Korona-ajan eristyneimpään aikaan intouduimme siskoni miehen kanssa katsomaan erilaisia väittelyvideoita, erityisesti kristilliseen apologetiikkaan liittyen. Oli kutkuttavaa tutustua taitavaan argumentointiin ja anglo-amerikkalaiselle väittelykulttuurille tyypillisiin ähäkutti-sivalluksiin.

Tämänkaltaiset väittelyt ovat suosittuja maailmalla ja nuorten keskuudessa. Monet pitkätkin väittelyt elävät TikTokin ja Instagramin puolella omaa elämäänsä niin, että vain parhaat heitot ja onnistuneimmat huipentumat on leikattu mukaan. Jordan Peterson, William Lane Craig ja Charlie Kirk saattavat edustaa aivan erilaista katsantoa kristinuskosta, mutta väittelyjen henki on usein sama: minä voitan teidät puolelleni järkeilemällä ja argumentoimalla. Fiksut uskovat, tyhmät eivät. Tässä teille todisteita, noobit!

Vaikka väittelyvideoiden älyllinen miekkailu viihdyttää, en silti usko väittelyn voimaan. Suurin tuollaisen apologetiikan ongelma on virheolettamassa, että uskonnollinen kokemus tai vakaumus löytyisi useimmilta järkeilyn kautta. Tällaisen järjen kautta uskoon päätyvän apologetiikan yksi ongelma on ihmiskuvassa: ikään kuin uskossa ja ateismissa olisi kysymys valinnasta tai silkasta järkeilyn puutteesta. Usko on lahja ja mysteeri. Jumala ei paljastu järkeilemällä.

Skolastikko lähti liikkeelle siitä, että hän uskoo, ja yrittää selittää järjellä uskonsa kohdetta. Nykyihminen järkeilee, ja yrittää sovittaa uskoa järkensä piiriin.

Tunnistan järkeilyvaatimuksia muualtakin kuin konservatiivisen apologetiikan laidoilta. Minusta tuntuu, että moni hengellinen tuumailija yrittää puhua Jumalasta niin, että kaikki ymmärtävät. Jumala ja Kristus, Raamatun paikoin absurdit tapahtumat, uhri, sovitus ja muut avainaiheet yritetään usein järkeillä uskottaviksi niin, että ”nykyihminenkin voisi ne uskoa”.

Olenpa kuullut erään nykyteologin ehdottavan jopa sitä, että Iisakin uhrausyritys poistettaisiin Raamatusta liian hämmentävänä.

MIKSI IHMEESSÄ kaikki yrittävät rationalisoida väkisin sitä, minkä kuuluu olla mysteeri ja tämän maailman viisauden silmissä hulluutta? Miksi ihmeessä pienen ihmisen tulisi ymmärtää Kaikkivaltiaan suunnitelmia?

Nykypäivän ihminen, joka yrittää selittää kaikkea parhain päin ja rajallisen järkensä kanssa yhteen sopien, ei tietyssä mielessä poikkea keskiajan pikkutarkimmasta skolastikosta. Erona lienee vain se, että skolastikko lähti liikkeelle siitä, että hän uskoo, ja yrittää selittää järjellä uskonsa kohdetta. Nykyihminen järkeilee, ja yrittää sovittaa uskoa järkensä piiriin.

Mieleeni muistuu vanha hasidijuutalainen tarina, missä rabbilta kysytään selitystä vaikeaan raamatunkohtaan. Rabbi vaikenee. Kysyjät kysyvät uudelleen, rabbi pysyy vaiti. Lopulta rabbi vastaa suurin piirtein näin: Sana selittää itsensä. Parempi, että minä en rajallisen järkeni kanssa edes yritä ymmärtää sitä.