eivät vastaisi brutaaliin aggressioon, sotaan?
Kunter jatkoi kriittisesti toteamalla, että asia haastaa esimerkiksi EKK:n ”Teitä rauhaan” (”Pathways to Peace”) -aloitteen.
‒ Miten me vastaamme rauhan vaatimukseen brutaalin aggression reaalimaailmassa? Ja mitä rauhan puolesta todistaminen merkitsee maailmassa, jossa väkivaltaa voi harjoittaa ilman vastusta? Kunter kyseli luennossaan.
Kunter tiivisti luentonsa sanomaa: ei ole riittävää, että ”Venäläisen maailman” ideologiaa vastustetaan vain edistämällä yksinkertaisesti rauhaa. Kirkkojen on mentävä pitemmälle.
‒ Niiden täytyy rakentaa omat narratiivinsa ja taistella aktiivisesti vapauden, rauhan ja oikeudenmukaisuuden vision puolesta. Lyhyesti sanottuna kirkkojen on julistettava mitä ne edustavat — ei ainoastaan sitä, mitä ne vastustavat, professori Katharina Kunter sanoi luentonsa lopuksi.
Lue myös:
Venäjän ortodoksikirkko on osa Kremlin vallankäyttöä, arvioi tutkija
Ilmoita asiavirheestä